23. helmikuuta 2015

...niin etten tiedä mitä tehdä sillä kaikella

Niin se vain on, että mitä enemmän omassa elämässä on meneillään, sitä vähemmän tänne tulee kirjoitettua. Enkä kirjoita muutenkaan, juuri nyt. En ehdi. Sen aika on sitten kun oma elämä on tyhjempää - ei välttämättä tylsempää, vain sellaista ettei se jatkuvasti kutita vatsasta ja nyi suupieliä ja täytä päätä kesävaatteilla, takkatulilla ja linnunsiivillä.

On oikeastaan aika rasittavaa olla onnellinen. En ole nukkunut kunnolla viikkoihin. Vaikka kaikki on oikeasti tosi hyvin, tunnen välillä lamaannuttavaa ahdistusta tai kaikennielevää ärsyyntymistä ihan pienistä asioista. Luulen, että se on vain sydämen keino suojella itseään. Ei koko ajan voi olla onnensa kukkuloilla, hulluksihan siitä tulisi. Synkeämmät hetket ovat sydämen horjahtelua kaiken sen onnen alla, yritys päästä takaisin tasapainoon.

Kaikesta elämässäni tapahtuvasta en halua puhua täällä, mutta yksi syy onnelliseen olemiseeni on tämä: ensi viikolla julkaistaan esikoisromaanini Tähtimosaiikki. Olen odottanut sitä, unelmoinut siitä, pelännyt sitä, jännittänyt sitä ja valmistautunut siihen niin pitkään etten voi uskoa että aika on lopultakin koittamassa. Kun jo "pelkkä" haastattelupyyntökin kirjan tiimoilta saa minut tekemään hillittömiä varsahyppyjä työpaikan taukotilassa (onneksi muut eivät silloin olleet tauolla, sillä taisin vähän hihkaistakin ääneen), miltäköhän tuntuu lämpimäisen piteleminen käsissäni, kirjoittamieni sanojen lukeminen kovien kansien välistä? Luulen, että pyörtyminen olisi sopiva reaktio.

3 kommenttia: