...matkan päässä

Olen jo kuukauden päivät pohdiskellut vaeltamista, ihmisen halua kulkea ja nähdä, kokea uutta. Sitä, mistä se halu on lähtöisin ja mihin se pyrkii. Sitä, millaista se on tänä päivänä. Ja miksi se kiinnostaa minua, ja eikö se toisaalta koske meitä kaikkia. Emmekö me kaikki kaipaa aina jonnekin, tai jotakin? Onko se turhaa tyytymättömyyttä vai vaisto, joka pitää meidät hengissä?

Mietiskelyni alkoi kai Johanna Sinisalon uusimmasta kirjasta, johon hän on koonnut vaelluksiensa inspiroimia novelleja yhteen. Kirjaa lukiessani jalkani ja sydämeni muistivat jälleen syksyisen levottomuutensa. Keräsin Sinisalon vaellusvinkkejä muistikirjaani ja aloin varovaisesti ehdotella vanhemmilleni vaellusta Skotlannin maisemissa (silmissäni siinsivät Great Glen Wayn nummet, muinaiset metsät ja teräksisiä pilviä heijastavat tuimat järvet).
Huomasin myös, että vaeltaminen on yksi selkeimmin erottuvista yhtäläisyyksistä romaanieni ja romaani-ideoideni välillä. Toinen Haukkojen suvun päähenkilöistä on vaeltaja (maailmassa, johon tarina sijoittuu, vaeltajilla on ammattikunnan asema), samoin sitä edeltäneen romaaniyritelmän päähenkilö. Ainoassa onnistuneessa novellissani suutari kyllästyy korjaamaan muiden seikkailuiden jälkiä ja lähtee omalle vaellukselleen. Seuraavaksi kaavailemani romaani alkaa ja loppuu rauhattomuuteen, hahmottomaan tunteeseen siitä, että koti on jossain muualla, matkan takana. Alun ja lopun välisen tilan täyttää levoton vaellus sekä maisemaan että minuuteen, pakeneminen ja jahtaaminen samanaikaisesti.

Mietin, miksi matka on minulle niin tärkeä teema miltei kaikessa vähänkin kunnianhimoisemmassa, mitä olen kirjoittanut. Ehkä kyse on vain siitä, että mökkiinsä näivettyvä vanhapoika on kehnonlainen kertoja. Tarina tarvitsee liikettä ollakseen mukaansatempaava. Joko maisemassa tai henkilössä - mieluiten molemmissa - on tapahduttava muutos, jotta kirja on kirjoittamisen arvoinen. Pysähtyneisyys toimii vain muutaman kappaleen ajan, tehokeinona.
Mutta ei konkreettinen vaeltaminen silti ole mikään välttämättömyys. Kuitenkin palaan siihen aina, tarkastelen sitä eri puolilta, löydän ehkä jotain uutta, kulkemattomia polkuja, valloittamattomia maamerkkejä. Jokin vaeltamisessa kiehtoo minua, sen aikaansaava levottomuus, rauhattomuus ihmisessä. Ajatus siitä, että liike on meidän sielussamme, kunnes siirtyy jalkoihimme, ei jätä minua rauhaan. Teoria on surullinen, mutta kaunis. Sillä ei kyse ole siitä, että olisimme jatkuvasti tyytymättömiä siihen, mitä meillä on. Kyse on siitä, että vaeltaminen on meissä, meihin kirjoitettu, ja vaeltamalla emme vain tavoittele jotain, vaan itse vaeltaminen on jo päämäärä.

Voi olla, että tällainen pohdinta on vanhentunutta, pelkkää puhetta. Sillä kuka näinä päivinä enää vaeltaa, paitsi ehkä harvat perinteistään kiinni pitävät alkuasukkaat Australiassa ja Afrikassa, ja elämyksiä kalastelevat turistit? Väitän silti, ettei vaeltamisen takana piilevä levottomuus ole minnekään kadonnut. Me vain pyrimme tyynnyttämään sen eri tavalla. Minä, esimerkiksi, kirjoittamalla siitä, yrittämällä ymmärtää.

(Jos blogillani olisi hitusen enemmän lukijoita, esittäisin tässä vaiheessa kysymyksen: Tunnistitko kuvailemani levottomuuden itsessäsi? Miten sinä pyrit sitä toteuttamaan? Olisi kiva herättää keskustelua, sen sijaan, että pidän täällä yksinpuhelua, ja te muutamat uskolliset tahollanne.)