Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Tuntuisi itsekkäältä ajatella, ettei ääni olisi olemassa ilman ihmistä (tai eläintä), joka sen kuulee. Mutta eikö se kuitenkin ole totuus? Voiko olla olemassa, jos olemassaoloa ei tunnusteta? Voiko olla olemassa, jos ei ole ketään, jolle on olemassa?
En väitä perehtyneeni kovinkaan hyvin eksistentialismiin, siihen, mitä se oikeasti on. Itse asiassa kaikki, mitä siitä tiedän, perustuu yhteen kirjaan, Jukka Laajarinteen viehättävään filosofiseen pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus. Nimensäkin mukaan se käsittelee ainoastaan muumikirjoja ja niihin sisältyvää filosofiaa. Silti se onnistui järisyttämään ensikertalaisen elämää syvemmältä ja laajemmalta kuin vain kirjallisuuden osalta. Laajarinne avasi minulle kokonaan uuden maailman. Maailman, jossa "ihmisyyttä tai ihmistä ei voi määritellä etukäteen". Maailmankatsomuksen, jossa "oleminen on ennen olemusta" ja se, "mitä ihminen on ja mikä hänen elämänsä tarkoitus on, määräytyvät vain elämää elämällä." Eksistentialismin sanoma tuntui alusta asti omalta. Sellainen vapaus ja toisaalta vastuu, joka ajatukseen liittyi, kiehtoi mieltäni ja haastoi ajattelemaan uudella tavalla.
Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Pystyykö ääni määrittelemään itse itsensä? Eksistentialistit eivät ymmärtääkseni laske kaikkia olentoja ja olemassaolon muotoja sillä tavalla tietoisiksi itsestään kuin ihminen on. Niillä ei siis voi olla vapautta määrätä elämänsä tarkoitusta itse. Mutta jos äänen tarkoitus on tulla kuulluksi, eikä sitä kuule kukaan, eikö sen olemassaolo silloin kumoudu?
En väitä perehtyneeni kovin hyvin myöskään luonnontieteisiin. Mutta jotakin on mukaan tarttunut luonnontiede- ja matematiikkapainotteisesta lukiosta. Sen verran tiedän yhden fysiikan kurssin käyneenä, että ääni syntyy ääniaalloista, jotka korvamme tulkitsevat erilaisiksi signaaleiksi, esimerkiksi puheeksi - tai kaatuvan puun rysähdykseksi.
Ääni on siis olemassa ilman, että se kuullaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole ääni, koska ei ole korvaa, joka tulkitsisi sen kuultavaan muotoon. Mutta ainakin ääniaallot ovat olemassa, näkymättöminä, äänen lähteestä loittonevina renkaina (niin kuin ne kuvittelen).
Eksistentialismin ongelma on siinä, että todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan läheskään aina voi päättää itse itsestään. Ympäristö, toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä, huolehtimisensa ja paheksuntansa vaikuttavat meihin. Laajarinne kutsuu tätä ulkopuolelta tulevaa painetta Toisiksi. Vaikka ihminen kykenisikin vastustamaan Toisten antamia vaikutteita ja mielipiteitä ja pysyttelemään vapaana ja itsenäisenä, Toisten määrittelyä hän ei pääse pakoon. Vaikka määrittelisimme itse itsemme - esimerkiksi yksinäiseksi sudeksi, kaltoin kohdelluksi ja ylpeäksi taiteilijaksi - , myös Toiset määrittelevät meidät - erakoksi, marttyyriksi, turhamaiseksi ja todellisuuspakoiseksi. Me kaikki muodostamme omat käsityksemme toisista ihmisistä. Sitä ei voi välttää. Ongelma onkin siinä, kuinka pysyä itsenään - ja mikä oikeastaan on "itse" - kun sinut nähdään ennen kaikkea Toisten silmin, eikä sellaisena kuin "oikeasti" olet. Onko sillä väliä, mitä haluat olla, jos et ole sitä kenenkään muun silmissä?
Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Ei. Mutta se ei tarkoita, etteikö ääni olisi olemassa. Jos ei ole korvia, ei ole Toisia, jotka määrittelisivät ääniaallot ääneksi. Ääni, jota kukaan ei kuule, on vapaa Toisten määrittelyistä. Se ei voi olla mitään muuta kuin oma itsensä. Se ei voi muuta kuin olla olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti