Pääsin tiukan kokeisiinlukemisaikataulun lomassa karkaamaan metsälenkille koiran kanssa. Heittelin jonkin aikaa keppiä, mutta en ole koskaan onnistunut opettamaan Miksua noutamaan, joten kumpikaan ei jaksanut pitkään sitä ajanvietettä. Päätin sitten lähteä kokeilemaan itselleni uutta polkua, jonka joku oli tallannut viistossa valossa kirjavana kimaltelevaan lumeen.
Hankeen painuneita jälkiä seuraamalla tutustuu ihan uudella tavalla "tuttuun" lähimetsään. Ei ole oikeastaan väliä, ovatko jäljet eläimen vai ihmisen; kumpiakin seuraamalla olen löytänyt uusia, mielenkiintoisia reittejä vanhojen ja puhkitarvottujen rinnalle. Talvella metsään syntyneitä polkuja on jotenkin turvallisempi kokeilla, koska toisin kuin kesäiset polut, ne eivät pujahda sammaleen alle piiloon tai hajoa varpujen lomaan. Niinpä olen voinut alkaa käyttää talvella oppimiani polkuja myös silloin, kun lumi on jo sulanut ja polku on oikullisempi, kevytjalkaisempi.
Hiukan nuorempana jaksoin vielä innostua peuranjäljistä. Muistan "metsästäneeni" valkohäntäpeuroja Miksun kanssa lähimetsässä parikin tuntia putkeen. Lähdimme tutulta polulta sorkanjälkien houkuttelemina, bongailimme papanakasoja ja muutaman makuupaikan, joista löytyi jopa hiukan harmaan- ja ruskeankirjavaa karvaa. Itse eläimiä emme nähneet, mutta tutustuimme metsään ihmispolkujen ulkopuolella. Pellonlaitaa myötäilevä, puroja, kallioita, valtavia kuusia, saniaisia, risukkoja ja mahtavia juurakoita käsittävä reitti on edelleen yksi suosikeistani, eikä vähiten siksi, ettei sillä kulje kukaan muu kuin me kaksi ja metsäneläimet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti