Havahduin torstaina teatteriharjoituksissa johonkin. Olin tiennyt jo etukäteen, että rooli, jota pyysin, olisi minulle haastava, mutta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei aavistustakaan, kuinka vastakkaiseen persoonaan nyt yritän samaistua. Ei aavistustakaan, kuinka vaikeaa olisi näytellä hyvin tavallista hahmoa: kiireistä, suorituskeskeistä, menestynyttä naista, jolla ei ole aikaa perheelleen. Joka tuskin vilkaisee miestään ja lapsiaan aamupalapöydässä (kohtaus piti ottaa kolme kertaa uusiksi, ennen kuin ohjaaja oli tyytyväinen välinpitämättömyyteeni). Joka kulkee kuin laput silmillä, sokeana kaikelle muulle kuin sille, mitä edessä siintää.
Minä olen kohtelias ja ajattelevainen. Se ei ole itsekehu, se on totuus. Arjen pienet kohteliaisuudet, auktoriteettien kunnioitus, myötätunto, epäitsekkyys, ystävällisyys, ovat minulle itsestäänselvyys. Toki minullakin on huonot hetkeni, mutta pääosin ajattelen muiden ihmisten tunteita enemmän kuin omiani. Olen tietoinen siitä, että joskus sysään oman pahan oloni näkymättömiin, jotta muut olisivat tyytyväisiä. Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Mahdotonta, tiedän. Mutta siihen minä yleensä pyrin. Tasapainottelen koulun ja vapaa-ajan, velvollisuuksien ja kirjoittamisen, perheen ja ystävien välillä, yritän pitää hyvät välit kaikkiin. Joskus se ottaa päälle. Silloin kerään ahdistusta itseeni, kunnes itken silkasta väsymyksestä. Salaa, tietenkin. Eihän nyt muita voi omilla ongelmilla rasittaa.
Riidelläkään en osaa, koska en osaa suuttua. Jos joku loukkaa minua, annan sen näkyä korkeintaan yrmeänä hiljaisuutena, joka vähitellen sulaa pois. Jokaisen loukkauksen otan vastaan nöyränä. En suutu, koska jollain tasolla ajattelen aina, että olen ansainnut sen. Ajattelen, että "enhän minäkään aina niin hyvä ystävä ole" tai "niin, voisinhan minä yrittää enemmän".
Havahduin tähänkin ongelmaani roolin kautta. Torstaina harjoittelimme kohtausta, jossa päähenkilö ja hänen äitinsä, eli minä, riitelevät rahasta. Repliikki repliikiltä kiihtyvä dialogi huipentuu huutooni: "Minulla ei ole nyt aikaa tällaiseen!" Oli jotenkin vapauttavaa huutaa, suorastaan karjua taustakuoron yli omaa itsekkyyttään. Tosielämässä en osaisi koskaan niin tehdä. Purskahtaisin itkuun ennen kuin pääsisimme kumpikaan korottamaan ääntämme. En voi sille mitään, minä vain en osaa riidellä. En osaa kohdata loukkaantunutta ihmistä säälimättä häntä, unohtamatta omaa loukkaantumistani. Siksi on niin terapeuttista näytellä. Saa kerrankin huutaa olematta kuitenkaan itsekäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti