...kaamoskauneus

Mediassa on tänä vuonna yritetty löytää synkeästä marraskuusta hyviä puolia. Minäkin päätin yhtyä aiheeseen, onhan syksy sentään lempivuodenaikani. Pidän siitä kullanhohteisena ja ruskankirjomana, mutta myös mustanpuhuvana. Syksyn synkkyydessä on jotain voimakasta ja upeaa, kaamoksen tulta.

Olin muutama viikko sitten mökillä, luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Vielä lokakuussa olin kirjoittanut muistikirjaani näin:

"Saariston syksy on lepattava, välkkyvä. Se pyyhkäisee saaren yli merimetsojen ja merikotkan siivissä, levottomissa parvissa jotka pimentävät taivaan. Se kääntelee koivunlehdet ympäri, paljastaa niiden kalpeat vatsat julmalle tuulelle. Syksyn valo polttaa kaislat ja heinät kultaisiksi, mustapilkkuisiksi; saa sammaleen joukossa lymyilevät sienet kiiltelemään kuin kolikot. Syksy on laguunin pohjassa kääntyilevä, kimmeltävä pikkukala ja vaaleanpunainen meduusa joka ei jaksa enää taistella virtausta vastaan. Syksy saaristossa on kaunis ja värikäs mutta julma, aivan niin kuin meri: se näyttää niin houkuttelevalta, kirkkaassa rantavedessä kaikki kullan ja vihreän sävyt, mutta sen kylmyys pistää huohottamaan. Venepoukamassa joutsenet oikovat jo siipiään, poikaset nyppivät untuviaan tuulen vietäviksi. Tämä tuuli puhaltaa meidät kaikki pois täältä, pyyhkii saaren tyhjäksi ja paljaaksi talven tulla."

Marraskuussa tuuli oli repinyt lehdet puista, sienet olivat mädäntyneet mustiksi. Kaislikko tuoksui kirpeän lahonneelle. Meduusat olivat kadonneet, kuolleita pikkukaloja näkyi enemmänkin. Joutsenet viivyttelivät vielä matalikoilla, odottivat, en tiedä mitä. Korpit olivat yhtä tummanpuhuvia ja vaikuttavia kuin aina ennenkin, kun ne lensivät käheästi raakkuen, seitsemän linnun parvena saaremme yli. Veteen en uskaltautunut enää edes kastautumaan. Sen sijaan vietin aikaa ruokaa laittaen, lukien, nukkuen, jatulintarhaa kiertäen (eräänlainen meditaation muoto), valokuvaten ja pienellä veneretkellä. Tällä kertaa muistikirjaan tarttui synkemmän sävyisiä, mutta yhtä lumoutuneita huomioita, ajatuksia ja tunnelmakuvia:

"Marraskuinen saaristo on mustia rantoja ja hiljaisia metsiä, ja kylmissä vesissä jähmeästi liikkuvia kalpeita kaloja - niitä ei näe, mutta jotain sellaista tällaisten vesien on pakko kätkeä, tunteehan sen. Kolea saari voi vaikuttaa vieraalta, jopa vihamieliseltä kesän jälkeen, mutta minä rakastan merta nytkin, kovana ja hyytävänä. Haluan oppia sen. En halua häiritä sen hiljaisuutta, vain tunkeutua siihen. Olla osa sitä, niin kuin puu tunkeutuu juurineen rantakallioon ja kasvaa lopulta siihen kiinni, kiinni maisemaan ja hiljaisuuteen joka sitä kantaa. Niin, haluan olla puu, käyräoksainen ja vino, kaarna sileäksi hioutunut, lempeä ja kova. Marraskuun lapsi, kovia kokenut."

"Minulla on käsissä verta ja nokea kun kävelen kuultavansinisen veden ääreen. Vesi paljastaa käteni kylmälle tuulelle."

"...niin kuin poikasensa menettäneet joutsenet kiertävät marraskuisia rantoja."

Marraskuussa on kuolemaa ja yksinäisyyttä, siitähän sen nimikin jo tulee. Mutta ei se ole täysin lohduton, eikä varsinkaan ruma. Siinä on jotain väkevää ja komeaa, sellaisessa pimeydessä. Marraskuu, yksinäisten joutsenten ja paljaiden puiden kuukausi. Marraskuu, voimakkaiden siiveniskujen ja tyhjentyneille rannoille pystypäin jääneiden hahmojen kuukausi.

...ratapihan kettu

Turulla on käynnissä salaliitto minun houkuttelemisekseni Varsinais-Suomen sievään yliopistokaupunkiin. Ei sen oikeastaan tarvitsisi enää tehdä mitään asian eteen, koska minä olen jo antanut Turulle sydämeni, mutta silti tuo kaupunki päätti verhota itsensä pehmoiseen, valkoiseen ensilumeen vierailuni kunniaksi.

Lähdin Turkuun tavatakseni siellä opiskelevaa ystävääni. Ensi vuonna minäkin liityn turkulaisten opiskelijoiden joukkoon, puhun tenteistä ja opintotuesta ja vertailen kirsikkatomaattien hintaa. Odotan sitä innolla. Tällä hetkellä kaikki, mikä liittyy omillaan asumiseen - sisustamisesta shampoon valitsemiseen, menojen ja tulojen tarkasta syynäämisestä siivoukseen - , kiehtoo minua. Olen varautunut siihen, ettei minulla ole varaa kovin tilavaan vuokra-asuntoon, ja että ajoittain yksinäisyys on musertavaa, mutta yksin pärjääminen ei pelota ollenkaan. (Osittain ehkä siksi, että Turussa asuu leijonanosa suvustani, eikä lapsuudenkotikaan niin kovin kaukana ole.) Niin se vain on; tämänikäiset on tehty pesästä lentämistä varten.

Mutta Turku. Se on niin kovin kaunis, lumella ja ilman. Joenvarren puut ja valot ja talot olivat lempeän lyyrisiä marraskuun iltahämärässä, kun harpoimme kirjastosillan yli kohti yliopistoaluetta. Lumi narahteli, hengitys kohosi lohikäärmeensavuna ilmaan. Tuomiokirkon kellot soivat, ja vaikka ne olivatkin vasta kolme lyhyttä välilyöntiä, sydämeni hypähteli. Kuinka erilaista olisikaan pyöräillä yliopistolle mukulakivisen tuomiokirkonaukion poikki kuin oli pyöräillä lukioon! Ajatella, että samalla koulutiellä oli aikoinaan myös Agricola. Nimenomaan kaupungin historiallisuus viehättää minua aivan erityisesti. Suloinen kahvila johon poikkesimme kaakaolle lunta pipoistamme puistellen, sijaitsi rakennuksessa jossa oli pidetty keisarilliset tanssiaiset vuonna 1809. Portsan (virallisemmin Port Arthurin) idyllisellä puutaloalueellakin tuoksuu vielä savu, kun perheet lämmittävät kotejaan. Voiko olla mitään suloisempaa? Ehkä Turun murre...

...uusi ihana makuyhdistelmä

Rakastan listoja. Ehkä olette sen jo huomanneetkin. Teen tehtävälistoja, ostoslistoja, kirjalistoja, listoja siitä miksi pidän jostakin tai jostakusta, ja unelmalistoja. Listat selkeyttävät elämää, ja niitä on hauska laatia - on hauskaa huomata kuinka monta kohtaa keksii. Jälkeenpäin noiden kohtien yliviivaaminen on pienen elämäni pieniä-suuria iloja: kun on esimerkiksi tutustunut yhteen kohteeseen luvattoman pitkästä "Missä kaikkialla maailmassa haluan käydä" -listastani, ja sen voi ruksia yli, siirtyä seuraavaan matkakohteeseen. (Tämä tekniikka tosin pettää useasti... Kun jokin matkakohde onkin niin ihana, että siellä haluaa käydä uudestaan, ei lista ole vähentynyt yhdelläkään kohdalla - rahat sen sijaan ovat.)

Viime viikolla keksin jälleen laatia listan eräästä aiheesta, nimittäin siitä kuka ja millainen haluan tulevaisuudessa olla. Uskon vakaasti siihen, että kun tavoitteensa on kirjannut ylös, ne myös toteutuvat todennäköisemmin kuin jos ne vain jäisivät tiedostamattomiksi toiveiksi jonnekin alitajuntaan. Tässä listani siis on:

Haluaisin olla...
...tatuoitu äiti. (Tatuoinneista lisää myöhemmin.)
...arpinen seikkailija / matkailija jolla on talo täynnä kummallisuuksia, kuten aito didgeridoo ja jääkarhun käpälänjälki kipsissä.
...saaressa asuva kirjailija.
...tanssiksi pistävä vaimo ja isoäiti.
...noitaäiti joka tuntee luonnon, ja etenkin saariston.
...tarinankertoja.

Täytyy silti sanoa että pidän myös siitä millainen olen juuri nyt (välivuottaan viettävä nuori, opiskelupaikka odottamassa, vapaa, sen verran rahoissani että voin vähän matkustella, epäsäännöllisissä töissä, muutaman ihanan ihmisen ystävä). En ole pitkään aikaan ollut näin tyyni, tyytyväinen elämääni. Toki jalkoja hiukan kihelmöi siihen malliin, että pian olisi taas ulkomaanmatkan aika, mutta matkakuumekin tuntuu suloiselta, kun tietää oikeasti voivansa lähteä milloin tahansa melkein minne tahansa. Välivuoden iloja.

...sisu

Joskus tuntuu, että olen jo kirjoittanut kaiken. Tänään on syysolo, haikea ja täynnä ihmetystä, levottomat jalat ja kaipaussydän. Haluaisin kirjoittaa siitä. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka ilmasta Itämeren yltä katsottuna Suomi oli pilvien peitossa ja kuinka se tuntui kotiinpaluulta. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka tervehdin sateesta kiiltäviä autoteitä, kypsiä pihlajanmarjoja, naapurin omenapuuta ja tuoksua joka oli niin erilainen kuin etelämpänä, naamioiden ja kanavien kaupungissa. Haluaisin kirjoittaa villasukkaväestä ja sateesta ja valosta, mutta sitten tajuan, että olen kirjoittanut niistä jo. Sitten haluaisin sanoa, että olen kirjoittanut niistä jo koska nyt on syksy ja syksy on minun vuodenaikani, mutta sitten tajuan että olen sanonut senkin jo. Joten mitään sanottavaa ei lopulta jää, ja silti kaikki tarpeellinen on sanottu, jos ei minun sanoillani niin sitten jonkun muun.

Muumikirjat ovat täydellistä luettavaa syksylle. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että muumikirjat ovat täydellistä luettavaa milloin vain, mutta esimerkiksi kirjassa Muumilaakson marraskuu on upeaa syksyn kuvausta:

"Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat seiniä ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

  On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Koko ikäni olen ollut se joka jää, se joka kerää omaisuutensa aivan likelle itseään ja kaivautuu kaikkein perimmäiseen koloon, nojatuolin nurkkaan huopakerrosten alle teekupillisen ja hyvän kirjan kanssa. Eikä siinä mitään väärää ole. Minä pidän turvallisuudesta ja lempeydestä. Mutta aina minussa on myös ollut se puoli, joka on halunnut lähteä. Levottomat jalat, linnun mieli, Nuuskamuikkussydän, miksi sitä nyt kutsuukaan. Ja tänä syksynä minä kerrankin olen se joka lähtee, nimittäin ensin Ruotsiin ja sitten Lapin tunturialueille vaeltamaan. Tänään pakkasin isän avustamana rinkkani ja nostin sen selkääni säätöjä varten. Olen viimeiset pari kuukautta horjunut innostuksen ja pelon välillä, mitä tulee erämaissa patikoimiseen, yksin pärjäämiseen ja reitin löytämiseen, mutta kun täyteen pakattu rinkka asettui lantiolleni, lopetin horjumisen. Rinkan paino vakuutti ja vakautti minut. Minä olin puu, tyyni ja sitkeä ja voimakas, ja kun vilkaisin kuvaani peilistä, pystyin viimeinkin kuvittelemaan itseni syrjäiselle tunturinrinteelle, vaivaiskoivujen joukkoon ja Lapin harmaan tuulisen taivaan alle. Minä olen niitä jotka lähtevät, niin on ollut aina. Olen valintani tehnyt, enkä aio antaa periksi.

...saarikävelyt

Ensimmäistä kertaa mökillä talven jälkeen. Saaristossa oli kaunista mutta kylmää, aamuisin venepoukamassa oli riitettä ja kamiinaan piti sytyttää tuli ennen kuin voi edes ajatella aamiaispöydän kattamista. Kylmyys ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta mökkeilystä. Toppatakkiin kääriytyneenä, nenä pilkistäen kaulahuivin ja pipon välisestä raosta tarvoin kaislikoissa ja kallioilla, rannoilla ja mäntymetsässä. Etsiskelin rannoilta jäiden ja syysmyrskyjen tuomaa rojua (löysin vain muutaman laudan ja komean pahkan, jälkimmäisen lisäsin kokoelmaani hehkulampun ja yksinäisen sinisen puukengän joukkoon). Vierailin isän kanssa muutamalla muulla saarella ja tein jännittäviä löytöjä: hiiren tai myyrän kallon ja useita paloja jonkin ison nisäkkään selkärangasta. Tervehdin lintuja: tuttua isokoskelopariskuntaa, joka oli yhtä arka kuin ennenkin, hiekkasärkällä lepääviä joutsenia, uteliaita talitiaisia, valtavina parvina ajelehtivia haahkoja. Suosikkejani, soukkasiipisiä tiiroja, ei vielä näkynyt. Niillä onkin kaikkein pisin muuttomatka.

Miksukin nautiskeli saaristolaiskoiran olostaan

Rakastan saaristossa sitä, kuinka siellä kaikki on niin äärirajoillaan. Merisumu on sakeampaa kuin mikään näkemäni sumu mantereella. Merituuli juoksee päin sellaisella voimalla, että se joko kaataa tai nostaa lentoon. Ja kun on tyyntä, on kuin kaikki äänet olisivat kuolleet. Tai ei aivan: silloin tällöin voi kuulla ohi lentävän korpin siipien humahtelun. Niin kaunis ääni - ja ajatella, etten edes tietäisi sen olemassaolosta, jos en olisi asunut saaressa kaukana liikenteen taukoamattomasta hälystä.


Joka kerta kun käymme mökillä, päätökseni vain vahvistuu: jonakin päivänä minä muutan tänne, asun jossakin saaressa keskellä merta, ajan veneellä ostoksille ja kuuntelen merta päivät pitkät. Haluan kuulua saaristoon. Haluan tuntea tarinat ja salatiedon jokaisen linnun, kasvin ja tuulen takana, jotta maisema, jota katson, olisi enemmän minun. Haluan sanoa: "Haahkat ovat myöhässä tänä vuonna." ja: "Ruohosipuli on nyt parhaimmillaan, käydään poimimassa sitä rannalta." Haluan olla kotonani saaristossa, niin kuin harmaantunut laituri tai merimetsojen ja lokkien omakseen ottama luoto. Sitä minä haluan elämältäni.

...aavistus jostakin

Ala-asteen loppuessa itkin. Itkin, koska olin viettänyt siellä kuusi onnellista, hauskaa vuotta, saanut hyviä ystäviä ja tutustunut mahtaviin opettajiin. Itkin, koska en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta, kuinka monta ystävää menettäisin eri kouluihin.

Yläasteen loppuessa olin riemuissani, että olin päässyt siitä paikasta. Se oli aiheuttanut minulle vain unettomia öitä, ahdistusta ja kiukkua, opettanut vain, että tarvitsin ympärilleni suojakuoren, etten voinut antaa kaiken osua niin syvälle itseeni, etten voinut olla niin herkkä enää.

Nyt, lukion lopun häämöttäessä, en oikein tiedä miten reagoisin. Toisaalta minusta tuntuu, että on jo aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta olen viihtynyt Olarissa niin hyvin, että tuntuu haikealta jättää se. Lukiossa olen saanut kasvaa jälleen omaan suuntaani. Toisin kuin vannoin, minusta on tullut entistä herkempi - kauneudelle, vaistoilleni ja maailmalle -, mutta myös vahvempi. Pahat puheet, ahtaat mielet, eivät enää satu minuun niin helposti. Kuulen ne kyllä, mutten anna niiden horjuttaa askeleitani, sillä minä tiedän minne olen menossa.

Huomenna vietetään penkkareita. Jätämme koulun riehakkaissa merkeissä, mutta lopulliset hyvästit ne eivät ole. Palaamme vielä monesti, ilmaiseen ruokailuun, tentteihin, preleihin, kirjoituksiin. Ja lopulta lakkiaisiin. Vasta silloin saan tietää, miltä tuntuu jättää paikka, jossa olen löytänyt varmuuden askeleisiini. Miltä tuntuu jättää ihmiset, joista on tullut minulle ystäviä, tuttavia, tai jotka ovat jääneet vain kasvoiksi täyttämään kuvaani Olarin lukiosta. Juuri nyt minua lähinnä harmittaa. Harmittaa, etten ole tutustunut useampiin ihmisiin, etten ole ollut vielä puheliaampi, uskaliaampi, avoimempi. On uskomatonta, kuinka vähän tunnen niitä ihmisiä, joita näen lähes päivittäin ympärilläni. Sen tajuamiseen tarvittiin hauska ja varmasti vielä vanhuudenpäivilläkin riemastuttava vihkonen, abikronikka. Kun luin sitä eilen itsekseni, aloin ymmärtää, että olin nähnyt vasta aavistuksen vuosikurssitovereideni kyvyistä erilaisissa juhlissa ja muissa tapahtumissa. Miten lahjakkaita, monipuolisia, mielenkiintoisia ihmisiä voikaan mahtua yhteen ainoaan lukioon! Yksi harrastaa eksoottisia lemmikkieläimiä, toinen on suosittu dj, kolmas keksijä. Jokaisen naaman takana, oli se sitten kuinka "tuttu" ja huomaamaton tahansa, on tarina. On surullista, että juuri kun olen löytänyt nuo tarinat, ne viedään minulta pois. Mutta niin toimii elämä. Kolme vuotta minulla on ollut mahdollisuus löytää nuo tarinat, ja omani niiden joukosta, ja olen kiitollinen siitä.

...viisto valo

Minä olen aamuihminen. Rakastan aamuja, etenkin sellaisia joina saan itse päättää mitä teen. Nyt kun perinteinen koulunkäynti on loppunut (jäljellä enää hyvin vajaa koeviikko ennen lukulomalle siirtymistä), olen saanut nauttia pitkistä aamuista tarvitsematta kiirehtiä bussiin, tarvitsematta valuttaa energiaani hitaasti ja hyödyttömästi pelkkään opetuksen seuraamiseen. Pitkät aamut eivät tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita hitaita aamuja, sellaisia jolloin voin kuluttaa tuntikausia yöpaidassa, siemailla kaakaota ja lueskella kirjaa. Olen herännyt suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisina koulupäivinäkin, syönyt hyvän aamiaisen kiirehtimättä mutta kuitenkin ripeästi, lukenut Hesarin läpi ja ryhtynyt sitten hommiin.

On uskomatonta, kuinka paljon saan aikaan muutamana aamutuntina. Yhdentoista aikaan olen jo opiskellut muutaman sanaston, leiponut kakun, selannut kesätyöilmoituksia ja kerrannut ruotsin kieliopista pronominit. Aamulla olen tehokkaimmillani, iltaa kohden kaikki tuntuu jähmettyvän, mukaan lukien aivotoimintani. Silloin on aika käpertyä kirjan tai hyvän elokuvan ääreen, rentoutua, tyyntyä. Tai, niin kuin tänään, lähteä jumppaan ja rasittaa vaihteeksi kroppaa eikä aivoja.

Aamut ovat myös huikaisevan kaunista aikaa. Tänään kun kävin ulkoiluttamassa Miksua lähimetsikössä, pysähdyin tuon tuostakin ihastelemaan lumen peittämiä oksia ja oksien lomasta siilautuvaa valoa. Päivällä valo on valkoista ja iltaisin sinertävää, kylmää, mutta aamuisin aurinko paistaa viistosti ja sen valossa on kevyt kullansävy. Melkein harmitti, että olin jättänyt kameran kotiin, mutta ei siinä aamun kultaamassa metsässä kovin pitkään voinut olla huonolla tuulella.