...harakan siipien kauneus

Ihmiset eivät osaa arvostaa harakoita tarpeeksi. He näkevät vain röyhkeän, arkisen roskalinnun, kuulevat vain ruman räkätyksen. Toisin voisi olla, jos kyseinen lintu olisi harvinaisuus. Mutta kun ei ole. Se tunkee nokkansa joka paikkaan, eivätkä ihmiset pidä sellaisesta, sillä se on iso ruma linnunkuvatus, ei edes värikäs niin kuin pirteät talitiaiset.

Mutta oletteko nähneet sen siipiä, kuinka se leväyttää ne auki vastavaloon oksalle tai langalle laskeutuessaan? Sen puhdas muoto voisi toistua koruissa ja ihmiset sanoisivat: kaunis. Niin täydellisen symmetriset siipisulat, villin viehkeät kuin tuuleen avautuva viiri. Mutta koska se on harakka, useimmat ihmiset eivät koskaan näe sitä kauneutta. He eivät näe, millaisen jäljen nuo siivet jättävät lumeen, pyyhkäisevät kevyesti pakkaslumen pintaa tuuleen tarttuessaan.

Tämän tekstin ei ollut tarkoitus olla ylistys harakan siiville. Ne ovat kauniit, mainitsemisen arvoiset, mutta en edes minä uhraa niille kokonaista postausta. Ne olivat vain esimerkki siitä, kuinka paljon kauneutta maailmassa on, jos vain osaa sitä etsiä. Kuulostaa kliseeltä, tiedän, mutta on täysin totta.

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan sitä, vaikka joskus kaipaisinkin siihen hitusen lisää taikuutta, salaperäisyyttä. Rakastan sitä, vaikka unelmoinkin mustien aukkojen takaisesta maailmasta. Rakastan tätä maailmaa, koska juuri täältä tuo kaikki taikuus, salaperäisyys, unelmat, ovat kotoisin. Täältä, meidän arjestamme, meidän jokapäiväisyydestämme. Tässä maailmassa on paljon kauneutta, usein piilossa, naamioituneena joksikin muuksi. Joskus se masentaa, jos tuota kauneutta ei heti löydä. Silloin on valmis julistamaan todellisuuden toivottomaksi, rumaksi. Silloin on hyvä muistaa harakan siipien kauneutta.