Kutsun sitä "kirjailijanvaistoksi". Mielestäni nimitys kuvaa sitä hyvin, sillä se ei ole ääni, ei tuoksu, ei maku, ei kuva, ei mitään konkreettista ja aistittavaa. Nimensä mukaan se on silkkaa vaistoa, tunne siitä, että jokin ohjaa. Ei Jumala, siitä olen tarkka. Vaan se osa minusta, jolla on kirjailijan sielu ja ajatukset ja tunteet ja vaisto.
Yleensä kirjailijanvaisto ilmaisee itsensä "sulkemalla luukut". Tämä näkyy siinä, ettei kirjoittaminen oikein tunnu kulkevan, teksti on kömpelöä, rumaa. Vihaan näitä kuivia kausia, sitä turhautumista, sitä epätoivoa, sitä itseinhoa. Vähitellen olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että se on kirjailijanvaistoni hälytys minulle, merkki siitä, ettei tarina kulje oikeaan suuntaan. Siihen ei auta muu kuin pyyhkiä pois kaikki kömpelö teksti ja aloittaa uudestaan, lähteä kuljettamaan tarinaa jollakin toisella tavalla eteenpäin.
Tässä vaiheessa täytyy mainita, että olen jo monta kuukautta taistellut nimeämättömän romaanini kanssa, joka on jatkoa Haukkojen suvulle. Tarina tökkii, tympii, kompastelee omaan nerokkuuteensa. Olisi pitänyt taas kuunnella kirjailijanvaistoa, eikä vain puskea hammasta purren eteenpäin. Olen nimittäin suunnitelmani mukaan miettinyt uusiksi Haukkojen suvun juonirakennelmaa, ja päätynyt sellaiseen ratkaisuun, joka ei sisällä jatko-osaa. Päätös oli raskas, mutta kirjailijanvaisto vakuuttaa, että se on ainoa mahdollinen.
Toinen tapa, jolla kirjailijanvaisto näkyy kirjoittamisessani, on monimutkainen selittää, mutta yritän parhaani. Luultavasti elävän elämän esimerkki toimii tässä parhaiten.
Kun kirjoitin Haukkojen suvun ensimmäistä versiota ja rakentelin sen miljöötä, kirjoitin eräästä suljetusta kaupungista, sitä kiertävästä muurista, muurin ylle kohoavasta tornista ja kaupungin salaperäisistä, yliluonnollisen kauniista asukkaista. Kaupungilla ei ollut mitään roolia tarinassa, enkä ajatellut sen tarkoitusta sen syvemmin. Se nyt vain oli yksi tapa tehdä miljööstä uskottavampi, yksityiskohtaisempi.
Myöhemmin, kun olin jo lopettanut Haukkojen suvun kirjoittamisen ja siirtynyt sen jatko-osaan, tuo kaupunki tuli uudestaan mieleeni. Olin pyöritellyt mielessäni erästä ongelmaa. Olenkin jo kertonut, että tarinani kulkee kahdessa maailmassa. Juonirakenne edellytti, että minun piti keksiä jokin luonteva, tarinaan sopiva keino, jolla tarinan henkilöt voisivat kulkea maailmasta toiseen. Nyt muistin tämän kaupungin, sen asukkaat ja sen salaisuuden, joita olin maalaillut jo aikaisemmassa romaanissa. Kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. En ikävä kyllä halua paljastaa liikaa yksityiskohtia, mutta uskokaa, kun sanon, että hetki tuntui miltei aavemaisen loogiselta. Suljettu kaupunki ja sen asukkaat sopivat täydellisesti portaaliksi maailmoiden välille. Kehitellessäni kaupunkia en ollut tiennyt, että tulisin vielä tarvitsemaan sitä. En osaa kutsua sitä muuksikaan kuin sisäänrakennetuksi vaistoksi.
Vastaavia yhteensattumia on tapahtunut useita. Tähän kirjailijanvaistoni piirteeseen olen oppinut nopeasti luottamaan, enkä enää kysele päästäni pursuavien, näennäisen sattumanvaraisten yksityiskohtien merkitystä itseltäni - tiedän, että ennen pitkää niille kyllä löytyy merkitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti