Kyllä äiti tietää. Kysyi autossa matkalla jumpasta, vaivasiko minua jokin. Sanoin, ettei vaivannut, kuinka niin? "Oot vaikuttanut siltä tällä viikolla."
Ehkä olen. Olen kyllä yrittänyt olla niin kuin ennenkin, hymyillä, tervehtiä, jutella, nauraa niin kuin muutkin. Useimmiten se tulee ihan luonnostaankin. Mutta ehkä kotona on hankalampi pitää tiettyjä ajatuksia loitolla, peittää ne, kätkeä muilta. Täällä olen liian lähellä itse ongelmaa. Täällä se on liian pinnalla, tunkee ihosta läpi, kasvattaa kynnet ja turkin.
Näitä tulee aina silloin tällöin. Aikoja, jolloin kirjoittaminen ei vain luista. Aikoja, jolloin tunnen olevani rampa, kyvytön. Olen tänne blogiinkin niistä maininnut, vuodattanut pahaa oloani bittiavaruuteen muutaman kymmenen luettavaksi. Teidän mielestänne nuo postaukset ovat luultavasti tylsimpien joukossa, enkä itsekään niistä pidä - ymmärrettävästä syystä. Kuinka voisittekaan ymmärtää, mitä tarkoitan, kun kirjoitan tästä tunteesta silloin, kun en osaa kirjoittaa? Jokin silti pakottaa minut yrittämään, kerta toisensa jälkeen, niin kuin kieli palaa kokeilemaan kipeää hammasta. Haluan, että ymmärrätte, miltä tämä tuntuu.
Miltä tuntuu, kun on mykkä, sokea, kuuro ja sisällä valtava aukko. Sen tyhjyyden kohdalla on yleensä pirskahtelevaa elämää, inspiraatiota, ideoita, jatkuvasti syntyviä ja kasvavia tarinanalkioita, kielikuvia, henkilöhahmoja, tekstiä tekstiä niin kuin luuytimessä verisoluja. Minä tarvitsen niitä. Tarvitsen. Kun niitä ei ole, on kuin olisi menettänyt kokonaisen aistin. En näe maailmaa niin kuin ennen, ja vaikka näkisinkin, en osaisi tulkita sitä, se ei merkitse minulle enää yhtä paljon. Se tekee niin kipeää! Tekee kipeää nähdä muistikirjan tyhjät sivut ja valkoisella alustalla tasaisesti sykkivä kursori, mutta sitäkin kipeämpää tekee nähdä sitä tyhjyyttä epätoivoisesti kiinni kurovat sanat, niin kömpelöt, niin rumat ja vaillinaiset. Rumaa, rumaa. Siitä on päästävä irti, kunnes olen pyyhkinyt pois kaiken mitä olen yrittänyt tapailla. Kunnes on aloitettava uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas, ja taas, kunnes kyyneleet ovat liian lähellä ja tietokone on suljettava, ettei sille tekisi väkivaltaa.
Tiedän, että tämä menee ohi. Niin se on aina mennyt. Jonain päivänä jokin tunne, laulu, kirja, näky, herättää minussa jotain. Ahdistus katoaa, kutistuu. Lehahtaa pois rintani päältä puristamasta.
Mutta kaikkein pahinta on se pieni ääni kaiken tämän ahdistuksen ja jopa toivon alla, joka kuiskaa: "...mutta entä jos..." Entä jos tämä ei menekään ohi? Entä jos tämä on se viimeinen tukos, jonka yli ei pääse? Mitä minä teen, jos minulta viedään kirjoittaminen? Mitä minä olen? Se pelottaa se tyhjyys, merkityksettömyys, se pelottaa niin helvetisti etten osaa pukea sitä sanoiksi, vain rutistaa sen syvälle, syvälle rintaani. Maailma ilman kirjoittamista on vain puoli maailmaa. Osaisin olla ilman, mutten halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti