...japanilainen estetiikka

Tällä hetkellä yöpöydälläni on Sputnik-rakastettuni, viides lukemani Haruki Murakamin kirja. Aloitin kirjan pari päivää sitten bussissa istuen, ja upposin heti ensimmäisellä sivulla tilaan, jota voisi kutsua murakamimaiseksi todellisuudeksi. Sieltä minut löytää näinä kylminä alkukevään päivinä. Se on lempeä, hienovaraisen askeettinen ja viehättävä maailma, jossa käyskentelee siroja ihmisiä, ja hillittyjä mutta sitäkin syvempiä tunteita. Tyylikkyydestään huolimatta se ei ole siloteltu todellisuus. Murakamin kirjoissa ihmisillä on arveluttavia moraalikäsityksiä, he ovat turhautuneita ja ärsyyntyneitä ja reissussa rähjääntyneitä, mutta siitä huolimatta he ovat yleensä jollain tapaa ihailtavia. Ainakin minussa Murakami herättää halun olla parempi ihminen, enemmän tuon kirjallisen maailman hahmojen kaltainen.

Vaikka olen lukenut Murakamia maltillisesti, pyhittäen sille vain muutamia hetkiä iltapäivisin ja iltaisin, romaanin tunnelma seurailee minua aamusta iltaan. En välttämättä ajattele kirjan tapahtumia tai hahmoja, mutta saatan huomata olemisessani vaikutteita siitä, mitä olen lukenut. Sitä on vaikea selittää, mutta Murakamin lukeminen saa minut näkemään maailman astetta sensuellimpana, viehättävämpänä. Kiinnitän huomiota siihen miten aamun valo laskeutuu huoneeseeni, tai kuinka puiden oksat heittävät sulavia varjoja kylmän kiven pinnalle. Minun tekee mieli venytellä, valmistaa kevyttä ruokaa, juoda hiukan jäähtynyttä teetä, pukeutua androgyynin tyylikkäästi, kulkea paljain jaloin ympäri taloa ja kuunnella musiikkia jossa soivat klassiset, akustiset soittimet, saksofoni ja piano, sello. Minun tekee mieli olla sivistynyt, tyyni, lempeä, vivahteikas ihminen, sellainen kuin ihmiset Murakamin maailmassa ovat. Haluan tuoksua kevyesti sitruksiselle, olla kasvissyöjä, rakastaa ja olla hyvä kätkemään sen. Haluan, että elämäni on askeettisen selkeä ja järjestelmällinen, mutta silti - tai juuri siksi - kaunis ja nautinnollinen.

Jos kirjoilla on kyky muuttaa ihmistä, toivon todella, että Murakamin kirjat ovat niitä jotka kykenevät siihen.

...valo

Minulle on lähiaikoina kertynyt hitaasti mutta varmasti varsin rasittava määrä univelkaa. Elämä on vain yksinkertaisesti liian jännittävää kulutettavaksi nukkumiseen, vaikka rakastankin unta ja lepoa yli kaiken. Viime yönä tarjoutui tilaisuus nukkua tuota velkaa pois. Tai niin kuvittelin. Menin sänkyyn puoli yhdeltätoista (aikaisemminkin olisin voinut, mutta kun postista saapuu laatikollinen omia kirjoja, ei niistä malta pitää näppejään erossa vaan alkaa heti signeerata niitä) ja nukahdin minuutin sisällä. Upposin jonnekin. Seuraavaksi muistan huoneeni ovesta työntyneen valon ja isäni, jonka sanoista vain yksi upposi tajuntaani: revontulet.

Samana iltana muutama tunti aikaisemmin kaverini oli ilmoittanut nähneensä revontulia Espoon taivaalla. Minä olin Leppävaaran juna-asemalla ja kurottelin aivan asemalaiturin reunalla, jotta näkisin katoksen alta. En nähnyt mitään. Kiroilin huonoa tuuriani kavereilleni ja kiukuttelin, etten varmaan koskaan näe revontulia. Olen ollut Lapissakin yli viikon putkeen, puhumattakaan siitä että asun Suomessa, enkä siltikään ole onnistunut näkemään niitä.

Kun isä tuli herättämään minut kello kahdeltatoista yöllä, juoksin pihalle paljain jaloin, niin paljon pelkäsin että revontulet jäisivät tälläkin kertaa näkemättä. Takin ehdin sentään laittaa päälle. Ja siellä ne olivat. Revontulet, aurora borealis, vedenvalkeat (Emmi Itärannan esikoisromaanissa revontulille on annettu mielestäni erittäin osuva ja kaunis nimi), taivaan tulet. Ensimmäiseni. Ensin erotin taivaalla vain kevyttä utua, kummallista kuultavanharmaata pilveä. Sitten näin kuinka se liikehti. Kuin tuulenvireessä väreilevä verho, tai auringon heijastus vedessä. Kovin upeanvärinen se ei ollut, korkeintaan hailakan vaaleansininen. Mutta se liikehdintä, se oli uskomattoman viehkeää katsottavaa. Kun sen näkee, ei ihmettele ollenkaan, miksi revontulia on pidetty monessa kulttuurissa henkimaailman asioina. Taivaan poikki aaltoilevissa valoissa on jotain lumoavaa, jotain joka pakottaa seisomaan hiljaa paikallaan, pää kenossa, hengitys taivasta kohti kohoavana huurupilvenä. Silloin tällöin väri ikään kuin leiskahti eteenpäin, valloitti uuden alueen kirkasta tähtitaivasta, niin kuin tuulen voimasta pullistuva ohut verho. Se leiskautti minunkin sydäntäni.

Lopulta routainen maa pakotti minut kipittämään lämpimän suihkun kautta sänkyyn. Jalkoja jäyti pakkanen, mutta verhojen takana vedenvalkeat jatkoivat tanssiaan, ja niiden tanssiin minä nukahdin.

...niin etten tiedä mitä tehdä sillä kaikella

Niin se vain on, että mitä enemmän omassa elämässä on meneillään, sitä vähemmän tänne tulee kirjoitettua. Enkä kirjoita muutenkaan, juuri nyt. En ehdi. Sen aika on sitten kun oma elämä on tyhjempää - ei välttämättä tylsempää, vain sellaista ettei se jatkuvasti kutita vatsasta ja nyi suupieliä ja täytä päätä kesävaatteilla, takkatulilla ja linnunsiivillä.

On oikeastaan aika rasittavaa olla onnellinen. En ole nukkunut kunnolla viikkoihin. Vaikka kaikki on oikeasti tosi hyvin, tunnen välillä lamaannuttavaa ahdistusta tai kaikennielevää ärsyyntymistä ihan pienistä asioista. Luulen, että se on vain sydämen keino suojella itseään. Ei koko ajan voi olla onnensa kukkuloilla, hulluksihan siitä tulisi. Synkeämmät hetket ovat sydämen horjahtelua kaiken sen onnen alla, yritys päästä takaisin tasapainoon.

Kaikesta elämässäni tapahtuvasta en halua puhua täällä, mutta yksi syy onnelliseen olemiseeni on tämä: ensi viikolla julkaistaan esikoisromaanini Tähtimosaiikki. Olen odottanut sitä, unelmoinut siitä, pelännyt sitä, jännittänyt sitä ja valmistautunut siihen niin pitkään etten voi uskoa että aika on lopultakin koittamassa. Kun jo "pelkkä" haastattelupyyntökin kirjan tiimoilta saa minut tekemään hillittömiä varsahyppyjä työpaikan taukotilassa (onneksi muut eivät silloin olleet tauolla, sillä taisin vähän hihkaistakin ääneen), miltäköhän tuntuu lämpimäisen piteleminen käsissäni, kirjoittamieni sanojen lukeminen kovien kansien välistä? Luulen, että pyörtyminen olisi sopiva reaktio.

...uskoutuminen

Aloitin meikkaamisen noin puolitoista vuotta sitten, 17-vuotiaana. En tiedä miksi juuri silloin. Se ei ollut tietoinen päätös, vaan pelkkä tuntemus. Minusta vain tuntui, että nyt on aika. Aika perehtyä meikkauksen saloihin, aika ihastua luomiväreihin ja poskipuniin ja puuterin tuoksuun. Aika pyörtää joskus yläasteen matikantunnilla itselleen annettu lupaus, ettei ikinä aio ostaa ripsentaivutinta.

Muistan vielä sen päivän, kun näin parhaalla ystävälläni ensimmäistä kertaa ripsiväriä. Se yllätti minut. Hän näytti niin erilaiselta sen kanssa, vieraalta. Juuri se oli ensimmäinen ajatukseni meikistä: ei se, että se tekisi ihmisestä kauniin, vaan että se tekee ihmisestä erilaisen näköisen. (Ei sillä että kaverini ei olisi ollut kaunis, hän oli, ja on, mutta se ei ollut ensimmäisenä mielessäni.) Ehkä juuri siksi en itse aloittanut meikkaamista samaan aikaan. Tuntui kuin se ei olisi koskenut minua ollenkaan, vaikka juuri silloin, yläasteelle siirtyessä, kaikki tuntuivat aloittavan meikkauksen.

Elin koko yläasteen meikkaamattomana. Katselin kuinka luokkakaverit ehostivat itseään jumppatunnin jälkeen, puuteroivat, nyppivät, taivuttivat, rajasivat, punasivat. Siinä rituaalissa oli jotain kiehtovaa, sen myönnän. Minusta oli hauska seurata sivusta kuinka ystäväni meikkasivat itseään. Joskus se vaikutti hiukan naurettavalta; ensin tytöt peittävät kasvojensa punaisuuden meikkivoiteella, ja levittävät sitten päälle punaa purkista. Mutta jotain ihastuttavan naisellista värikkäissä paleteissa, pehmoisissa siveltimissä, pelottavan näköisissä ripsentaivuttimissa ja huulipunahylsyissä oli. Silloin tällöin joku halusi meikata minutkin, ja minä suostuin. Mutta vaikka kuulin ensimmäisen kehuni pojalta joka näki minut sinisessä luomivärissä, en jostain syystä koskaan tuntenut tarvetta aloittaa meikkaamista. Kyse ei ollut siitä, että olisin kuvitellut olevani niin kaunis etten tarvinnut meikkiä. (Minulla oli - ja on - päiviä, jolloin aidosti pidän siitä mitä näen peilistä, mutta enimmäkseen pidän itseäni varsin tavanomaisen näköisenä. En ole klassisen kaunis, korkeintaan sievä, aina silloin tällöin, oikeasta kulmasta katsottuna.) Minä vain en koskaan kokenut meikkaamista tärkeäksi. Muuten en osaa sitä selittää. Se ei kiinnostanut minua, se ei koskenut minua. Edes ryhmäpaine ei vaikuttanut minuun.

Lukioon siirryttäessä meikkaamattomuus alkoi tuntua enemmän tietoiselta valinnalta. Olin kuullut tarpeeksi tarinoita siitä kuinka kaverini eivät kehdanneet enää mennä ruokakauppaankaan meikkaamattomina. En halunnut sellaista itselleni. Halusin yhä ne muutamat päivät kuukaudessa, jolloin kylpyhuoneen peilistä minua katsoi sievä olento suurine, meikkaamattomine silmineen ja luonnollisine huulineen. Pelkäsin, että jos aloittaisin meikkaamisen, se veisi minut kokonaan, enkä enää osaisi nähdä itseäni kauniina ilman sitä.

Nyt, puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisten meikkieni ostamisesta, suhteeni meikkaamiseen muistuttaa vanhaa sanontaa "tuli on hyvä renki mutta huono isäntä". Olen löytänyt muutaman hyvän tuotteen: ohuen mutta tasoittavan meikkivoiteen, hyvän puuterin, kauniin huulipunasävyn ja ihanan rajauskynän. Joidenkin tuotteiden kohdalla vielä haeskelen: ensialkuun täydelliseltä vaikuttanut ripsari osoittautui suomalaiseen räntäsateeseen kestämättömäksi, ja haluaisin kokeilla jotain muitakin värejä luomilleni kuin pronssin ja kullan eri sävyjä, mutta kaikki muu näyttää ihollani siltä kuin olisin maalannut vesiväreillä. En anna kuitenkaan hyvien tai huonojen meikkien hallita itseäni. On päiviä, jolloin laitan koko helahoidon kasvoilleni, ja nautin siitä touhusta, kaikesta siitä varjostamisesta ja häivyttämisestä ja siitä kuinka kulmakarvat piirtyvät silmien yläpuolelle ja silmät näyttävät entistäkin suuremmilta ja sinisemmiltä. Joskus taas tyydyn pelkkään pohjustukseen, tai kulmiin, tai ripsariin. Joskus on kausia jolloin kulmaväri näyttää liian röyhkeältä ja silmiinpistävältä, ja ylipäätään meikki tekee minusta koppavan ja etäisen näköisen. Silloin jätän hyvällä omallatunnolla meikkaamatta. Menen fiiliksen mukaan, päivä kerrallaan, ja varon ylilyöntejä.

Yksi on pysynyt samana: en edelleenkään ole sitä mieltä, että meikki tekee ihmisestä kauniimman. Vain erilaisen näköisen. "Rumina" päivinä saan itsestäni pienellä ehostuksella ehkä siistimmän ja huolitellumman näköisen, mutta en silti iske silmää peilistä katselevalle nuorelle naiselle. Hyvinä päivinä taas ei ole oikeastaan väliä, meikkaanko vai en. Kun meikki on onnistunut, se kieltämättä tuo esille kasvojen parhaat puolet, ja häivyttää huonompia, mutta se ei varsinaisesti muuta ihmisen ulkonäköä. Voin korostaa silmiä tai huulia, mutten voi muuttaa niiden väriä tai tehdä niistä paksumpia. Ei sillä että niin haluaisin tehdäkään.

...aamun houreet

Haluan tatuoinnin.

Tämä ei ole mikään hetken villitys. Olen harkinnut tätä pitkään, vuosikausia, kerännyt inspiraatiokuvia ja tehnyt mielikuvaharjoituksia peilin edessä (miten kaunis pinta rintakehä onkaan, kuin tehty musteviivoille). Suunnitelmat ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta nyt ne ovat pysyneet samoina niin pitkän aikaa, että luulen uskaltavani ottaa seuraavan askeleen. Vanhemmille asia pitää vielä esitellä, ja tatuointistudio valita, mutta jos kaikki menee niin kuin toivon, huhtikuussa minua koristaa joutsenen tähtikuvio, suosikkini kaikista tähtikuvioista.

Tatuoinnit kiehtovat minua. Niiden pysyvyys ja symboliikka tekee niistä jotain paljon enemmän kuin vain esteettisiä koristeita iholla. Toisaalta ne ovat ehdottomasti kauniimpia kuin toisenlaiset jäljet, mustelmat ja arvet joita elämä meihin jättää. (Minulla on hiukan typerä päähänpinttymä saada elinikäisiä haavoja, arpia joista voin kertoa tarinoita vanhemmalla iällä. Vielä niitä ei ole tullut - lukuunottamatta himmeää viivaa polvessani, jonka repäisin kaatuneen puun oksantynkään sen yli kiivetessäni - , enkä tietysti niitä tarkoituksella hankikaan, mutta suunnitelmissa on niin monta matkaa, että eiköhän niitä pakostikin siunaannu...) Tatuointi on jäljen jättämistä ympäristönsä sijaan itseensä. "Minä olin täällä, jotain tapahtui, jotain muistamisen arvoista." Ja: "Tämä on minun kehoni, merkitsen sen itselleni." Haluan hakkauttaa ideani ja unelmani, elämäni tällaisena kuin sitä nyt elän, ihooni.

Päädyin joutsenen tähtikuvioon sen harvinaisuuden, kauneuden ja symboliikan takia. Linnut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niissä on vapautta ja keveyttä jota toivon itseeni, mutta myös raskasta kaipuuta, jonka senkin tunnen. Pelkkä linnunkuva, siluetti, on kuitenkin niin tavanomainen tatuointiaihe, etten halunnut sellaista omaan kehooni. Halusin jotain ainutlaatuista, jotain mikä merkitsee paljon vain minulle. Sitten löysin kuvia tähtikuviotatuoinneista. Viehkeitä, siroja pisteviivoja ja sieviä tähtiä ripoteltuna kalpeille olkapäille, lonkkaluille. Se tuntui heti sopivalta minulle. Lempitähtikuvioni on joutsen. Se on ristin muotoinen, suurehko hahmo joka levittää siipensä taivaalle syysöinä ja lentää pitkin linnunrataa. Täydellinen tatuointi ihmiselle joka kaipaa kauas mutta rakastaa myös marraskuisia, suomalaisia rantoja ja vaaleita kesäöitä.

Nyt kun olen päättänyt, mikä ensimmäinen tatuointini tulee olemaan, olen käynyt ahneeksi. Haluan kokonaisen tähtitaivaan rintakehääni, en vain yksinäistä joutsenta lentämässä sydämen suunnalta kohti olkapäätäni. Haluan lohikäärmeen fantasiamaailmoista muistuttamaan, ja ison karhun merkitsemään minut kotimaahani kuuluvaksi. Haluan suuren puun kasvavan selkääni... Mutta on maltettava mielensä. Minulla on kyllä aikaa toteuttaa tatuointisuunnitelmani, jos niin päätän. Aion aloittaa yhdestä, siitä tärkeimmästä.

...naisellinen olo

Sanoin kerran ystävieni kanssa keskustellessa: "Me kaikki vaan teeskennellään, ei aikuisia ole olemassakaan." Luulen, että puheenaiheena oli se, kuinka kaverini ei tuntenut olevansa kypsä ja aikuinen vaikka sitä häneltä odotettiin. Silloin tuo lausahdus tuntui oivaltavalta. Minusta tuntui, että aikuisuus on pelkkä myytti, että kaikki ns. aikuiset vain teeskentelevät kypsää ja vastuullista, vaikka oikeasti kaikki ovat yhtä ymmällään maailmasta ja veroilmoituksista ja palkanlaskennasta. Nyt en ole enää ihan varma asiasta.

Lukion jälkeen olen alkanut tuntea oloani jotenkin erilaiseksi. Itsenäistymisenkaipuu minulla on ollut jo jonkin aikaa, halu muuttaa omilleni ja järjestää omannäköiseni elämän ympäristöön, jonka olen itse valinnut. Haluan kodin jota siivota ja sisustaa, haluan tehdä omat ostokseni, haluan joutua seuraamaan rahankäyttöäni, jotta rahat riittäisivät koko kuukaudeksi. Yhtäkkiä kaikki nuo pienet suuret asiat eivät tunnukaan masentavilta, vaan jännittäviltä. Seikkailulta. Yhtäkkiä "vastuullinen aikuinen" ei olekaan kirosana vaan jotain, millaiseksi haluan tulla. Ja kuukausi kuukaudelta minusta todella tuntuu, kuin olisin tulossa sellaiseksi.

Asioita jotka saavat minut tuntemaan itseni aikuiseksi:

• tyylikäs musta osoitekirja
• S-etukortti
• palkka
• myymälän sulkeminen itsenäisesti
• salijäsenyys
• nahkakengistä huolehtiminen
• vuokra-asuntojen etsiminen
• auton vieminen huoltoon ja katsastukseen isin puolesta
• ylipäätään ajaminen
• töihin lähteminen
• lääkärintodistus
• oma hylly kylpyhuoneessa
• päätös siivota siksi että huone on sotkuinen, ei siksi että käsketään siivoamaan
• tulevat vaalit joissa saan äänestää
• omat matkat

Etenen vielä pienin askelin; asun elokuuhun asti vanhempieni luona, joten aikuistumisen rajat ovat huoneeni kokoiset. Se saattaa olla ihan hyväkin asia. Vaikka aikuistuminen kiinnostaa, en halua kiirehtiä sitä kohti. Ehtiihän sitä sitten olla vastuullinen ja järkevä, säästää rahaa, maksaa laskuja, päättää mitä sitä tänään söisi. Olen (edelleen) ihan tyytyväinen siihen missä ja millainen olen nyt: aikuistumisen kynnyksellä, mutta vielä tarpeeksi nuori ja vastuuton, jotta voin silloin tällöin katsoa Disney-elokuvia ja vaihtaa yöppäriin kuudelta illalla. Ja kuka tietää, ehkä aikuisuutta ei todella olekaan olemassa, ja voin jatkaa samalla linjalla vielä yli kaksikymppisenäkin.

...matkamuistot

Palasin Barcelonasta tiistaina. Silmien alla oli mustat varjot ja sormissa kuluneet kynsilakat. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että lyhennän sitä vieläkin. Eihän sitä matkalla ollessa malta nukkua, kun on niin paljon näkemistä ja tekemistä; ihasteltavia rakennuksia, käyskenneltäviä puistoja, maistettavia ruokia.

Toin mukanani oliiviöljyä, jamonia (espanjalaista kinkkua) ja pelipaidan perheelle tuliaiseksi, yhden upean vaatekappaleen Espanjan alennusmyynneistä, kolmetoista aukeamaa matkapäiväkirjaa, sekalaisia kuitteja, käyntikortteja ja muita lappusia, ja repaleisen kartan. Yleensä hankin jonkin kauniin, pysyvän matkamuiston itsellenikin, kuten aidon venetsialaisen naamion, mutta nyt ei tehnyt mieli. En tarvinnut mosaiikkiliskon pienoismallia tai Gaudín elämää esittelevää kirjaa. Eivät ne ole se Barcelona, jonka minä koin (vaikka rakastuinkin Gaudín arkkitehtuurin kummallisuuksiin, ennennäkemättömiin muotoihin ja mielikuvitukseen).

Parhaat matkamuistot eivät mahdu matkalaukkuun. Ne ovat sananmukaisesti muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita joita vieraassa paikassa on kokenut ja joita ei voi missään muualla enää kokea. Sitä voi vain yrittää tarttua niihin hetkiin, pitää ne itsellään ja tehdä niistä muistoja - toivoa, että ne pysyvät matkassa, kun lentokone laskeutuu kotimaahan. Joskus se ei onnistu. Ihmisen muisti on rajallinen, ja monta hienoa hetkeä olen minäkin varmasti kadottanut. Mutta ne jotka onnistun säilyttämään, ovat sitäkin arvokkaampia. Haluan muistaa millaista oli eksyä Gaudín mielikuvitukseen (tunnetaan myös Park Güellina), millaista oli tanssia salsaa niin pienellä salsaklubilla että pää osui kaikilla kattoon, millasta oli luottaa ihmisiin jotka oli tavannut vasta muutama tunti sitten, millaista oli olla osa hostellin yhteisöä ja ystävystyä niin nopeasti ja ohikiitävästi ihmisiin, joita tuskin enää koskaan tapaa. Ja ennen kaikkea haluan muistaa, millainen itse olin Barcelonassa.

Meidän oli tarkoitus olla salaperäisiä ja taiteellisia, mustaan pukeutuvia kaunottaria jotka katsovat raukeasti silmäripsiensä alta ohikulkevia ihmisiä ja puhuvat kiehtovan outoa kieltä keskenään. Sen sijaan nauroin enemmän ja säännöllisemmin kuin pitkään aikaan, lauloin ääneen hostellin radion mukana ja hymyilin lapsellisen innostuneesti kaikelle ja kaikille. En ollut tyylikkään synkkä vaan hillitön ja elämäniloinen. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. Jos jotain haluan saada mukaani Barcelonasta, se on tuo välitön, onnellinen, itsevarma nuori nainen joka keskustelee sujuvasti englanniksi ja katsoo rohkeasti silmiin. Joka ei pelkää tulevansa torjutuksi.