23. tammikuuta 2013

...ilman vertauskuvia

Kävin eilen katsomassa Piin elämä -elokuvan kavereiden kanssa. Suosittelen, varauksetta ja vilpittömästi. Visuaalisesti kauniimpaa, syvällisempää, lumoavampaa elokuvaa en ole hetkeen nähnyt. (Jos otat vaarin vihjeestäni, ei kannata jatkaa pidemmälle, koska luvassa on juonipaljastuksia. Hyppää ainakin neljäs iso kappale yli.)

Elokuva kertoo nuoresta intialaispojasta, Piistä, joka muuttaa perheineen ja eläintarhoineen Pohjois-Amerikkaan. Matkalla Tyynen valtameren yli laiva uppoaa myrskyssä. Pieneen pelastusveneeseen selviytyy vain Pii itse, haavoittunut seepra, oranki, hyeena ja tiikeri. Yllättävän julmien (mutta odotettavien) käänteiden jälkeen jäljelle jäävät vain tiikeri, joka syö muut eläimet, ja Pii, joka onnistuu pelastautumaan tiikerin kynsistä irtonaiselle lautalle.

Keskellä avointa, tyyntä ja välillä levottomampaa merta noiden kahden toisilleen vieraan lajin välille syntyy kummallinen riippuvuussuhde. Kumpikaan ei pärjää ilman toista, mutta on vaikea löytää tasapaino, kun nälkä kourii tiikerin vatsaa. Mitään siirappista sielunkumppanuutta, saati ystävyyttä, tiikerin ja Piin välille ei synny. Tässä elokuvassa eläin saa olla eläin eikä inhimillistetty kotikissa. Mutta vähitellen, uhkauksin ja lahjuksin, tiikeri alkaa sietää ja jopa kunnioittaa Piitä - ja päinvastoin.

Elokuvan loppupuolella katsojalle tarjotaan kuitenkin vaihtoehtoinen tarina, jonka Pii on kertonut epäuskoisille vakuutusyhtiön työntekijöille laivaturmasta. Siinä veneeseen pelastuneita eläimiä vastaavatkin ihmishahmot. Yhtäkkiä uskomaton, satumainen tarina bengalintiikerin ja pojan välisestä horjuvasta yhteistyöstä näyttäytyykin vertauskuvana, jossa äitinsä (orangin) kuoleman todistanut Pii (tiikeri) surmaa julman kokin (hyeenan) kostoksi, ja oppii elämään oman paljastuneen julmuutensa kanssa.
En oikein tiedä, kumman tarinan haluaisin uskoa. Siitä ei anneta mitään vihjettä katsojalle, loppu jää täysin avoimeksi, itselle päätettäväksi. Uskoako uskomattomaan vai taipuako julmaan "totuuteen"?
Mutta toisaalta, miksi pitäisi päättää? Onko aina pakko löytää totuus? Eikö voisi antaa kahden tarinan kietoutua toisiinsa, käydä rinnan, tasavertaisina, toisiaan tukien ja täydentäen? Luulen, että juuri sitä tässä elokuvassa on tavoiteltu. Päätyy sitten kumpaan tahansa, lopputulos on värisyttävän hieno, mutta parhaimmillaan tarina on, kun siinä on hippunen kumpaakin totuutta.

Elokuvan filosofisten ulottuvuuksien lisäksi myös visuaalisuus on huikaisevaa. Kahden avaruuden välissä lipuva vene, sähkönsinistä hehkuvat meduusat, iholla kimaltavat lentokalansuomut, aamun tiikerinpunaiset aallot, pinnan alla tanssiva valas, syvänteiden olennot ja kummallisen saaren syvät, makeavetiset järvet hehkuvat uskomattoman voimakkaissa ja intensiivisissä väreissä. Meri on pelottava ja julma, mutta myös häkellyttävän, riemastuttavan kaunis. Niin kuin koko elokuva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti