Olen itkenyt ilosta viimeksi viisi vuotta sitten, kun sain tietää, että hankimme koiran. Tunteiden kaava ja vaihtelu on kuitenkin pysynyt samana kaikki nämä vuodet.
Ensin koittaa pieni, vatsasta sieppaava riemu, kun uutisen sisäistää.
Sitten, jostakin ihmeen syystä, minut valtaa hämmästyttävä tyyneys.
Viisi vuotta sitten istuin kokonaisen vartin paikallani ruokapöydän ääressä ja keskustelin rauhallisesti, itsestäni irtaantuneena, käytännön järjestelyistä.
Eilen kirjoitin postauksen, tulostin saamani sähköpostin ja vieläpä yliviivasin korostuskynällä (vai miten niitä kutsutaan) kohdat, joissa kustannustoimittaja ehdotti muutoksia käsikirjoitukseeni. Tämä kärsivällisyys, tämä rauhallisuus, tämä tyyneys ja selkeys tuntuu näin jälkikäteen käsittämättömältä. En osaa sanoa, mistä se johtuu, miksi se valtaa minut juuri ennen murtumispistettä, niin vain käy.
Lopulta tulevat kyyneleet.
Viisi vuotta sitten niin kävi vasta omassa huoneessani. Tuijotin ulos ja sanoin: "Meille tulee koira." Ja yhtäkkiä huomasin itkeväni ääneen.
Eilen hetki koitti, kun kerroin vanhemmilleni Otavan vastauksesta. Katselin äitiä, kun hän luki viestiä, ja huomasin nieleskeleväni kyyneleitä. Tuntui, kuin onni olisi ollut liian suuri sydämeeni, kuin se olisi täyttänyt onneni maljan ääriään myöten, niin että väistämättä osa valui yli kyyneleinä. Osa itkusta oli varmasti pettymystä siitä, ettei Otava sittenkään julkaissut romaaniani, osa ahdistusta valtavan projektin äärellä, mutta suurin osa oli silkkaa kuplivaa, vahvaa onneaonneaonnea.
Suurin unelmani on jo monta vuotta ollut kirjailijan ammatti. Ajattelin aina, että unelma on saavutettu, kun saan ensimmäisen kirjani julkaistua. Nyt huomaan, että tämähän on kirjailijan työtä. Tämä, tämä, mistä eilen kerroin. Se on kustantajan ja kirjailijan yhteistyötä. Minä olen kirjailija. Nyt. Tässä. Tässä on hyvä. Olla. Olla minä. Olla kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti