...nyt ja tässä

Joskus tuntuu, etten osaa elää hetkessä. Haaveilen aina jostakin tulevasta, suunnittelen, harjoittelen. Se suuri onni tuntuu odottavan aina nurkan takana. "Kunhan tämä jakso on ohi..." "Jos vain minusta tulisi kirjailija..." "Kunhan tulee kesäloma..." "Sitten kun muutan omaan kotiin..." "Sitten välivuonna..." "Kunhan pääsen yliopistoon..." Perustin tämän blogin osittain juuri siitä syystä, että halusin päästä tästä kurottelusta eroon. Halusin huomata ja muistaa, pysähtyä niihin onnen hetkiin, jotka ovat ihan tässä lähellä, tavoitettavissa.

Kyllä sellaisiakin hetkiä tulee. Aamuhorroksen aikaan käperryn murmeliksi peitteiden alle ja kellun unihämärässä ajatuksetta, pelkkänä pienenä lämpimänä olemassaolon tiivistymänä. Bussissa istuessani huomaan ulkona alati muotoaan muuttavan lintuparven ja onni läikähtää hymynä vastapäätä istuvan ihmeteltäväksi. Ensimmäinen suupala yhdessä laitettua lauantaiateriaa iskee makuhermoihin niin syvälle, että nautinto värähtää selkärangassa asti. Kesken koiranulkoilutuksen pysähdyn ihmettelemään valtavaan lammikkoon heijastuvaa taivasta (niin kuulasta, kirkasta, huikaisevan sinistä). Sellaisina hetkinä olen tässä, kaikkine ajatuksineni, kaikkineni. Olen, olen vain. Se riittää. Se autuus, se kauneus.

Mutta tämä levoton linnun mieli ei ole koskaan pitkään paikallaan. Se kaipaa aina jonnekin muualle, kauemmas, korkeammalle. Se pakahtuu, jos ei pääse häkistään. Sille ei riitä nykyhetki.

Minä olen onnellinen. Juuri nyt, juuri tässä. Mutta onnesta tuntuu aina puuttuvan jotain. Jos ei ystäviä, niin rakastettu. Jos ei perhettä, niin itsenäisyys. Jos ei kotia, niin matkailu. Pelkään, että se, mitä haen, mitä niin kovasti kaipaan, ei ole mahdollista ollenkaan. Että se on pelkkä haave, unelma, ihannemaailma, joka ei koskaan toteudu, ja vaikka toteutuisikin, en osaisi olla tyytyväinen siihenkään.

...pakkasen veistämät oksat

...huuruna tuprahteleva hengitys

...matalalta paistava aamuaurinko

...hiukset samaa sävyä kuin huurteiset heinät

...jään ratina jalkojen alla

...pörheät varikset paljaissa koivuissa

...lumen odotus

Ei minulla muuta.

Tai olisi, muttei teille. Ei millään pahalla.

...mummous

En ymmärrä, miksi vanhenemista niin kauhistellaan. Miksi apteekkien hyllyt täyttyvät ryppyvoiteista, miksi on niin tärkeää näyttää kaksikymmentä vuotta todellista ikäänsä nuoremmalta, miksi ensimmäinen harmaa hius on sellainen järkytys? Vanheneminen nyt vain sattuu kuulumaan elämään. Miksei sitä saisi näyttää?

En minäkään nyt vanhaksi kiirehdi. En haluaisi vielä repsahtaa, rapistua, harmaantua, hidastaa tahtia. Mutta kun sen aika tulee, uskon, että otan vanhuuden vastaan levollisena, uteliaana. En kavahda taaksepäin, piilota elettyjä vuosia voiteiden alle. Luen kasvojeni ryppykartalta menneisyyden merkkejä, seuraan hiuksiini hiipivän harmaan kulkua, kuuntelen kehoani, harrastan kaikkea sitä, mitä mummon kuuluu. Leipomista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, teatteria. Pysähdyn pieniin hetkiin, muistelen menneitä. Päivittelen nykynuorisoa.

Tuota jälkimmäisintä etuoikeutta odotan jo nyt. Tekisi joskus niin mieli pudistella päätään holtittomille, röyhkeille, suorastaan rikollisille teineille, jotka riehuvat ja riekkuvat ostoskeskuksissa, tupakkaringeissä ja koulujen käytävillä. Tekisi mieli päivitellä kavereiden kanssa, kuinka hemmoteltuja jotkut nuoret ovatkaan. Kännykkä jo ennen kouluikää! (Itse sain sen vasta kuudennella luokalla, enkä rehellisesti sanottuna olisi halunnutkaan yhtään aikaisemmin.) Opettajille haistattelua! Meikkiä ja korkokenkiä ja minihameita siinä iässä, jossa minä vielä leikin kurahousuissa lipunryöstöä!
Missä iässä saa alkaa puhua "nykynuorisosta" niin, ettei puhujaa lueta kuuluvaksi heihin ja kuitata koko pöyristynyttä saarnaa pelkkänä vitsinä? Täysi-ikäisenä? Äitinä? Vai onko se vain harmaiden mummojen ja vaarien etuoikeus?

...tämä selviytyjä

Isä sanoi kerran ihailevansa sitä, kuinka ihminen on rakentunut. Kuinka jokin ajatustakin vähäisempi nykäisee sormien lihaksia, jänteitä, koukistaa sormia ja laittaa ne tarttumaan johonkin esineeseen. Eräässä Jack Londonin kirjassa on muistaakseni samankaltainen kohtaus, jossa erämaassa susien saartama kulkija pysähtyy tutkailemaan hiipuvan tulen loimussa käsiään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tajuaa, kuinka nerokas ja kaunis järjestelmä se on, kuinka luonnollisena sitä on aina pitänyt ja kuinka ihmeellistä se tosiasiassa on, aliarvostettu ihme, nuo sormet ja niiden saumaton liike.

Itseäni tuo yksityiskohta ei ole koskaan erityisesti kiehtonut. Sen sijaan muutama muu ihmiselle varsin luonnollinen ja tavallinen ominaisuus kiinnostaa minua yhtä paljon kuin isääni tai kuolemaansa odottavaa vaeltajaa sormien toiminta.

"Pelon anatomiaksi" sitä tämän päivän Hesarissa kutsuttiin. Kuinka jokin uhkaava, epätavallinen ääni tai haju tai vaikka silmäkulmassa häilähtävä liike saa vaistomme hälyttämään. Kuinka jokainen solumme keskittyy pitämään meidät hengissä. "Pupillit laajenevat ja näkö tarkentuu." "Pelästyminen panee hikoilemaan, eli käynnistää kehon jäähdytysjärjestelmän, koska elimistö varautuu fyysiseen rasitukseen." "Iho nousee kananlihalle, koska adrenaliini saa karvankohottajalihakset supistumaan. Tästä ei ole hyötyä paljasnahkaiselle nykyihmiselle, mutta kun esi-isämme tiheä karvoitus nousi pystyyn, se näytti suuremmalta ja pelottavammalta. Lisäksi pörhistäminen säästi lämpöä." "Adrenaliini ja noradrenaliini saavat sydämen sykkimään kiivaasti ja pumppaamaan verta lihaksille." "Keuhkoputket laajenevat, jotta keuhkot saavat lisää happea. Hengityksen tahti kiihtyy." "Polvet tutisevat, jollei ihminen syöksy pakoon. Jalat voivat alkaa vapista kontrolloimattomasti, koska lihaksiin on virrannut tavallista runsaammin verta ja ne ovat jännittyneet." Kaikki tämä - ja paljon muuta - vaistomaisesti, muutaman sekunnin aikana, ilman, että ehdimme edes tulkita äänen merkityksen. Kaikki tämä, jotta ihminen säilyisi hengissä.

Minusta siinä on jotakin kaunista. Kuinka kylmällä säällä veri pakenee sormista ja muista hyödyttömistä ulokkeista keskivartaloon elintärkeitä elimiä lämmittääkseen. Kuinka jokin villi selviytyjä meissä kohottaa päätään ja pörhistää turkkiaan, kasvattaa meille kynnet. Kuinka vuosituhansien takaiset vaistot yhä elävät meissä, jotta me eläisimme.

...kirjamessumatikka

Craig Thompson: Habibi - 20 euroa
("Ei voi olla totta! Kirjakaupoissa tää on 35 euroa! Pakko ostaa nyt kun sen kerrankin saa näin halvalla!")

Erin Morgenstern: Yösirkus - 15 euroa
("Okei, onhan se aina pieni riski ostaa kirja, jota ei oo ennen lukenut ja hyväksi havainnut... Mutta eihän toi oo ees paha hinta. Ja tää vaikuttaa niiin hyvältä.")

Cornelia Funke: Mustemaailma - 7 euroa
("Ihana antikvariaattilöytö! Voiko toi olla hinta? Täytyypä kysyä tolta tyypiltä..."
"Oli se 7 euroa. Nyt ei kehtaa enää viedä takaisin, kun kysyin hintaa myyjältä... Luulevat vielä köyhäksi opiskelijaksi...")

Emmi Itärannan synkänkauniille Teemestarin kirjalle (24 euroa ja risat) ei löytynyt enää nerokkaita perusteluja, saati rahaa...

...lapsen riemu

Muistan jo monelta vuodelta sen hetken, kun aamulla katsoo ulos ja siellä ilmassa, takapihalta kohoavien kuusien pimeyttä vasten, leijuu jotain valkoista...
  - Siellä sataa lunta!
Nopea rynnistys olohuoneen sohvalle suuren ikkunan ääreen kurkistelemaan, kuinka paksuna kerroksena lunta jo on. Tällä kertaa oli kuin terassille olisi levinnyt valkoinen huntu: niin kevyt, puuterinen, kaunis.

Lumi herättää meissä (minussa) lapsen. Tekee mieli kiskoa talvikamppeet päälleen kuin se piirretty poika Lumiukossa, juosta ulos kaulaliina perässä viipottaen, pyöritellä lumipalloja, tehdä lumienkeli, seurata eläinten jälkiä metsän rajaan...

Tässä vielä vähän lumifiilistelyä viime vuosilta:

Rujoa kauneutta

...ihmisen paras ystävä

Ei se ole pelkkä ystävä. Se on peili, sisarus, huolehtiva vanhempi, suojelusenkeli.

Yritin tänään joogatessani ensimmäistä kertaa päälläseisontaa ilman minkäänlaista tukea. Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Taisin ponnistaa liikaa, kallistuin taaksepäin ja kierähdin ympäri. Ei siinä rytäkässä onneksi sattunut, mutta pelästyin hiukan, ja saatoin vähän parahtaakin kaatuessani.
Miksu oli sekunnissa luonani. Se oli maannut lähistöllä, ja ensimmäinen, minkä tajusin lattiaan rysähtäessäni, oli kylkeeni painautuva koira. Se tuli ihan kiinni minuun, miltei syliin, nuolaisi kasvojani. Ja mikä se muka oli, ellei sielu, joka sen huolestuneessa kurtussa olevien kulmien alta minua katseli?
Kiedoin käteni Miksun ympärille ja tunsin, kuinka sen kehoa huojutti heiluva häntä. Se oli pelästynyt vähintäänkin yhtä pahasti kuin minä, ja nyt se oli yhtä huojennusta siitä tiedosta, että olin kunnossa. Toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei myöskään arastele halausta (niin alistava kuin sellainen ele onkin), eikä livahtanut otteestani ennen kuin itse könysin pystyyn.

Tällaisina hetkinä sitä taas muistaa, miksi ylipäänsä hankki koiran. (Sen unohtaa, kun täytyy herätä keskellä yötä siivoamaan oksennusta, tai kun koira on kieriskellyt jossain ah-niin-ihanassa-ja-haisevassa mönjässä, jonka se on löytänyt metsästä...)