Lihakset, täysin uudet ja vieraat minulle, avautuivat tänä aamuna alaselästäni kylkien kohdalta kuin siivet. En ollut tiennyt niiden olemassaolosta ennen kuin ne sängystä noustessa ilmoittivat, että minulla oli eilen ollut liikuntatunti (ja että venyttely oli jäänyt vähiin). Uusien siipieni paino yllätti. Tottumattomana olen koko päivän yrittänyt sopeutua niihin, niiden muotoon ja kipuun ja väsymykseen ja silti kummaan jämäkkyyteen, jäykkään voimaan. Että minulla oli tällaisetkin, koko ajan, ihon alla supussa odottamassa tilaa levittyä.
Selkälihakseni eivät ole ainoita, joihin olen saanut tutustua juuri alkaneen viidennen eli viimeisen jakson aikana. Minulla on kolme kertaa viikossa liikuntaa. Niin paljon ja rankasti en ole aikoihin liikkunut, jos koskaan - ja ensi viikolla aloitan vielä pyöräilynkin... Koko viikon olen nilkuttanut, voivotellut, kyyristellyt ja kipuillut uudesti löytynyttä ruumistani. Silti tässä kaikessa, löytämisessä ja tutustumisessa, on ollut jotain riemastuttavaa.
En ole kovin hyvä liikunnassa. Kuntoni ei ole hääppöinen, olen kömpelö enkä osaa pelien sääntöjä. Mutta se ei estä liikunnasta nauttimista. Yllätin itsenikin innostumalla jopa lentopallosta, jossa olen aivan erityisen huono. Pelin rytmi ja kiihko tarttuu niin helposti, tempaa koko kehon levottomaan liikkeeseen, kumartumaan, kurottumaan, kyyristymään, ponnahtelemaan, polkemaan paikallaan, purskahtamaan nopeaan, hengästyneeseen nauruun. Sitä oppii oman kehonsa niin toisella tavalla kuin peilin edessä poseeraamalla tai sohvannurkkaan käpertymällä. Sitä törmää keuhkojen rajoihin ja toisaalta alkaa vähitellen luottaa omaan kehoonsa, lihasten voimaan ja notkeuteen, siihen, etteivät jalat petä alta (ikuinen pelkoni, painajaisista tuttu). Haluaisin pitää tämän kehon omanani vielä tämän jakson jälkeenkin, haluaisin tottua siihen, että minulla on siivet...
P.S. Tiedän, en ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan. Joskus ei vain ole asiaa - tai sanoja. Ehkä nyt taas on. Mitään en kuitenkaan lupaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti