31. toukokuuta 2012

...unelmat, jotka eivät enää tunnu niin kaukaisilta

Haluan kirjailijaksi.
Haluan kirjoittaa romaaneja, muutamia novelleja, runoja, näytelmäkäsikirjoituksia.
Haluan nähdä oman nimeni kirjan kannessa.
Haluan lukea tekstiäni kahden kovan kannen välistä.
Haluan nähdä muiden lukevan kirjojani.
Haluan nähdä heidän ilmeensä.
Haluan koskettaa, suututtaa, naurattaa, itkettää, ravistella.
Haluan antaa itsestäni jotakin.
Jotakin arvokasta, osia itsestäni.
Haluan olla kirjailija.

Haaveilu on ihanaa, mutta tyhjää, jos unelmat jäävät vain päähän, jos haaveista ei tule totta. Silloin ne jäytävät mieltä, katkeroittavat hyvänkin elämän. Toivon, ettei minulle käy niin.

Olen kirjoittanut ala-asteelta lähtien, heti kun opin kunnolla kirjoittamaan. Ensin lyhyitä tarinoita, kertomuksia elävistä nukeista, lammen hirviöistä, puhuvista linnuista. Vähitellen kertomukset pitenivät. Taikuus, yliluonnollisuus, luonto ja mystiikka jäivät.

Muutama vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen täyspitkän romaanini, Haukkojen sukua. Sen tarina sijoittuu maailmaan, joka voisi miltei olla omamme, vain kauan sitten, ennen teollistumista, ennen uskontoa. Maailma, jossa ihmiset uskovat itseensä eivätkä jumaliin. Maailma, jossa on tilaa luonnonhengille ja maahisille.

Lähetin käsikirjoitukseni maailmalle. Kahdeksan kuukauden kuluttua sain palautetta. Otava oli pitänyt romaanistani, todellakin pitänyt, muttei aikonut ainakaan vielä julkaista sitä.
Se oli enemmän kuin olin uskaltanut toivoa, kaikesta äidinkielenopettajani kannustuksesta huolimatta. Sain yksityiskohtaista palautetta, jossa oli kehujen lisäksi muutama hyvin perusteltu korjausehdotus. Rohkaistuneena kirjoitin romaanin heikoimmat kohdat uusiksi ja lähetin käsikirjoituksen takaisin. Nyt odotan sitä jo yhdeksättä kuukautta. (Aika tuntuu pitkältä, mutta jaksan vielä odottaa, sillä tällä kertaa tiedän, että viipyminen on vain hyvä merkki. Kuulemma mitä enemmän käsikirjoituksesta pidetään, sitä useammalla ihmisellä sitä luetetaan. Ja siinä ymmärrettävästi kestää.)

Halusin vain kertoa, missä mennään, jotta osaatte ottaa minut vakavasti. Jotta tiedätte, mistä puhun, kun puhun "unelmista" tai "kutsumuksesta" tai "kirjoittamisesta". Jotta tiedätte, millaista onnensirpaletta tänään ihailin, miten kiiltäväksi se on sormissani kulunut.

4 kommenttia:

  1. Unelmiauneömiaunelmia ja niinkuin sanoit: niitä täytyy toteuttaa! sen takia sammutan nyt tän padin ja siirryn pianon ääreen :)))

    VastaaPoista
  2. Löysin juuri tämän blogin, ihanaa tekstiä! Minkä ikäisenä siis kirjoitit tuon romaanin? Jään lueskelemaan, ihan täältä alusta asti ;)

    Omia haaveita toteuttamassa:

    http://books-mybestfriends.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitoksia :)
      Ensimmäisen version kirjoitin yläasteella, noin 14-15-vuotiaana varmaan.

      Poista