Minä en osaa nukkua pitkään. Tänäänkin, kun koulussa pitäisi olla vasta klo 11:45 (paitsi että ajattelin mennä ruokailuun, joka alkaa yhdeltätoista), heräsin tavalliseen tapaani varttia vaille seitsemän - ilman herätyskelloa. Oikeastaan tällainen aamuvirkkuus ei minua häiritse, päinvastoin. Jos joskus lomalla saan nuoren "normaalista" unirytmistä kiinni ja herään vaikkapa vasta kymmeneltä, minusta tuntuu kuin puolet päivästä olisi mennyt hukkaan.
En kuitenkaan valita niistä harvoista aamuista, jolloin koulu alkaa vasta myöhemmin. Sen sijaan, että nukkuisin pitkään, käytän aamujen hitaat tunnit heräämiseen, aamupalasta nautiskeluun, Hesarin lukemiseen ja kaikkeen muuhun pieneen puuhaan. Rakastan sitä kiireettömyyttä, kun voi antaa muiden perheenjäsenten käydä aamupesulla ensin, ja kun Lidlistä ostettua täydellistä sämpylää (rapeaa pinnalta, samettisen pehmeää sisältä) ei tarvitse ahmaista ehtimättä edes aistimaan sen makua. Jos olisin kahvi-ihmisiä, kuluttaisin luultavasti puolisen tuntia sohvannurkassa tai nojatuolissa pelkästään ulos katsellen ja musiikkia kuunnellen, haaveillen, hiljalleen jäähtyvä muki kädessäni... Nyt saman asian ajaa se, ettei sängystä tarvitse sännätä ylös heti kun on tarpeeksi tajuissaan, vaan voi ajelehtia hetken ajatuksissaan, rakentaa tulevan päivän ja todellisuuden ympärilleen. Tällaisina aamuina - hitaina, utuisina, minuutti minuutilta tuskattomasti kirkastuvina - tunnen olevani tasapainoisempi kuin muulloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti