...normaali hengitys

Sain sitten yhden vapaapäivän. Toisaalta mukavaa hengähtää vähän, tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä ja valmistautua henkisesti arjen pyöritykseen, mutta eihän kukaan oikeasti pidä yskimisestä, kuumeesta, lihassärystä ja sitkeästä nuhasta, vaikka niiden vuoksi saisikin jäädä pois lukiosta. Olo on niin kurja, ettei vapaudestaan saa lainkaan nauttia.

Sairastuminen sattui huonoon aikaan. Melontareissuani se ei sentään ehtinyt pilaamaan, mutta läheltä piti. Saa nähdä, toivunko flunssasta keskiviikon ja torstain koulukuvaukseen mennessä... Niistämisestä punainen nenä tuskin auttaa asiaa, kun minusta on muutenkin liki mahdotonta saada siedettävää valokuvaa. Keskiviikkona saapuu myös berliiniläinen vaihto-oppilas, joka viipyy luonamme viikon verran. Toivottavasti ääneni palaa siihen mennessä.

...tuhansien järvien maa

Ajatus ei oikein kulje nyt. Pää tuntuu jotenkin huokoiselta ja silti kumman raskaalta, hartioita särkee, kurkku on kipeä, kuume jyskyttää ohimoita. Haluan silti kirjoittaa tämän, ennen kuin painun sänkyyn lukemaan historian pistariin (ensimmäinen maailmansota), sillä alkava viikko on niin kiireinen, etten luultavasti ehdi lainkaan kirjoittelemaan, ja niin yksi elämäni parhaista kokemuksista jää jakamatta teidän kanssanne.

Huolimatta orastaneesta flunssasta (joka nyt painaa raskaasti päälle) nautin täysin rinnoin retkestämme Karkkilan lähistöllä sijaitsevalle Vähävedelle. Retki oli osa lukion intensiivikurssia, joka koostuu kolmesta osiosta: melonnasta, yösuunnistuksesta ja seinäkiipeilystä. Kurssin kaksi jälkimmäistä aktiviteettia järjestetään joskus lokakuussa. Tänä viikonloppuna oli vuorossa melontaretki.

Vähäveden melontakeskukselta saimme varusteet, ruokaa, yöpymispaikan, opetusta ja oppaan ensimmäiselle retkellemme. Ruoka oli herkullista (uunilämpimiä sämpylöitä aamiaiseksi!), ilma suosi ja opettajamme/oppaamme oli hyvä. Perjantaina opettelimme melomaan kajakeilla ja teimme lyhyen, muistaakseni noin seitsemän kilometrin reissun järvellä. Lauantaina lähdimme jo aamusta omien opettajiemme kanssa hiukan pidemmälle reissulle, joka kesti kuutisen tuntia ja käsitti ainakin kolme järveä, pienen kosken, siltarummun, ruovikkoa, kimaltelevia järvenselkiä, trangialla valmistetun lounaan, lumpeita, harmaahaikaroita ja kuikkia.

Rakastuin kajakkiin. Sen keveyteen, sen mukavuuteen, sen yksinkertaisuuteen. Vetten päällä liukuessa, ympärillään idyllinen järvimaisema, sitä tuntee meloneensa suoraan johonkin primitiiviseen aikaan, aikaan ennen elektroniikkaa, kristinuskoa ja tiedettä. Melan lapa viistää vettä, koskettaa pinnanalaista maailmaa ja kohoaa jälleen ylös kuin kajakin liitoa vauhdittava punasulkainen siipi. Aikaa ei ole, se katoaa täällä, muuttuu numeroista auringoksi. Maisemat vaihtuvat mutta vesi on samaa, raskasta, tummaa, makeaa. Ajatus lepää, tyyntyy. Lentää kuikan mukana.

...äänesi leveä hymy

Lukion terveydenhoitajan ovessa on tiedote, josta löytyy mm. tieto siitä, milloin on avovastaanotto ja minä aikoina terkkari on ylipäätään paikalla. Tässä tiedotteessa on kirjoitusvirhe, joka on tavallista hauskempi:

"--, muut lukion opiskelijat tapan tarvittaessa."

Rohkaisevaa. Uskaltauduin kuitenkin sisään. ;)

P.S. Lupasin eilen paljastaa, mistä kirjoista poimimani lauseet olivat peräisin. Tässä listaa siitä:

1. Richard Adams: Ruohometsän kansa
2. John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
3. Esko-Pekka Tiitinen: Villapäät
4. Tove Jansson: Muumipappa ja meri
5. Michelle Paver: Veriveljen vala
6. Päivi Honkapää: Viides tuuli
7. Michelle Paver: Suden veli

Toivottavasti edes joku innostui/innostuu tarttumaan kirjoitusharjoitukseeni.

...junanraiteiden tuoksu

Huomenna jälleen luovan kirjoittamisen tunti, ihanaa! Ryhmämme on pieni ja muut kurssille ilmoittautuneet abeja, jotka toivovat lähinnä saavansa kurssista jotain hyötyä yo-kokeisiin. Mutta opettaja on hyvä. Näkee, että hän on aidosti innostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta.

Ensimmäisillä tunneilla olemme oppineet tekniikoita ideoimiseen. Kirjoitimme tajunnanvirtaa, assosioimme, käytimme valmista aloituslausetta ponnahduslautana omalle kertomuksellemme... Pidin eniten tuosta jälkimmäisestä harjoituksesta. Opettaja näytti meille viisi-kuusi erilaista aloituslausetta eri romaaneista. Valitsimme suosikkimme ja jatkoimme kertomusta samaan tyyliin, keksien henkilöitä, tapahtumia... Itse valitsin Don De Lillon romaanin, Putoavan miehen, ensimmäisen lauseen. Sen rytmi ja kieli puhutteli minua, haastoi ja houkutteli tutustumaan lähemmin siihen maailmaan, johon lause viittasi. Tällainen teksti tuosta yhdestä lauseesta syntyi:

Se ei ollut enää katu vaan maailma, lähenevän yön ja lankeavan tuhkan aika ja paikka. Siinä maailmassa minä olin yksin, se oli minun, yksin minun. Huurteen peittämät katukivet polttivat jalkojani, kun kuljin hiljenneessä illassa kohti kujansuuta. Maailmani reunalla pysähdyin, kurotin poikkikadun toisella puolella kimmeltäviä ikkunoita kuin tähtiä. Mutta minä tiesin paikkani. Tiesin maailmani rajat. Annoin varjojen syödä minut, kävelin takaisin.

Tunsin sen kujanpätkän kuin omat taskuni, niin kuin tunsin kaupungin jokaisen kujan, hylätyn talon ja takapihan. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Kujalla oli joku muukin, hengitystä, vapinaa, läsnäolo. Roskatynnyrin kyljessä joku hengitti samaa pimeyttä kuin minä.

- Kuka siellä? Astuin lähemmäs, ääneni pakotettu rohkeus kilpenäni. Joku yskäisi. Tuhkaa ja savusumua. Samaa kuin minussa. - Kysyin, kuka siellä. Tule esiin.

- Anna minun olla. Ääni repaleinen ja lepattava kuin narulle unohtunut lakana. Astuin lähemmäs. 

Sitten loppui aika. En tiedä, miten olisin jatkanut kertomusta, eikä se oikeastaan jäänyt kaihertamaan mieltäni niin kuin potentiaalinen romaanintarina jäisi, mutta sitä oli mukava kirjoittaa.

Kurssin lopputyönä teemme kukin oman portfoliomme, johon kokoamme parhaita tekstejämme. Nyt kirjoittamamme tekstit ovat vasta raakaversioita, myöhemmin alamme kehittää ja muokata niitä. Tästäkin tekstistä saattaa vielä jalostua novelli.

Ajattelin tarjota teillekin mahdollisuuden kokeilla kirjoitusharjoitustamme. Kokosin tähän muutamia lempikirjojeni aloituslauseita, joista kokeilunhaluiset voivat valita yhden puhuttelevimman, jota jatkaa haluamallaan tavalla kymmenen minuutin ajan. Ilmoitan seuraavasssa postauksessani, mistä kirjoista lainaukset ovat peräisin (myöhemmin on hauska tarkistaa, miten erilaisen kertomuksen itse hahmotteli).

1. Esikkojen aika oli ohi.
2. Nuori kanadalainen, hädin tuskin viidentoista vanha, oli empinyt liian kauan.
3. Kun me muutimme tänne, mie en aluksi oikein osannut puhua.
4. Muutamana päivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.
5. Joskus ei yhtään aavista.
6. Minut muistetaan.
7. Torak hätkähti hereille unesta, johon ei ollut missään nimessä aikonut vaipua.

Ei kannata valita sellaista lausetta, jonka mahdollisesti tunnistaa ja muistaa, millaisesta kirjasta se on. Parempi muodostaa ihan oma kertomuksensa vain niistä eväistä, joita saa tuosta yhdestä lauseesta ja omasta mielikuvituksestaan.

...lähestyvän syksyn tuntu

Kaipaan rauhallisia kotiviikonloppuja. Sellaisia, kun voi jäädä sisälle, vetää villasukat jalkaan ja kääriytyä vilttiin ja kirjaan. Olla vain, opiskella hiukan, tehdä läksyjä. Joogata, viedä Miksua pitkille lenkeille. Leipoa, mutta vain jos oikeasti huvittaa. Katsoa televisiota. Kirjoittaa.

Sellaisia viikonloppuja joudun odottamaan vielä muutaman viikon verran. Tämän viikonlopun olin mummilassa kaverin kanssa. Poimimme viinimarjoja ja söimme liikaa. Ensi viikolla luvassa on melontaretki - se on osa valinnaista liikunnankurssia. Sitten perheeseemme muuttaa viikoksi berliiniläinen vaihtari, jonka luona olin vastavuoroisesti viime syksynä. Kolmen viikon kuluttua lähdemme toivottavasti pitkästä aikaa mökille. Siellä voin lopultakin rentoutua, mutta toisaalta kaipaan ihan oikeasti sitä, ettei tarvitse matkustaa minnekään.

Kyllä, kirjoitan tätä matkaväsymyksen vallassa. Junamatka kesti kolme tuntia. Luin, yritin aloittaa historian kirjoitelmaa (yritykseksi jäi), katselin maisemia. Junassa on mukava matkustaa autoon verrattuna, kulkeminen on tasaista ja hiljaista, maisemat liukuvat ohi, halutessaan voi kuljeskella käytävillä jalkojaan oikomassa. Mutta matkustaminen kuin matkustaminen väsyttää. Tavaroiden purkaminen väsyttää. Huomiseen koulupäivään valmistautuminen väsyttää. Onneksi olin fiksu ja ahkera ja tein kaikki läksyni lauantaina (historian projektin pitää olla valmis vasta torstaina), joten nyt, kun olen täyttänyt velvollisuuteni tätä blogia kohtaan, painun suoraan sänkyyn ja unten maille.

...joskus niin vaikea löytää

Tämä on taas näitä päiviä.

Olen ruma.
Minulla on valtavat silmäpussit.
Hiustyylini on tylsä.
Sekoan sanoissa puhuessani.
Kirjoittaminen ei luista.
Niska on kipeä.
Olen lihava.
Ruoka on pahaa.
Kynnet ovat huonossa kunnossa.
Vaatteet hiertävät, roikkuvat, tai ovat muuten vain joko epämukavia tai rumia.
Mikään ei huvita.
Kampaajakäynti maksoi liikaa.
Viimeöinen uni oli todellisuutta suloisempi.

Kaikki on huonosti tai vielä huonommin, enkä jaksa tehdä asialle mitään. Tunnen itseni kömpelöksi, kykenemättömäksi tämän todellisuuden vaatimuksiin. Kampaaja haluaisi jutella, mutta ei saa minusta irti kuin toisiinsa kompastelevia sanoja ja kasvoille kohoavan syvän punan. Haluaisin niin kovasti olla sosiaalinen, puhelias, fiksu ja filmaattinen, mutta epäonnistun pahasti kaikessa, mitä yritän.

Joskus tuntuu, ettei todellisuus ole minua varten.

...sanattomuus

En jaksa kirjoittaa tänään mitään. Pää humisee tyhjää, ja itse asiassa haluankin pitää sen juuri sellaisena, tyhjänä, valkoisena. Sille valkoiselle paperille alan sitten kirjoittaa romaaniani. Kohta. Mutta ensin luvassa valokuvia. Tämänkertainen valokuvapostaus on Miksu-painotteinen, koska vein koirani tänään hammaskivenpoistoon eläinlääkäriin. Miksu nukutettiin, ja hain sen muutama tunti sitten kotiin. Se oli ihan sekaisin ja säikky ensi alkuun, mutta alkaa nyt vähitellen palautua ennalleen. Ruokahalu on ainakin palannut. :) Joten, saanen esitellä teille Miksun, shetlanninlammaskoiraksi liian suuren, mutta minulle juuri sopivan agilityhirmun ja hurmurin:

Frisbee taustalla vähän häiritsee, muuten tämä on kuin muotokuva

Koiran nauru

Kukkulan kingi