Parvekkeelle syöksyy kuoleva lohikäärme, katolta valunut lumimuodostelma ikuiseen viimeiseen lentoon jäätyneenä. Yritin ottaa siitä valokuvaa ja epäonnistuin. Ei niitä rypistyneitä siipiä ja joutsenkaulaa ja hevosmaista päätä pysty ikuistamaan niin, että niiden kauneus säilyisi. Ainakaan minä en pysty.
Joidenkin katse on intensiivisempi kuin toisten, syvä, mieletön. Se jysähtää suoraan sydämeen, niin raskaasti, että sydän valahtaa vatsaan ja kipu kuin nautinto sävähtää varpaissa asti. Sellaiseen katseeseen haluaisi vastata hymyllä, mutta kun ei osaa. Kun on aina niin hemmetin ujo ja epävarma.
Elämä ei ole kokonainen, se ei ole tarina. Se on absurdi, epäjohdonmukainen, mieletön, pirstaleinen. Se hajoaa käsiini. Kun ei ole sanoja, joilla kutoa se kokoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti