Vajaa viikko siihen kesti tottua. Olin jo valmiiksi epäileväinen ja pettynyt uudistukseen, surin etukäteen sitä, etten voisi enää levittää lehteä lattialle ja sukeltaa siihen kyynärvarsia myöten. Ensimmäisenä päivänä en osannut vielä käyttääkään uutta hienoa tabloidikokoista Hesaria: en ymmärtänyt asettaa sisäkkäisiä osia peräkkäin ja niinpä luin sarjakuvat jo jossain puolessavälissä lehteä ja päädyin Kaupunki-osioon. Pettymys karvasteli kurkussa. Tuntui siltä, että arvostamani lehti vain apinoi ulkomaisia julkaisuja, uudistui pelkän uudistumisen vuoksi.
Ymmärsin kyllä uuden muodon käytännöllisyyden (nyt osaan siitä jo nauttiakin). Onhan se kätevää, kun lehteä voi lukea bussissa ja ratikassa ja ties missä tarvitsematta jatkuvasti pyydellä anteeksi kanssamatkustajien leukaa kutittelevia sivuja. Mutta siinähän Hesarin viehätys olikin! Ei se ollut lehti, jota voi selailla pintapuolisesti liikenteen ja ihmisten luomassa taustahälyssä, työasiat ajatuksiin kilometri kilometriltä työntyen. Siihen piti uppoutua, keskittyä. Siitä piti nautiskella kaikessa rauhassa vaikkapa työpäivän (tai koulupäivän) jälkeen, jos ei aamulla ehtinyt. Parhaimmillaan se oli viikonloppuaamuisin, kun ei ollut kiire minnekään.
Ymmärsin myös sen, että oikeasti vika oli minussa. En pelkää muutosta; en vain pidä siitä, että kaikki vanha ja kaunis ja ajan patinoima katoaa niin sanotun "nykyajan" tieltä. Haluan rakastamani kirjat omaan hyllyyni, kosketeltaviksi, avattaviksi, selailtaviksi, en bittijonoksi ipadiin. Haluan Hesarin suurena ja kömpelönä uutissylinä enkä vieraalle kalskahtavana "tabloidina", joka on lähes liian nykyaikainen ollakseen helposti lähestyttävä minunlaiselleni nostalgiankaipuusta kärsivälle.
Mutta kyllä minä totuin, ja loppujen lopuksi aika nopeasti. Keskiviikkona osasin jo asettaa osat peräkkäin, niin että sarjakuvat toimivat loppukevennyksenä (onneksi Rauta-Reetasta ei ole luovuttu!) ja televisio-ohjelmat muistaa vielä käydä laittamassa nauhalle kun lehden sulkee. Perjantain Nyt-liite hymyilytti terävillä kirjoituksillaan ja uskaliailla aiheillaan. Lopullisesti minut voitti puolelleen kuitenkin tämän päivän Hesari ja erityisesti sen Lauantai-osio. Mielenkiintoisia artikkeleita toisensa perään (kunnes tultiin auto-osioon, mutta siinä vaiheessa olin jo niin myyty, etten välittänyt tunnelmanlatistajasta), hyviä palstoja (Juuri nyt olisi hyvä olla...portugalinsotalaiva!) ja kaunis visuaalinen ilme.
Kyllä kelpaa. Myös tällaiselle poikkeuksellisen (?) vanhanaikaiselle nuorelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti