...pienissä erissä

Nyt täytyy paljastaa jotakin niille, jotka tuntevat minut vain tämän blogin kautta (ja niille, joille en ole ehtinyt kertoa kasvotusten): en ole kertonut kaikkea romaaninraakileeni viimeisimmistä seikkailuista matkalla kirjaksi. Reilu viikko ennen hiihtolomaa Otavalta kutsuttiin minut tapaamiseen, jossa oli tarkoitus "tutustua" ja "jutella" - mistä, se jäi itsellenikin hiukan epäselväksi, mutten uskaltanut udella enempää. Se tapaaminen oli tänään.

Rakennus oli vaikuttava, karhea graniittilinna perinteisine porraskäytävineen. Vasta vahtimestarille ilmoittautuessani aloin tajuta, missä olin; ääneni värähti jännityksestä, jota en ole vieläkään oppinut hallitsemaan, sillä se sijaitsee syvällä kurkussa. Hissin ovi piti työntää auki. Ja se huone, jonne minut ohjattiin! Kaksi seinää lattiasta kattoon pelkkää täyteen ahdettua kirjahyllyä. Kirjojen iloinen epäjärjestys taustalla aloin keriä auki ajatuksiani kirjoittamisesta kolmelle uteliaalle.

Kyse oli todellakin juuri siitä kuin minulle oli sanottu: tutustumisesta ja juttelemisesta. Kustannustoimittajat ja -päällikkö kyselivät kaikenlaista elämääni ja kirjoittamisharrastukseeni liittyen. Sitten sovimme hiukan tulevasta: kesäloman alussa tapaamme uudestaan ja käymme ihan lausetasolla läpi sen, mitä tekstissä on vielä hiottavaa. Hiukan isompiakin korjausehdotuksia heiltä vielä tuli, ei mitään mullistavaa, mutta sen verran merkittävää, että käsittelen sitä myöhemmin täällä blogissa, kunhan olen saanut sen itse käsiteltyä. Sovimme, että minulla on hyvin aikaa kesälomalla ja vaikka sen jälkeenkin tehdä hienosäätöä käsikirjoitukseen. Ja sitten kun olen valmis...

...sitten ei mitään. Tai ainakaan mitään ei vielä sanottu ääneen. (Sanoja kuten "kustannussopimus", "kirja", "kirjailija".) Tietenkin olen aika vakuuttunut siitä, etteivät he käyttäisi näin paljon aikaa ja vaivaa minuun, elleivät he tosissaan haluaisi tehdä romaanistani kirjaa. Mutta mikseivät he sano sitä? Eivätkö he halua lupailla liikoja? Eivätkö he vain pidä sitä tarpeellisena? Ajattelevatko he, että minä "luonnollisesti" ymmärrän, että tämä kaikki tähtää kirjan julkaisuun? En minä uskalla ymmärtää mitään, ei minulla ole siihen kokemusta eikä itsevarmuutta. Vaikka totta kai minä toivon, uskon, toivon, toivon.

  Anteeksi, ei ollut tarkoitus valittaa. Tämähän on edistystä, yksi askel lähempänä oikeaa kirjaa. Syy siihen, miksei tämä postaus säkenöi riemua joka sanallaan, vaan on pikemminkin viileän analyyttinen, johtuu siitä, etten vain tunne itseäni kovin riemukkaaksi. Onnea tämä on, epäilemättä, mutta kovin pientä vielä, muutaman salaperäisen hymyn kokoista. Ei sellaista, joka saisi onnen pirskahtelemaan laitojeni yli. Tämä onni on varovaista, epäileväistä, liian haurasta uskaltaakseen riehaantua. Se ei halua pettyä, vaan ryöpsähtää kerralla valloilleen, sitten, kun siihen todella on aihetta. Olen 99,1 prosenttisesti varma siitä, ettei se joudu odottamaan enää turhan kauaa.