Tämä kappale on täyttä tulta. Sitä voisi kuunnella kymmenen kertaa peräkkäin (niin kuin olen itse asiassa tehnytkin) monen päivän ajan, kyllästymättä. Tuntuu, kuin siitä aina löytäisi jotakin uutta, kuin ymmärrys ja eläytyminen syventyisivät kerta kerralta, loputtomiin. Tämä kappale on kokonainen eepos.
Silloin tällöin näitä sattuu eteen. Kappaleita, joissa on paljon, muttei liikaa. Kappaleita, jotka vain yksinkertaisesti lumoavat.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, joka olisi yhtä juovuttava, yhtä riipivän kaunis kuin tämä kappale.
Kirjan, jonka alku houkuttelisi lukijan vähä vähältä mukaansa, esittelisi lukijalle uuden maailman, kaikki sen ihmeet ja kauhut, opettaisi rakastamaan sitä.
Kirjan, joka yhdistäisi alun yksittäiset teemat taitavaksi, alati kiihtyväksi kuvioksi.
Kirjan, jota lukiessa lukijan käsivarsissa ja selässä kulkisi kylmiä väreitä kuin sähköankeriaita.
Kirjan, joka tempaa mukaansa yhtä vastustamattomasti kuin syvällä kulkeva pohjavirtaus, saa sekä ruumiin että sielun resonoimaan kanssaan.
Kirjan, jonka maailmasta on vaikea palata omaansa, mutta joka silti antaa jotakin kaikille meistä, myös tässä todellisuudessa.
En osaa kirjoittaa samalla kun kuuntelen musiikkia. Voin keskittyä vain jompaan kumpaan, en koskaan molempiin samaan aikaan toisen kärsimättä. Minusta sekä musiikki että kirjoittaminen ansaitsevat täyden huomioni, ei yhtään sen vähempää. Silti ne kaksi liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Tarvitsen musiikkia kirjoittamisprosessissani.
Tietynlainen musiikki ennen kirjoittamiseen ryhtymistä saa minut oikeaan tunnelmaan. Taidolla valittu kappale toisaalta irrottaa minut ympäröivästä todellisuudesta, toisaalta auttaa eläytymään siihen todellisuuteen, josta kirjoitan.
Musiikin voima on pujahtanut myös sellaisenaan tekstiini. Tässä on katkelma parhaillaan kirjoittamastani nimettömästä romaanista.
Harvalla asialla on kyky koskettaa ihmisiä yhtä voimallisesti kuin musiikilla. Musiikkia ei vain kuunnella; sen voi nähdä, tuntea, jopa haistaa ja maistaa. Se vetoaa tunteisiimme, muistoihimme, koko kehoomme. Musiikki ei ole vain soittajan sorminäppäryyttä ja oikeaan järjestykseen asetettuja nuotteja - se on jotakin elävää, kasvavaa ja muuttuvaa, joka virtaa meissä jokaisessa puhutellen alkukantaisimpia, väkevimpiä vaistojamme.Viulunsoitto tuoksui pähkinältä, hunajalta ja mausteruusulta. Kun jousi liukui viulun kiiltävillä kielillä, Sunan suuhun valui konjakin kultainen läike ja kyynelten suolaisuus, ja hänen lihaksensa muistivat taas, kuinka kouristellaan maassa sydäntä suuremman surun kourissa.Ion kuoltua musiikista oli tullut veitsenterä, ohut köysi, jolla nuorallatanssija huojahtelee. Kappaleet, joita Suna oli ennen soittanut, kantoivat mukanaan muistoja, niin paljon muistoja, ettei niitä enää voinut soittaa muistamatta ketun joustavaa, painottomalta vaikuttavaa kehoa ja sen viehkeitä piruetteja, joille markkinakansa hurrasi.Mutta Suna ei ollut unohtanut viulun kutsua. Yhä hän saattoi kuulla sen, haistaa sen lämpimän, mausteisen tuoksun ilmassa, muistaa taas, miltä tuntui pidellä käsissään sen aaltoilevaa kylkeä, kapeaa joutsenkaulaa ja jousen hentoa vartta. Ja silloin tällöin tuo kutsu kävi liian voimakkaaksi vastustaa, ja Suna kaivoi viulunsa esiin kuin vanhan ystävän, viritti repussa höllenneet kielet ja soitti uppoutuen musiikkiin, välittämättä enää siitä, kuinka kovasti muistot satuttivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti