...aaltoliike

Viime päivinä minut on vallannut kumma kaipuu, jonka olin ehtinyt jo muutamaksi vuodeksi unohtaa. Olen seikkaillut Youtubessa, huudattanut huoneessani musiikkia ruudun välke ainoana valona. Olen puhunut levottomia kavereilleni, hyräillyt laulujen sanoja ja ottanut haparoivia tanssiaskelia. Olen alkanut harkita uutta harrastusta, laskeskella, mihin aikani riittäisi, mihin voimani, rahani.

En tiedä, onko se enää tässä elämässä mahdollista, mutta haluaisin niin kovasti osata tanssia. Ammattitanssijaksi en haikaile, en minä sentään ihan niin optimistinen ole. Mutta suosikkibiisin soidessa haluaisin osata heittäytyä tanssilattialle yksin tai jonkun kanssa, nauttia liikkeestä ja rytmistä ja siitä kuinka ne sointuvat yhteen. Haluaisin voida tehdä niin ilman häpeäntunnetta, flirttailla, olla kevyt ja notkea.

Harrastin lapsena tanssia muutaman vuoden, mutta se jotenkin jäi. Sen jälkeen olen kokeillut osallistua tanssikursseille vain kerran. Kokeilu jäi lyhyeksi, sillä masennuin omasta kömpelyydestäni ja hitaudestani muihin verrattuna. Tiedän, ettei pitäisi verrata itseään muihin, mutta kun tunti toisensa jälkeen haparoi yksinkertaisimmissakin liikkeissä - joita opettaja ei viitsi edes kunnolla opettaa, koska kaikki muut ovat oppineet ne jo joiltakin muilta tanssikursseilta - , sitä väkisinkin turhautuu. Muistaakseni kieltäydyin tekosyyn nojalla osallistumasta syysnäytökseen (opettaja ei erityisen innokkaasti pannut vastaan), ja jätin tulematta joululoman jälkeen tunneille.

Nyt haluaisin kuitenkin yrittää uudestaan. Haluaisin osata kertoa tarinoita muutenkin kuin kirjoittamalla. Tarinoita rakkaudesta,

riippuvuudesta, luottamuksesta,

mielipuolisia, nerokkaan kiehtovia tarinoita,

tarinoita mustasukkaisuudesta, tarinoita joita minulla ei vielä ole kykyä kirjoittaa, koska ne ovat liian suuria, liian suurenmoisia.

Jos joku siis osaisi suositella jotakin hyvää tanssikoulua tai -kurssia, olisin kiitollinen. :)

...kliseisyys

Tänä vuonna lahjojen antaminen saattaa oikeasti olla palkitsevampaa kuin niiden saaminen. Kaveriporukassa päätettiin, että tänä jouluna ei hankita suuria, hintavia lahjoja, vaan ostellaan kirppareilla tai tehdään itse. Innostuin ehkä liikaakin tästä itse tekemisestä, ja olen nyt muutaman viikon verran suunnitellut kaikille tärkeimmille ihmisille heille sopivan lahjan, neulonut sormeni kipeiksi (en kerro mitä, vaikka tuskin pehmeän paketin saavat tätä blogia lukevat) ja saalistanut tarvikkeita kirpputoreilta. Yhtäkään lahjaa en ole saanut vielä kokonaan valmiiksi, mutta vähitellen tarvikkeita alkaa olla kasassa sen verran, että pian se puuhailu ja askartelu ja paketointi voisi alkaa. Tunnen itseni pukin pikku apulaiseksi, salaperäiseksi ja huvittavan innostuneeksi tontuksi, joka valmistelee pajallaan jouluiloa...

Lahjojen ostaminen on minusta aina ollut jotenkin ahdistavaa. Olen huono keksimään sopivia lahjoja - etenkin niille, joista välitän kaikkein eniten. Paineet löytää juuri oikeanlainen, kaunis ja kekseliäs lahja ovat niin suuret, että lahjan antamisen ilo himmenee. Vielä pakettia ojentaessaankin sitä epäilee, onko tehnyt oikean valinnan. Itsetehtyjen lahjojen kanssa on kuitenkin toisin. Sitä tietää käyttäneensä aikaa ja vaivaa lahjan eteen (ja lahjansaaja tietää sen myös), ja siksi lahjastaan on ylpeämpi kuin jos olisi ostanut sen kalliilla jostakin hienosta design-puodista.

...tänne jäävät

Olin viimeistä kertaa mökillä ennen kevättä. Laitettiin paikkoja talvikuntoon, nostettiin vene ylös, nautittiin viimeisen kerran puusaunan pehmoisista löylyistä. Kävin jopa kastautumassa hyytävässä, harmaassa vedessä, koska kaipasin sitä. Oli jotain hiljaista haikeutta, kiitollisuutta, verkkaista hyvästelyä: tuo harmaa laituri, tämä polku, tuo niemennokka, tuo penkki, nämä unet, tämä meri, seuraavan kerran vasta jäiden lähdettyä. Talvituuli se silti vain oli, joka nosti kyyneleet silmiini kun nojasin kituvaan mäntyyn ja katselin ulkosaaristoon päin. Toisaalta olisin halunnut lähteä veneretkelle sinne, missä meri on niin suuri ympärillä, niin syvä alla, mutta olimme mökillä niin vähän aikaa tällä kertaa, että halusin viettää kaiken aikani tutussa saaressamme.

Oli kummallista, linnutonta. Olen tottunut haahkojen jatkuvaan huhuiluun ulapalta, pikkulintujen visertelyyn, lokkien kirkunaan ja tiirojen korkeampiin, kireämpiin ääniin. Nyt oli vain paljaassa oksistossa keikkuvia tiaisia, satunnainen korpin huuto veden yli. Mutta sitten, kun lähdin kävelylle saareen, törmäsin huuhkajaan. Ainakin luulen, että se oli huuhkaja. En ole ennen sellaista nähnyt. Ensin luulin sitä kotkaksi tai kalasääkseksi, niin iso se oli, mutta se lensi vaivatta puiden lomassa ja sen pää oli litteämpi. Se kiersi minut kerran ääneti, ja lekutteli sitten naapurisaareen päin. Niin ison, komean ja salaperäisen linnun kohtaaminen jätti hiljaisen, hartaan olon. Ymmärrän hyvin, miksi muinaissuomalaiset ovat pitäneet huuhkajaa niin suuressa arvossa.

Huuhkajan tapaamisen jälkeen tuntui sopivalta käydä kiertämässä toinen muinainen, jatulintarha. Jokin näissä suomalaisissa labyrinteissä kiehtoo (pitäisi varmaan lukea joitakin opuksia niistä, kai siitäkin on tehty tutkimuksia, milloin ja miksi ja ketkä niitä ovat rakentaneet). Lapsena kilpailimme siitä, kuka kiertää jatulintarhan nopeiten. Kompastelimme kiviin, juoksimme toistemme ohi vastakkaisiin suuntiin, nauroimme, huijasimme. Nyt tunnelma on täysin toisenlainen. Jatulintarhan kiertäminen on kuin meditaatiota: sitä sovittaa jalkansa menneisyyden lomaan, varovasti, hitaasti, ja jokainen askel kutoo menneisyyttä ja nykyisyyttä tiukemmin yhteen, kunnes sitä astuu jatulintarhasta täynnä kumpaakin, vaitonaisena ja kunnioittavana.

Ehkä olen tänään liian romantikko. Ehkä aina. Täällä ainakin, mökillä. Mutta onko se ihmekään?

...pehmeä pinta

Minä olen villasukkaväkeä. Se johtuu paitsi käytännöllisistä (huono ääreisverenkierto = jalat kuin kuolleella), myös tunnelmallisista syistä. On suloista hiihdellä mummin tai tädin neulomissa, sopivasti kuluneissa, untuvaisen pehmoisissa villasukissa pitkin lattioita. On ihanaa, kun aamunkylmä lattia ei pelästytäkään varpaita takaisin sängyn lämpöön. On rentouttavaa vetää jalkaan villasukat ja käpertyä nojatuoliin juostuaan koko päivän maihareissa (ei sillä että minulla olisi mitään maihareita vastaan, päinvastoin; omistan niitä kahdet parit). Villasukissa maailma on paljon pehmeämpi, lempeämpi ihmiselle, ja ihminen ehkä hiukan lempeämpi maailmalle.

...normaalinkokoiset ajatukset

Nukuin viime yönä todella huonosti. Johtuisikohan täysikuusta...? Ensin uni ei meinannut tulla ollenkaan, antoi minun pyöriä tuskastuneena sängyssäni, piirtää lakanaan kaaoksen merkkejä. Olo oli levoton ja jotenkin...dramaattinen. Kävin mielessäni läpi roolia, joka minulla on tänä vuonna teatteriryhmämme kanssa, eläydyin huippukohtiin, muistelin repliikkejäni miltei pakkomielteisesti. Noin kahdeltatoista luovutin ja nousin kirjoittelemaan mieleen nousseita asioita muistikirjaani (tunsin itseni hullun taiteilijan stereotypiaksi). En ollut ainoa, joka oli levoton; jonkin aikaa jouduin kuuntelemaan sydän syrjällään olohuoneesta kuuluvaa Miksun vingahtelua, kun se kamppaili omien painajaistensa kanssa. Lopulta, juuri kun olin menossa rauhoittelemaan sitä, äänet lakkasivat.

Lopulta uni tuli minullekin, mutta se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Se halvaannutti minut, tukahdutti, täytti järjettömillä peloilla, jotka saivat minut ravistautumaan säpsyen hereille. Uudestaan ja uudestaan vaivuin levottomaan uneen ja havahduin jälleen. Herätyskellon soidessa tuntui toisaalta siltä kuin olisin maannut jo pitkään unen ja valveen rajamailla vain odottamassa sen ääntä, toisaalta siltä kuin olisin ollut kiveä, sänkyyn kahlittu. Nyt väsymys kirvelee silmissä kuin hiekka.

En ole ennen huomannut, että täysikuu vaikuttaisi minuun, mutta nyt täytyy ilmeisesti ryhtyä tarkkailemaan tilannetta. Täysikuun vaikutus lukeutuu niihin asioihin, joihin en periaatteessa usko, mutta haluaisin uskoa. Mehän sentään olemme 70%:sti vettä, vai mitä? Eikö ole ihan loogista ajatella, että kuu, joka saa aikaan nousu- ja laskuveden, vaikuttaisi myös ihmiskehon sisällä piileviin salaisiin vesiin? Saisi ne vellomaan, tanssimaan...

...lapsuuden tuulet

Aamulla kun heräsi, saattoi melkein kuvitella olevansa mökillä. Huone oli tosin isompi, lämpimämpi ja mukavampi, mutta talon ulkopuolella humisi tuuli sellaisella äänellä, jota olen tottunut kuuntelemaan vain mökkiaamuina, kun mereltä puhaltaa tuuli suoraan sisään rannasta ja kiertää pientä mökkiämme huutaen kuin nälkäinen eläin. Kaipasin mökille. Tiesin, millaista siellä olisi tällaisena päivänä. Tiesin, kuinka raskasta olisi avata ovi, kun tuuli painautuu kaikella voimallaan sitä vasten. Tiesin, miltä tuulen riehaannuttama meri näyttää, kuinka se tuoksuu. Tiesin, millaista olisi seisoa kaislikossa, kuivien, kellastuneiden korsien kahinassa ja suhinassa. Antaa merituulen sekoittaa hiukset. Jos olisin vielä lapsi, olisin tanssinut merituulen kanssa niemennokassa, hypellyt ja pyörähdellyt ja koikkelehtinut ja nauranut hengästyneenä, ja tuuli olisi imenyt nauruni kuulumattomiin. Mutta minä olin kotona ja aikuinen, ja sain tyytyä mantereella puhaltelevaan tuuleen.

Aamulenkillä kävin heittelemässä Miksulle keppiä pienessä metsikössä. Puita en tunnistanut. Ne olivat ohuita, hauraita olentoja, harmaita, lehdettömiä. Oksat katkesivat vaivatta sormien välissä. Tuulen yltyessä valtavaksi puuskaisaksi seinämäksi puista lähti tyhjä humina, johon sekoittui onttoa kalinaa. Tuuli soitteli sitä metsää, syksyn ja talven välissä horjuvaa kuollutta, hiljaista metsikköä kuin jotain tuntematonta soitinta.

Muistan, kuinka lapsena nimesin tuulet, pidin niitä melkein elävinä olentoina, yksilöllisinä. Sadetuuli toi pisarat, talvituuli lumen tuoksun ja kaamoksen huudon. Suvituuli oli kevytkenkäinen keiju, hyräili koivujen latvustoissa. Kaikkein rakkaimpia olivat meri- ja myrskytuuli. Pidin niiden villeydestä, siitä, että niitä melkein pelkäsi. Myrskytuulen tunnisti juuri siitä pienestä, pyörryttävästä pelon ailahduksesta, jonka puiden huojunta ja oksien putoilu aiheuttaa. Myrskytuuli ei varonut. Se juoksi vauhdilla päin, ja sai minut horjahtamaan, seitsemän-kahdeksan-vuotiaan lapsen. Se nauroi päälle, villiä ja vauhkoa ulvontaa. Silti pidin siitä. Pidän edelleen.

...syksyisten aamujen lempeys

Tämän blogin kirjoittaminen on paradoksi. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, en haluaisi käyttää inspiraatiotani mihinkään muuhun kuin romaaniini. Silloin kun se ei suju, ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa, koska kukaan ei halua lukea kömpelöä kuvausta siitä kuinka kaikki on päin mäntyä. Silti on asioita, joita en voisi kirjoittaa minnekään muualle. Kuten se, kuinka aamulenkillä näin silmäkulmassani kellanpunaisen leiskahduksen ilmassa niityn yllä. Se oli kissa, joka tavoitteli ohi lentäviä varpusia. Kissa oli tuttu; olin nähnyt sen kerran aiemminkin saalistamassa juuri sillä niityllä. Kävin tervehtimässä sitä, ja se kurotti päätään ja nuuski minua kuono muutaman sentin päässä kasvoistani. Olen koiraihminen, mutta täytyy myöntää, että kissoissakin on jotain lumoavaa, sellaista viehkeää itsetietoisuutta.

Haluaisin kirjoittaa myös siitä, kuinka odotan joulua, ja villasukista, ja kirpputoreista, ja tatuoinneista, ja unelmista ja unista ja muuttolinnuista, ja kauneudesta ylipäätään, ja siksi olen päättänyt antaa tälle blogille uuden mahdollisuuden. Minä tarvitsen paikan, jossa voin kirjoittaa niistä kauniista asioista, jotka eivät romaaniini mahdu tai sovi, mutta jotka kuitenkin pyytävät päästä kirjoitetuiksi, kerätyiksi tien pientareelta. Toivottavasti joku siellä ruudun toisella puolella tarvitsee näitä kauniita asioita myös.

...se tietty keltainen

Lempikeltaiseni on iltavalon läpi putoavien koivunlehtien keltainen.

Olen kai ennenkin tämän sanonut, mutta syksy on minun vuodenaikani. Sillä, että syntymäpäiväni on syyskuussa, on tietysti jotakin merkitystä. Varsinkin tänä ainoana(?) syntymäpäivänä, kun vanheneminen vuoden verran oikeasti tuntuu jossakin. Tuntuu, kuin kaikki mahdolliset ovet olisivat auki. Joitakin niistä suljen ohikulkiessani, ja sekin tuntuu vain hyvältä, koska se on oma, itsenäinen päätökseni, ja piirtää rajat sille mitä olen ja miten haluan elää.

Mutta ei pelkkä syntymäpäivä minusta syksyn lasta tee. Syksyssä vain on jotakin niin...minua. Myös se melankolian mahdollisuus on minua, mutta enimmäkseen ne kuulaina hohtelevat aamut, tielle leijailevien lehtien tanssi (kuinka niiden perään edelleen haluaisi kurottaa, kokeilla siepata ilmasta), kirkastuva tähtitaivas ja muuttolintujen siivissä kahiseva kaipuu jonnekin kauas. Kaikki se muutos, kuoleminen, kyllä, mutta myös sisuuntuminen, kesän mukavuuden taakse jättäminen, on minua. Toisaalta haluaisin jäädä näihin syyspäiviin pidemmäksikin aikaa, toisaalta syksystä tekee lumoavan juuri se, että se on aina liian lyhyt.

...hävitä hetkeksi

Hiljaisuus, syvä ja selittelemätön, kiusaantunut, on vallannut blogini. Kukaan ei ole huudellut perään, onneksi. Säästyin vastaamasta.

Oli aika, jolloin minusta oli ihanaa kirjoittaa blogia. Tajusin aika nopeasti, ettei tästä tule sellaista trendikästä, tuhansien seuraamaa blogia vaan pienen piirin kiinnostuksenkohde. Ja minusta se oli ihan ok. Sain tehdä tätä sellaisena sivuraiteena kirjoittamiselleni. Sain tehdä tätä omaan tahtiini, omalla tyylilläni. Tästä blogista tuli muistikirja ja päiväkirja. Mutta niin kuin päiväkirja, myös tämä alkoi tuntua entistä enemmän taakalta. Jutunaiheet kertyivät, enkä jaksanut tarttua niihin, en halunnut pakottaa itseäni kirjoittamaan. Tauot venyivät, ryhtiliikkeet jäivät tekemättä, hiljaisuuteni ja saamattomuuteni alkoi hävettää, kunnes käänsin selkäni kokonaan tälle kummalliselle, epäonnistuneelle blogiyritykselle. Ehkä minusta ei vain ole bloggaajaksi. Ehkä ketään ei kiinnosta. Edes minua.

Juuri nyt en tiedä, mitä tekisin tälle. Kunniallisinta olisi kai lopettaa kokonaan, mutten haluaisi luovuttaa vielä. Minulla on suunnitelmia, visioita, ideoita vielä. Tarvitsen vain vähän aikaa niiden hiomiseen, arvioimiseen. Kuunnelkaa hiljaisuutta. Ehkä se joskus vastaa teille.

...kaikki kuusi aistia

Tänään Helsingissä käydessäni uskaltauduin kerrankin pyhän kolmion (Kamppi-Sokos-Stockmann) ulkopuolelle. Kaulassa roikkui kamera, kädessä suli kesän ensimmäinen jäätelötötterö, aurinkolasit olin työntänyt päälaelle, koska ne vääristivät värisävyjä ja häiritsivät kuvatessa. Elin jokaisella aistilla, kiihkeästi, uteliaasti.
Kauniita rakennuksia, varjoja, puita, ihmisiä ja hymyjä oli liikaa eriteltäväksi, ne kaikki olivat yhtä värikästä ryöppyä, joka hyökyi silmille ja kameran linssille.
Auringon lämpö oli yhtä konkreettinen kuin kosketus käsivarsieni iholla.
Liikenteen äänet sekoittuivat turistien ja suomalaisten puheeseen ja lokkien rääkäisyihin, jotka rumuudestaan huolimatta muistuttivat merestä ja kaikesta siihen liittyvästä kauniista.
Ruttopuistoa kohti kävellessä syreenien tuoksu kävi niin läpitunkevaksi, että se sekoittui oudoksi mutta ihanaksi makuyhdistelmäksi kirsikka-valkosuklaajäätelön kanssa.

Kaikki tuo vastaan vyöryvä aistien virta aiheutti sellaista maailmoja syleilevää riemua, että vastasin jokaiseen näkemääni hymyyn ja sytytin muutaman uuden vastaantulijoiden kasvoille.
(Toinen syy hyvään tuuleeni oli laukussa lantiota vasten keinahteleva romaanikäsikirjoitus, jonka olin käynyt hakemassa muistiinpanojen kera Otavalta. Isoja korjausehdotuksia oli enää yksi, muuten käsikirjoituspinkasta löytyi vain pieniä kielioppivirheiden oikomisia sekä runsaasti hymiöitä urakasta palkitsemassa. Varsinaista dead line:han minulla ei ole, koska sopimusta ei ole kirjoitettu, mutta ehdottivat, että viimeistelisin romaanin elokuun alkuun mennessä. En haluaisi toivoa liikoja, mutta kuulostaa vähän siltä, että Otavalla suunnitellaan ensi syksyn kirjatarjontaa...)

P.S. Tuolla kuudennella aistilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa; halusin vain laskea sen edes nimellisesti mukaan niihin viiteen perinteiseen aistiin, koska itse uskon kuudennen olemassaoloon - ainakin jollain tasolla. Otsikon taka-ajatus oli myös houkutella lukijoita. ;)

...uusi meri

Eräs asia, mitä ystäväni eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet, on innokkuuteni mökkeilyyn. Myönnän, että se saattaa kuulostaa tylsältä: viikonlopun, joskus jopa viikon, viettäminen saarella vanhempien kanssa, talossa, johon ei kulje sähkö eikä juokseva vesi (paitsi kaivosta pumppaamalla - eikä sekään onnistu nyt, koska mustarastas oli ehtinyt rakentaa pesän pumpun ympärille). En ole osannut selittää sitä heille. Olen vältellyt oikeaa syytä sille, miksi lähden niin mielelläni mökille Turun saaristoon, koska se kuulostaa niin typerältä ääneen sanottuna, niin naurettavan, naiivin romanttiselta. Olen vedonnut rauhaan, hyvään ruokaan, uimiseen, puusaunaan ja siihen, että mökillä saan kerrankin nukuttua pitkään. Totta kaikki, mutta tärkeintä on silti meri.

Se ei kyllästytä minua koskaan, koska se ei ole koskaan sama. Se on lempeä, vihreä, uhkaava, hyytävä, säkenöivän sininen, torjuva, lämmin syli, se on tuoksu kosteassa tuulessa ja pisaroiden pistely paljaalla iholla, se on suolan maku huulilla ja haahkojen huutelu iltaulapalta, se on jumalattoman kauniina veneen ympärillä avautuva ulkosaaristo, syvyys ja syvyyden lumo aaltoihin hukkuvassa paatissamme, se on mustien kalojen kätkö ja lokkien keinu, se on niin rakas ja samalla vieras.

Sunnuntai-iltana mereltä kohosi valkoinen sumu. Seurasin, kuinka se saavutti etäisimmät näkyvät saaret, verhosi lintujen luodot ja sulautui pilviin ja aaltoihin. Aamulla sumu oli vieläkin siellä, eikä sen takana ollut mitään. Ei mitään, vain valkoista tyhjyyttä ja meidän pieni saaremme, eristyksissä kaikesta ja kaikista. Vain merisumu on sellaista, niin tiheää, niin ehdotonta. Vain merisumu pitää minut kätkössä, ja kun se päivän mittaan haihtui, hajosi, arki löysi minut taas.

...vertaistuki

Ilmoittauduin jokin aika sitten ilmaiselle, viikonlopun mittaiselle kirjoittajakurssille. Itse kurssi pidetään vasta elokuun ja syyskuun vaihteessa, mutta kurssiin liittyi myös kirjailijaluento, jolla kävin eilen. Urastaan ja arjestaan kirjailijana tulivat kertomaan Anna Maria Mäki ja Juha Itkonen. Täytyy myöntää, että vain jälkimmäinen kirjailija oli minulle tuttu, enkä häneltäkään ole itse lukenut mitään teosta, kuullut vain kehuttavan. Jostain syystä kotimaiset kirjailijat ovat jääneet minulle vieraiksi, pitäisi kai korjata asia...

Luento oli sanoinkuvaamattoman voimauttava, inspiroiva ja innostava kokemus. En tunne kirjailijoita, heitä ei löydy suvustani eikä tuttavapiiristäni; minulla ei ole minkäänlaista kosketusta "oikeiden" kirjailijoiden elämään. Olen tuntenut oloni joskus niin yksinäiseksi, niin irralliseksi "omasta" ammattikunnastani, kamppaillessani itsekseni inspiraation puutteen kanssa, pohtiessani kirjoittamisen mielekkyyttä ja kirjailijan toimeentuloa. Oli suunnaton helpotus huomata, että puhuimme samaa kieltä, nuo oikeat kirjailijat ja minä. Että joku ajattelee ja tuntee niin kuin minä! Että joku tappelee niiden samojen ongelmien kanssa, joihin minäkin hakkaan päätäni. Että joku löytää kirjoittamisen ilon samalla tavalla kuin minäkin, vaikeuksien kautta. Etten ole yksin. Vertaistuki, edes etäinen, tekee kaikesta helpompaa, antaa voimia. Antaa tulevaisuuden - kaukaisen, utuisen haavekuvan, josta nyt sentään tietää, ettei se ole pelkkä kangastus.

...vahva juoksu

En oikein edes tiedä miten se alkoi. Minähän inhosin juoksemista. Pidin sitä typeränä, turhauttavana paarustamisena, tylsänä. Pari viikkoa sitten löysin itseni kuitenkin lenkiltä äidin rinnalta. Kokemus oli...jos ei mahtava, niin ainakin voimauttava. Hengästyin tuskin ollenkaan ja jaksoin muutenkin hyvin neljän kilometrin matkan, juoksu rasitti vain jalkalihaksia. Halusin lisää. Halusin ketterät, vahvat, jäntevät jalat. Halusin kestävyyttä. Halusin juoksijan kehon ja mielen, sitkeän ja terävän.

Kävin tänään melkein kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Nimenomaan juoksulenkillä, en nimittäin ottanut yhtäkään kävelyaskelta koko matkan aikana. Ei olisi uskonut, vasta kolme neljän kilometrin mittaista lenkkiä takana. Aikaa kului reilu tunti.

En ole vieläkään tavoittanut sitä paljon puhuttua juoksemisen riemua, sitä ekstaattista oloa, jota ihmiset kertovat hakevansa juoksemisesta. Mutta jotakin koukuttavaa tuossa yksinkertaisessa lajissa on. Kun kuulokkeissa pauhaa juuri oikeanlainen, reipastahtinen, iskevä musiikki ja metsä heittää kasvoille vuoroin viileitä varjoja ja vuoroin auringon hyväilyjä, rasitus unohtuu. Juoksu ei tuntunut kevyeltä missään vaiheessa, mutta ei se painanutkaan kohtuuttomasti. Oli ihanaa huomata, kuinka hyvin jaksoi ylläpitää suhteellisen reipasta tahtia. Askeleet unohtuivat, oli vain jäntevä keho joka jaksaa edelleen haastaa itsensä.

...kevättoiveikkuus

Polku parin vuoden takaiseen toukokuuhun

Toukokuu! Ajattelin jo, ettei se koskaan saavu. Syksy on lempivuodenaikani, mutta kuukausista suosikkini on ehdottomasti tämä viides. Kevät on niin lyhyt aika, ja usein sen kauneimmat hetket osuvat juuri toukokuulle. Koivuihin puhkeavat heleänvihreät valoajuovat suloisenpehmeät ja -tahmeat hiirenkorvat, joka päivä näkee jonkin uuden uudisraivaajakukan kohoavan sotkuisesta maasta, linnut laulavat keväthuumaansa, ja perhoset keikkuvat siinä missä muutama kuukausi sitten leijui lumihiutaleita. Parasta on se, että toukokuun vihreys ei vielä ole sellaista väsähtänyttä runsautta kuin myöhemmin kesällä. Kaikki vihreä on jotenkin kirkkaampaa, nuorta ja virkistävää.
Kevättoiveikkuuteni on herännyt, se täyttää pään kesälomasuunnitelmilla, lämpimillä ajatuksilla ja kummalla tunteella, joka yllättää kesken englannin tunnin: vapaudella.

...oma keho

Lihakset, täysin uudet ja vieraat minulle, avautuivat tänä aamuna alaselästäni kylkien kohdalta kuin siivet. En ollut tiennyt niiden olemassaolosta ennen kuin ne sängystä noustessa ilmoittivat, että minulla oli eilen ollut liikuntatunti (ja että venyttely oli jäänyt vähiin). Uusien siipieni paino yllätti. Tottumattomana olen koko päivän yrittänyt sopeutua niihin, niiden muotoon ja kipuun ja väsymykseen ja silti kummaan jämäkkyyteen, jäykkään voimaan. Että minulla oli tällaisetkin, koko ajan, ihon alla supussa odottamassa tilaa levittyä.

Selkälihakseni eivät ole ainoita, joihin olen saanut tutustua juuri alkaneen viidennen eli viimeisen jakson aikana. Minulla on kolme kertaa viikossa liikuntaa. Niin paljon ja rankasti en ole aikoihin liikkunut, jos koskaan - ja ensi viikolla aloitan vielä pyöräilynkin... Koko viikon olen nilkuttanut, voivotellut, kyyristellyt ja kipuillut uudesti löytynyttä ruumistani. Silti tässä kaikessa, löytämisessä ja tutustumisessa, on ollut jotain riemastuttavaa.

En ole kovin hyvä liikunnassa. Kuntoni ei ole hääppöinen, olen kömpelö enkä osaa pelien sääntöjä. Mutta se ei estä liikunnasta nauttimista. Yllätin itsenikin innostumalla jopa lentopallosta, jossa olen aivan erityisen huono. Pelin rytmi ja kiihko tarttuu niin helposti, tempaa koko kehon levottomaan liikkeeseen, kumartumaan, kurottumaan, kyyristymään, ponnahtelemaan, polkemaan paikallaan, purskahtamaan nopeaan, hengästyneeseen nauruun. Sitä oppii oman kehonsa niin toisella tavalla kuin peilin edessä poseeraamalla tai sohvannurkkaan käpertymällä. Sitä törmää keuhkojen rajoihin ja toisaalta alkaa vähitellen luottaa omaan kehoonsa, lihasten voimaan ja notkeuteen, siihen, etteivät jalat petä alta (ikuinen pelkoni, painajaisista tuttu). Haluaisin pitää tämän kehon omanani vielä tämän jakson jälkeenkin, haluaisin tottua siihen, että minulla on siivet...

P.S. Tiedän, en ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan. Joskus ei vain ole asiaa - tai sanoja. Ehkä nyt taas on. Mitään en kuitenkaan lupaa.

...hiljaisuudessa sana

"On oltava hiljaa jotta kuulisi. On oltava pimeys jotta tähdet näkyisivät. Tanssi on aina tanssittava onton päällä, hirvittävien syvyyksien yllä."

Ursula K. Le Guinia ei voi olla rakastamatta. Viisaampaa, lohdullisempaa, kauniimpaa ja lumoavampaa fantasiaa en tiedä. Joka kerta kun palaan Maameren tarinoiden pariin, on kuin tapaisi hyvän ystävän. Kieli, tarina, henkilöt, teema, ne kaikki vakuuttavat minut kerta toisensa jälkeen. Le Guinin kirjoista poimimani viisaudet itävät pitkään mielessäni, kun olen jo sulkenut kannet. Niissä on jotakin hyvin aitoa, voimauttavaa. Jotakin vastaavaa haluaisin omaankin tuotantooni, elämääni.

"On oltava hiljaa jotta kuulisi." Nykyihmiselle saattaa joskus olla vaikeaa muistaa hiljaisuuden merkitys. Jos olemme itse koko ajan äänessä, emme voi kuulla muita, tunnustaa, ymmärtää. Emme voi kuulla ääniä ympärillämme tai sisällämme, ellemme anna hiljaisuudelle tilaa. Siksi on uskallettava joskus vaieta, kuunnella, ainaisen kiihkeän oman olemassaolonsa vakuuttelun sijaan. Silloin voi vaikka huomata, ettei maailmassa ole yksin.

"On oltava pimeys jotta tähdet näkyisivät." Kyse on kontrastista. Vastakohtaisuudet tukevat, ruokkivat, vaalivat, vahvistavat toisiaan. Vain kuolema on kyllin arvokas loppu elämälle - vain kuolema saa elämän tuntumaan niin ainutlaatuiselta, elämisen arvoiselta. Kun joskus joutuu epäilemään itseään ja tulevaisuuttaan, tuntuvat toivon pilkahdukset sitäkin kirkkaammilta.

"Tanssi on aina tanssittava onton päällä, hirvittävien syvyyksien yllä." Vain tyhjyys jalan alla kaikuu kauas; epävarmuudesta kasvaa mahtava sointu.

...oma kieli

Ajatukseni ovat olleet lähipäivinä jotenkin sekaisin. Ne eivät ole taipuneet ymmärrettävään muotoon, sanoiksi ja lauseiksi, vaan räpistelleet kalloani vasten kuin häkkiin suljetut linnut, jotka ovat sekavia törmättyään liian monta kertaa kaltereita vasten. Hämmentyneenä ja turhautuneena olen yrittänyt tätä tunnetta teillekin kuvailla, pakottaa sen tekstiksi, mutta se on tuntunut kohtuuttoman raskaalta sekä teille että minulle. Anteeksi siitä. En kai ole vieläkään sisäistänyt sitä faktaa, ettei huonosta kirjoitusvireestä yksinkertaisesti voi kirjoittaa, ymmärrettävästä syystä.

Nyt olen kuitenkin paranemaan päin. Tänä aamuna huomasin, että voin taas ajatella normaalisti, selkeästi ja kirkkaasti. Kun mietin, kuinka kirjoittaisin muutoksesta blogiini, aloin aavistaa, mikä oli sekoittanut ajatukseni.

Meneillään olevaan saksan kurssiini kuuluu saksankielisen kirjan lukeminen ja sen arvosteleminen kirjoitelmassa. Valitsin luettavakseni Markus Zusakin Die Bücherdiebin -romaanin, koska olen lukenut kyseisen kirjan kaksi kertaa suomeksi, ja muistin tarinan pääpiirteet. Lukeminen eteni vaihtelevalla menestyksellä; joskus saattoi mennä monta sivua, etten oikeasti ymmärtänyt muuta kuin pronominit ja prepositiot, joskus taas onnistuin jopa nauttimaan itse tekstistä, enkä vain roikkumaan mukana ja pinnistelemään, jotta käsittäisin, kuka tekee ja mitä. Kirjan lukeminen kesti reilun viikon, ja oli toisaalta hermojaraastavaa, toisaalta palkitsevaa. Opin uusia sanoja ja huomasin, että saksan puhuminen alkoi tuntua aavistuksen luontevammalta, helpommalta, kun oli juuri lukenut monta sivua saksaksi, osin ääneen. Saksan kielioppi, sanajärjestys, fraasit ja kohteliaisuudet ujuttautuivat kuin varkain puheeseeni - ja etenkin ajatuksiini.

Näin jälkikäteen on oikeastaan kummallista, etten tajunnut saksaksi lukemisen vaikutusta jo silloin, kun tuskittelin, miksi ajatukseni tuntuivat hangoittelevan vastaan, nousevan sotajalalle sanojen ja lauserakenteiden kanssa. Totta kai se, että luen joka ilta pitkät pätkät vierasta kieltä, vaikuttaa koko ajatusrakennelmaani, kun muutenkin olen niin riippuvainen kielestä.

Äidinkieleni on minulle tärkeä. Se on minulle ainoa, luotettavin, luonnollisin keino välittää tunteitani ja ajatuksiani. Jos ajatuksiani jatkuvasti pommitetaan vieraan kielen säännöillä ja sanoilla, se sekoittaa kaiken, horjuttaa jotakin tärkeää minussa. Silloin tunnen olevani epätasapainossa, kaltevalla pinnalla niin tunteineni kuin ajatuksineni. Taisin ymmärtää tämän alitajuisesti jo eilen. Sain nimittäin eilen iltapäivällä luettua Die Bücherdiebinin loppuun, ja melkein saman tien, kuin nälissäni, tartuin uuteen, suomenkieliseen kirjastonkirjaan, joka on odottanut kärsivällisenä vuoroaan. Luin 250-sivuisen romaanin miltei yhdeltä istumalta. Illalla ennen nukkumaanmenoa aloitin toisen kirjan jo paljon tyynempänä. Tasapainossa kieleni ja itseni kanssa.

...kevään ensimmäiset joutsenet

Ilma on kaunis ja kirkas, mutta minussa myllertävät sanat ja ajatukset sellaisena takkuna, että vatsaan koskee ja päässä humisee. En saa ajatuksistani mitään tolkkua, kaikki on sekaisin, pelkkää kuhisevaa sanamassaa. Koulussa on ollut niin paljon kiireitä, projekteja, esseitä, sanakokeita, aineitaesitelmiäpuheita jatkuvalla syötöllä, ettei "oikealle" kirjoittamiselle ole jäänyt aikaa. Siksi kaikki nuo kirjoittamistaan odottavat sanat ja ideat ovat jääneet sisälleni ja huutavat toistensa yli ja ohi kunnes toivoisin vain, että voisin olla tyhjä, tyhjä kaikesta siitä. Valkoinen paperi.

...muutama sana

On niin paljon, mistä haluaisin kirjoittaa: kesäsuunnitelmat, välivuosisuunnitelmat, jatko-opiskelusuunnitelmat, tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat, huolet, musikaali jonka näin, saksankielinen kirja jota luen, Haukkojen suvun viimeistely, musiikki, liikunta... Olen kerännyt postauksenaiheita liikaa, pantannut niitä itselläni, ja nyt en pysty tarttumaan yhteenkään, koska se tuntuu turhalta yritykseltä. Aiheita on yksinkertaisesti liikaa, ja viimeiseksi kirjoittamatta jääneet ovat auttamatta vanhentuneita, kun lopulta saan aikaiseksi vääntää niistä postauksen. (Samoin käy muuten joskus ystävyys/perhesuhteissani; lykkään jonkin asian kertomista jostain syystä, ja lopulta en kerro sitä ollenkaan, koska se olisi liian myöhäistä ja ystäväni/äitini/isäni vain kysyisi "miksi ihmeessä et kertonut tätä heti?". Tiedättekö tunteen?)

P.S. Juu ei, minulla ei tosiaankaan ollut muuta asiaa. Kyllä, onhan se hiukan säälittävää. Samassa ajassa, jossa naputtelin tämän postauksen, olisin voinut lyhentää aihelistaani muutamalla kohdalla. Minua ei nyt vain huvittanut.

...harakan siipien kauneus

Ihmiset eivät osaa arvostaa harakoita tarpeeksi. He näkevät vain röyhkeän, arkisen roskalinnun, kuulevat vain ruman räkätyksen. Toisin voisi olla, jos kyseinen lintu olisi harvinaisuus. Mutta kun ei ole. Se tunkee nokkansa joka paikkaan, eivätkä ihmiset pidä sellaisesta, sillä se on iso ruma linnunkuvatus, ei edes värikäs niin kuin pirteät talitiaiset.

Mutta oletteko nähneet sen siipiä, kuinka se leväyttää ne auki vastavaloon oksalle tai langalle laskeutuessaan? Sen puhdas muoto voisi toistua koruissa ja ihmiset sanoisivat: kaunis. Niin täydellisen symmetriset siipisulat, villin viehkeät kuin tuuleen avautuva viiri. Mutta koska se on harakka, useimmat ihmiset eivät koskaan näe sitä kauneutta. He eivät näe, millaisen jäljen nuo siivet jättävät lumeen, pyyhkäisevät kevyesti pakkaslumen pintaa tuuleen tarttuessaan.

Tämän tekstin ei ollut tarkoitus olla ylistys harakan siiville. Ne ovat kauniit, mainitsemisen arvoiset, mutta en edes minä uhraa niille kokonaista postausta. Ne olivat vain esimerkki siitä, kuinka paljon kauneutta maailmassa on, jos vain osaa sitä etsiä. Kuulostaa kliseeltä, tiedän, mutta on täysin totta.

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan sitä, vaikka joskus kaipaisinkin siihen hitusen lisää taikuutta, salaperäisyyttä. Rakastan sitä, vaikka unelmoinkin mustien aukkojen takaisesta maailmasta. Rakastan tätä maailmaa, koska juuri täältä tuo kaikki taikuus, salaperäisyys, unelmat, ovat kotoisin. Täältä, meidän arjestamme, meidän jokapäiväisyydestämme. Tässä maailmassa on paljon kauneutta, usein piilossa, naamioituneena joksikin muuksi. Joskus se masentaa, jos tuota kauneutta ei heti löydä. Silloin on valmis julistamaan todellisuuden toivottomaksi, rumaksi. Silloin on hyvä muistaa harakan siipien kauneutta.

...kerrankin huutaa

Havahduin torstaina teatteriharjoituksissa johonkin. Olin tiennyt jo etukäteen, että rooli, jota pyysin, olisi minulle haastava, mutta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei aavistustakaan, kuinka vastakkaiseen persoonaan nyt yritän samaistua. Ei aavistustakaan, kuinka vaikeaa olisi näytellä hyvin tavallista hahmoa: kiireistä, suorituskeskeistä, menestynyttä naista, jolla ei ole aikaa perheelleen. Joka tuskin vilkaisee miestään ja lapsiaan aamupalapöydässä (kohtaus piti ottaa kolme kertaa uusiksi, ennen kuin ohjaaja oli tyytyväinen välinpitämättömyyteeni). Joka kulkee kuin laput silmillä, sokeana kaikelle muulle kuin sille, mitä edessä siintää.

Minä olen kohtelias ja ajattelevainen. Se ei ole itsekehu, se on totuus. Arjen pienet kohteliaisuudet, auktoriteettien kunnioitus, myötätunto, epäitsekkyys, ystävällisyys, ovat minulle itsestäänselvyys. Toki minullakin on huonot hetkeni, mutta pääosin ajattelen muiden ihmisten tunteita enemmän kuin omiani. Olen tietoinen siitä, että joskus sysään oman pahan oloni näkymättömiin, jotta muut olisivat tyytyväisiä. Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Mahdotonta, tiedän. Mutta siihen minä yleensä pyrin. Tasapainottelen koulun ja vapaa-ajan, velvollisuuksien ja kirjoittamisen, perheen ja ystävien välillä, yritän pitää hyvät välit kaikkiin. Joskus se ottaa päälle. Silloin kerään ahdistusta itseeni, kunnes itken silkasta väsymyksestä. Salaa, tietenkin. Eihän nyt muita voi omilla ongelmilla rasittaa.

Riidelläkään en osaa, koska en osaa suuttua. Jos joku loukkaa minua, annan sen näkyä korkeintaan yrmeänä hiljaisuutena, joka vähitellen sulaa pois. Jokaisen loukkauksen otan vastaan nöyränä. En suutu, koska jollain tasolla ajattelen aina, että olen ansainnut sen. Ajattelen, että "enhän minäkään aina niin hyvä ystävä ole" tai "niin, voisinhan minä yrittää enemmän".
Havahduin tähänkin ongelmaani roolin kautta. Torstaina harjoittelimme kohtausta, jossa päähenkilö ja hänen äitinsä, eli minä, riitelevät rahasta. Repliikki repliikiltä kiihtyvä dialogi huipentuu huutooni: "Minulla ei ole nyt aikaa tällaiseen!" Oli jotenkin vapauttavaa huutaa, suorastaan karjua taustakuoron yli omaa itsekkyyttään. Tosielämässä en osaisi koskaan niin tehdä. Purskahtaisin itkuun ennen kuin pääsisimme kumpikaan korottamaan ääntämme. En voi sille mitään, minä vain en osaa riidellä. En osaa kohdata loukkaantunutta ihmistä säälimättä häntä, unohtamatta omaa loukkaantumistani. Siksi on niin terapeuttista näytellä. Saa kerrankin huutaa olematta kuitenkaan itsekäs.

...pienissä erissä

Nyt täytyy paljastaa jotakin niille, jotka tuntevat minut vain tämän blogin kautta (ja niille, joille en ole ehtinyt kertoa kasvotusten): en ole kertonut kaikkea romaaninraakileeni viimeisimmistä seikkailuista matkalla kirjaksi. Reilu viikko ennen hiihtolomaa Otavalta kutsuttiin minut tapaamiseen, jossa oli tarkoitus "tutustua" ja "jutella" - mistä, se jäi itsellenikin hiukan epäselväksi, mutten uskaltanut udella enempää. Se tapaaminen oli tänään.

Rakennus oli vaikuttava, karhea graniittilinna perinteisine porraskäytävineen. Vasta vahtimestarille ilmoittautuessani aloin tajuta, missä olin; ääneni värähti jännityksestä, jota en ole vieläkään oppinut hallitsemaan, sillä se sijaitsee syvällä kurkussa. Hissin ovi piti työntää auki. Ja se huone, jonne minut ohjattiin! Kaksi seinää lattiasta kattoon pelkkää täyteen ahdettua kirjahyllyä. Kirjojen iloinen epäjärjestys taustalla aloin keriä auki ajatuksiani kirjoittamisesta kolmelle uteliaalle.

Kyse oli todellakin juuri siitä kuin minulle oli sanottu: tutustumisesta ja juttelemisesta. Kustannustoimittajat ja -päällikkö kyselivät kaikenlaista elämääni ja kirjoittamisharrastukseeni liittyen. Sitten sovimme hiukan tulevasta: kesäloman alussa tapaamme uudestaan ja käymme ihan lausetasolla läpi sen, mitä tekstissä on vielä hiottavaa. Hiukan isompiakin korjausehdotuksia heiltä vielä tuli, ei mitään mullistavaa, mutta sen verran merkittävää, että käsittelen sitä myöhemmin täällä blogissa, kunhan olen saanut sen itse käsiteltyä. Sovimme, että minulla on hyvin aikaa kesälomalla ja vaikka sen jälkeenkin tehdä hienosäätöä käsikirjoitukseen. Ja sitten kun olen valmis...

...sitten ei mitään. Tai ainakaan mitään ei vielä sanottu ääneen. (Sanoja kuten "kustannussopimus", "kirja", "kirjailija".) Tietenkin olen aika vakuuttunut siitä, etteivät he käyttäisi näin paljon aikaa ja vaivaa minuun, elleivät he tosissaan haluaisi tehdä romaanistani kirjaa. Mutta mikseivät he sano sitä? Eivätkö he halua lupailla liikoja? Eivätkö he vain pidä sitä tarpeellisena? Ajattelevatko he, että minä "luonnollisesti" ymmärrän, että tämä kaikki tähtää kirjan julkaisuun? En minä uskalla ymmärtää mitään, ei minulla ole siihen kokemusta eikä itsevarmuutta. Vaikka totta kai minä toivon, uskon, toivon, toivon.

  Anteeksi, ei ollut tarkoitus valittaa. Tämähän on edistystä, yksi askel lähempänä oikeaa kirjaa. Syy siihen, miksei tämä postaus säkenöi riemua joka sanallaan, vaan on pikemminkin viileän analyyttinen, johtuu siitä, etten vain tunne itseäni kovin riemukkaaksi. Onnea tämä on, epäilemättä, mutta kovin pientä vielä, muutaman salaperäisen hymyn kokoista. Ei sellaista, joka saisi onnen pirskahtelemaan laitojeni yli. Tämä onni on varovaista, epäileväistä, liian haurasta uskaltaakseen riehaantua. Se ei halua pettyä, vaan ryöpsähtää kerralla valloilleen, sitten, kun siihen todella on aihetta. Olen 99,1 prosenttisesti varma siitä, ettei se joudu odottamaan enää turhan kauaa.

...onnistunut loma

Tässä vähän hyvän mielen matematiikkaa:

9 päivää lomaa
5 päivää mummilassa
1 viheltävä suksiboksi
50 hiihdettyä kilometriä
5 luettua kirjaa
1 uusi kirja ostoslistaani
liikaa pullaa tms.
liian monta kupillista mumminmehua ja glögiä
8 täytettyä sivua muistikirjassani (yhtä paljon kuin viime kuukauden aikana yhteensä!)
11 tuntia unta viime yönä

Ja inspiraation määrähän on tunnetusti mittaamaton... (Ei kun oikeasti, en ole voinut näin hyvin aikoihin, mitä tulee kirjoittamiseen ja inspiraatioon. Kymmenen kilometrin hiihtolenkki siihen tarvittiin, mutta viimeinkin olen saanut kiinni uudesta tarinasta, romaanista, miljööstä, teemasta, päähenkilöstä...)

...matkan päässä

Olen jo kuukauden päivät pohdiskellut vaeltamista, ihmisen halua kulkea ja nähdä, kokea uutta. Sitä, mistä se halu on lähtöisin ja mihin se pyrkii. Sitä, millaista se on tänä päivänä. Ja miksi se kiinnostaa minua, ja eikö se toisaalta koske meitä kaikkia. Emmekö me kaikki kaipaa aina jonnekin, tai jotakin? Onko se turhaa tyytymättömyyttä vai vaisto, joka pitää meidät hengissä?

Mietiskelyni alkoi kai Johanna Sinisalon uusimmasta kirjasta, johon hän on koonnut vaelluksiensa inspiroimia novelleja yhteen. Kirjaa lukiessani jalkani ja sydämeni muistivat jälleen syksyisen levottomuutensa. Keräsin Sinisalon vaellusvinkkejä muistikirjaani ja aloin varovaisesti ehdotella vanhemmilleni vaellusta Skotlannin maisemissa (silmissäni siinsivät Great Glen Wayn nummet, muinaiset metsät ja teräksisiä pilviä heijastavat tuimat järvet).
Huomasin myös, että vaeltaminen on yksi selkeimmin erottuvista yhtäläisyyksistä romaanieni ja romaani-ideoideni välillä. Toinen Haukkojen suvun päähenkilöistä on vaeltaja (maailmassa, johon tarina sijoittuu, vaeltajilla on ammattikunnan asema), samoin sitä edeltäneen romaaniyritelmän päähenkilö. Ainoassa onnistuneessa novellissani suutari kyllästyy korjaamaan muiden seikkailuiden jälkiä ja lähtee omalle vaellukselleen. Seuraavaksi kaavailemani romaani alkaa ja loppuu rauhattomuuteen, hahmottomaan tunteeseen siitä, että koti on jossain muualla, matkan takana. Alun ja lopun välisen tilan täyttää levoton vaellus sekä maisemaan että minuuteen, pakeneminen ja jahtaaminen samanaikaisesti.

Mietin, miksi matka on minulle niin tärkeä teema miltei kaikessa vähänkin kunnianhimoisemmassa, mitä olen kirjoittanut. Ehkä kyse on vain siitä, että mökkiinsä näivettyvä vanhapoika on kehnonlainen kertoja. Tarina tarvitsee liikettä ollakseen mukaansatempaava. Joko maisemassa tai henkilössä - mieluiten molemmissa - on tapahduttava muutos, jotta kirja on kirjoittamisen arvoinen. Pysähtyneisyys toimii vain muutaman kappaleen ajan, tehokeinona.
Mutta ei konkreettinen vaeltaminen silti ole mikään välttämättömyys. Kuitenkin palaan siihen aina, tarkastelen sitä eri puolilta, löydän ehkä jotain uutta, kulkemattomia polkuja, valloittamattomia maamerkkejä. Jokin vaeltamisessa kiehtoo minua, sen aikaansaava levottomuus, rauhattomuus ihmisessä. Ajatus siitä, että liike on meidän sielussamme, kunnes siirtyy jalkoihimme, ei jätä minua rauhaan. Teoria on surullinen, mutta kaunis. Sillä ei kyse ole siitä, että olisimme jatkuvasti tyytymättömiä siihen, mitä meillä on. Kyse on siitä, että vaeltaminen on meissä, meihin kirjoitettu, ja vaeltamalla emme vain tavoittele jotain, vaan itse vaeltaminen on jo päämäärä.

Voi olla, että tällainen pohdinta on vanhentunutta, pelkkää puhetta. Sillä kuka näinä päivinä enää vaeltaa, paitsi ehkä harvat perinteistään kiinni pitävät alkuasukkaat Australiassa ja Afrikassa, ja elämyksiä kalastelevat turistit? Väitän silti, ettei vaeltamisen takana piilevä levottomuus ole minnekään kadonnut. Me vain pyrimme tyynnyttämään sen eri tavalla. Minä, esimerkiksi, kirjoittamalla siitä, yrittämällä ymmärtää.

(Jos blogillani olisi hitusen enemmän lukijoita, esittäisin tässä vaiheessa kysymyksen: Tunnistitko kuvailemani levottomuuden itsessäsi? Miten sinä pyrit sitä toteuttamaan? Olisi kiva herättää keskustelua, sen sijaan, että pidän täällä yksinpuhelua, ja te muutamat uskolliset tahollanne.)

...

Ei vieläkään mitään. Tai oikeastaan "ei mitään" on ehkä väärin sanottu. Onhan niitä, yksittäisiä tunnekuvia, haparoivia askeleita muistikirjassa, kielikuvia, luonnehdintoja. Mutta ei mitään kokonaista, ymmärrättekö? Ei tarinaa, ei juonta, ei sitä punaista lankaa, joka kutoo kaikki nuo yksittäiset havainnot ja sanat yhteen. Ei romaania, vieläkään. Ei mitään Haukkojen suvun tilalle.

Ehkä vika on vuodenajassa? Eihän tällainen autio valkoisuus voi tehdä hyvää ammattikunnalle, joka muutenkin kärsii tyhjän paperin kammosta. Ehkä nuo nietokset yltävät ajatuksiinikin, peittävät kaiken elämän pehmeään, höttöiseen kerrokseen, joka pyöristää muodot ja kätkee kaiken alleen. Siltä se joskus tuntuu. On kuin en voisi ajatella kirkkaasti. Ideoita kyllä on, mutta niin kuin myyriä ja muita möngertäjiä hangen alla; piilossa. Jokin tukahduttaa ne, ei päästä pinnalle kuin ohuita jälkijonoja, hännän kiireisen juovan niin kuin siveltimenvedon. Kuulen ne, mutten pääse käsiksi. En voi kirjoittaa.

Täytyy kai vain toivoa, että kevät herättää jotain muutakin kuin lumen alla talvehtivat versot.

...haaveilu

Kuvittelin pienempänä, että mustat aukot ovat portaaleja toiseen todellisuuteen. Kaikki materia, joka sinne katoaa, imeytyy vain toiseen maailmaan ja rakentaa siellä samankaltaisia planeettoja ja tähtiä kuin tässäkin todellisuudessa - paitsi että mustien aukkojen takaisessa maailmassa taikuus olisi arkipäivää, satuolennot ja henget todellisia, ja luonto turmeltumaton.

En ole itse asiassa vieläkään täysin suostunut luopumaan käsityksestäni. Minun on jotenkin vaikea hyväksyä sitä, että aine vain yksinkertaisesti katoaa. Eikö olisi oikeastaan paljon järkevämpää ajatella, että planeetat, tähdet ja kaikenlaiset irtonaiset kappaleet jatkaisivat olemistaan jossakin toisessa ajassa ja paikassa, meidän ulottumattomissamme, mustan aukon takana? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole käväissyt mustassa aukossa ja palannut kertomaan siitä, mitä näki?

...hitaat aamut

Minä en osaa nukkua pitkään. Tänäänkin, kun koulussa pitäisi olla vasta klo 11:45 (paitsi että ajattelin mennä ruokailuun, joka alkaa yhdeltätoista), heräsin tavalliseen tapaani varttia vaille seitsemän - ilman herätyskelloa. Oikeastaan tällainen aamuvirkkuus ei minua häiritse, päinvastoin. Jos joskus lomalla saan nuoren "normaalista" unirytmistä kiinni ja herään vaikkapa vasta kymmeneltä, minusta tuntuu kuin puolet päivästä olisi mennyt hukkaan.

En kuitenkaan valita niistä harvoista aamuista, jolloin koulu alkaa vasta myöhemmin. Sen sijaan, että nukkuisin pitkään, käytän aamujen hitaat tunnit heräämiseen, aamupalasta nautiskeluun, Hesarin lukemiseen ja kaikkeen muuhun pieneen puuhaan. Rakastan sitä kiireettömyyttä, kun voi antaa muiden perheenjäsenten käydä aamupesulla ensin, ja kun Lidlistä ostettua täydellistä sämpylää (rapeaa pinnalta, samettisen pehmeää sisältä) ei tarvitse ahmaista ehtimättä edes aistimaan sen makua. Jos olisin kahvi-ihmisiä, kuluttaisin luultavasti puolisen tuntia sohvannurkassa tai nojatuolissa pelkästään ulos katsellen ja musiikkia kuunnellen, haaveillen, hiljalleen jäähtyvä muki kädessäni... Nyt saman asian ajaa se, ettei sängystä tarvitse sännätä ylös heti kun on tarpeeksi tajuissaan, vaan voi ajelehtia hetken ajatuksissaan, rakentaa tulevan päivän ja todellisuuden ympärilleen. Tällaisina aamuina - hitaina, utuisina, minuutti minuutilta tuskattomasti kirkastuvina - tunnen olevani tasapainoisempi kuin muulloin.

...olarilainen eksistentialismi

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Tuntuisi itsekkäältä ajatella, ettei ääni olisi olemassa ilman ihmistä (tai eläintä), joka sen kuulee. Mutta eikö se kuitenkin ole totuus? Voiko olla olemassa, jos olemassaoloa ei tunnusteta? Voiko olla olemassa, jos ei ole ketään, jolle on olemassa?

En väitä perehtyneeni kovinkaan hyvin eksistentialismiin, siihen, mitä se oikeasti on. Itse asiassa kaikki, mitä siitä tiedän, perustuu yhteen kirjaan, Jukka Laajarinteen viehättävään filosofiseen pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus. Nimensäkin mukaan se käsittelee ainoastaan muumikirjoja ja niihin sisältyvää filosofiaa. Silti se onnistui järisyttämään ensikertalaisen elämää syvemmältä ja laajemmalta kuin vain kirjallisuuden osalta. Laajarinne avasi minulle kokonaan uuden maailman. Maailman, jossa "ihmisyyttä tai ihmistä ei voi määritellä etukäteen". Maailmankatsomuksen, jossa "oleminen on ennen olemusta" ja se, "mitä ihminen on ja mikä hänen elämänsä tarkoitus on, määräytyvät vain elämää elämällä." Eksistentialismin sanoma tuntui alusta asti omalta. Sellainen vapaus ja toisaalta vastuu, joka ajatukseen liittyi, kiehtoi mieltäni ja haastoi ajattelemaan uudella tavalla.

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Pystyykö ääni määrittelemään itse itsensä? Eksistentialistit eivät ymmärtääkseni laske kaikkia olentoja ja olemassaolon muotoja sillä tavalla tietoisiksi itsestään kuin ihminen on. Niillä ei siis voi olla vapautta määrätä elämänsä tarkoitusta itse. Mutta jos äänen tarkoitus on tulla kuulluksi, eikä sitä kuule kukaan, eikö sen olemassaolo silloin kumoudu?

En väitä perehtyneeni kovin hyvin myöskään luonnontieteisiin. Mutta jotakin on mukaan tarttunut luonnontiede- ja matematiikkapainotteisesta lukiosta. Sen verran tiedän yhden fysiikan kurssin käyneenä, että ääni syntyy ääniaalloista, jotka korvamme tulkitsevat erilaisiksi signaaleiksi, esimerkiksi puheeksi - tai kaatuvan puun rysähdykseksi.

Ääni on siis olemassa ilman, että se kuullaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole ääni, koska ei ole korvaa, joka tulkitsisi sen kuultavaan muotoon. Mutta ainakin ääniaallot ovat olemassa, näkymättöminä, äänen lähteestä loittonevina renkaina (niin kuin ne kuvittelen).

Eksistentialismin ongelma on siinä, että todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan läheskään aina voi päättää itse itsestään. Ympäristö, toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä, huolehtimisensa ja paheksuntansa vaikuttavat meihin. Laajarinne kutsuu tätä ulkopuolelta tulevaa painetta Toisiksi. Vaikka ihminen kykenisikin vastustamaan Toisten antamia vaikutteita ja mielipiteitä ja pysyttelemään vapaana ja itsenäisenä, Toisten määrittelyä hän ei pääse pakoon. Vaikka määrittelisimme itse itsemme - esimerkiksi yksinäiseksi sudeksi, kaltoin kohdelluksi ja ylpeäksi taiteilijaksi - , myös Toiset määrittelevät meidät - erakoksi, marttyyriksi, turhamaiseksi ja todellisuuspakoiseksi. Me kaikki muodostamme omat käsityksemme toisista ihmisistä. Sitä ei voi välttää. Ongelma onkin siinä, kuinka pysyä itsenään - ja mikä oikeastaan on "itse" - kun sinut nähdään ennen kaikkea Toisten silmin, eikä sellaisena kuin "oikeasti" olet. Onko sillä väliä, mitä haluat olla, jos et ole sitä kenenkään muun silmissä?

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Ei. Mutta se ei tarkoita, etteikö ääni olisi olemassa. Jos ei ole korvia, ei ole Toisia, jotka määrittelisivät ääniaallot ääneksi. Ääni, jota kukaan ei kuule, on vapaa Toisten määrittelyistä. Se ei voi olla mitään muuta kuin oma itsensä. Se ei voi muuta kuin olla olemassa.

...kerättävä sormet verillä

Parvekkeelle syöksyy kuoleva lohikäärme, katolta valunut lumimuodostelma ikuiseen viimeiseen lentoon jäätyneenä. Yritin ottaa siitä valokuvaa ja epäonnistuin. Ei niitä rypistyneitä siipiä ja joutsenkaulaa ja hevosmaista päätä pysty ikuistamaan niin, että niiden kauneus säilyisi. Ainakaan minä en pysty.

Joidenkin katse on intensiivisempi kuin toisten, syvä, mieletön. Se jysähtää suoraan sydämeen, niin raskaasti, että sydän valahtaa vatsaan ja kipu kuin nautinto sävähtää varpaissa asti. Sellaiseen katseeseen haluaisi vastata hymyllä, mutta kun ei osaa. Kun on aina niin hemmetin ujo ja epävarma.

Elämä ei ole kokonainen, se ei ole tarina. Se on absurdi, epäjohdonmukainen, mieletön, pirstaleinen. Se hajoaa käsiini. Kun ei ole sanoja, joilla kutoa se kokoon.

...pakkasen polut

Pääsin tiukan kokeisiinlukemisaikataulun lomassa karkaamaan metsälenkille koiran kanssa. Heittelin jonkin aikaa keppiä, mutta en ole koskaan onnistunut opettamaan Miksua noutamaan, joten kumpikaan ei jaksanut pitkään sitä ajanvietettä. Päätin sitten lähteä kokeilemaan itselleni uutta polkua, jonka joku oli tallannut viistossa valossa kirjavana kimaltelevaan lumeen.

Hankeen painuneita jälkiä seuraamalla tutustuu ihan uudella tavalla "tuttuun" lähimetsään. Ei ole oikeastaan väliä, ovatko jäljet eläimen vai ihmisen; kumpiakin seuraamalla olen löytänyt uusia, mielenkiintoisia reittejä vanhojen ja puhkitarvottujen rinnalle. Talvella metsään syntyneitä polkuja on jotenkin turvallisempi kokeilla, koska toisin kuin kesäiset polut, ne eivät pujahda sammaleen alle piiloon tai hajoa varpujen lomaan. Niinpä olen voinut alkaa käyttää talvella oppimiani polkuja myös silloin, kun lumi on jo sulanut ja polku on oikullisempi, kevytjalkaisempi.

Hiukan nuorempana jaksoin vielä innostua peuranjäljistä. Muistan "metsästäneeni" valkohäntäpeuroja Miksun kanssa lähimetsässä parikin tuntia putkeen. Lähdimme tutulta polulta sorkanjälkien houkuttelemina, bongailimme papanakasoja ja muutaman makuupaikan, joista löytyi jopa hiukan harmaan- ja ruskeankirjavaa karvaa. Itse eläimiä emme nähneet, mutta tutustuimme metsään ihmispolkujen ulkopuolella. Pellonlaitaa myötäilevä, puroja, kallioita, valtavia kuusia, saniaisia, risukkoja ja mahtavia juurakoita käsittävä reitti on edelleen yksi suosikeistani, eikä vähiten siksi, ettei sillä kulje kukaan muu kuin me kaksi ja metsäneläimet.

...koeviikkomoraali

Koeviikko on loistava keksintö.

Päivät ovat lyhyitä, ja vaikka ne pitääkin käyttää kokeisiin lukemiseen, ei koko aikaa voi millään päntätä. Välillä on pidettävä (vähän pidempiäkin) taukoja, leipoa, laittaa ruokaa, katsoa televisiota, lähteä hiihtämään, käydä kaupoilla, tavata ystäviä... Aivotkin tarvitsevat hengähdystaukoja.

Parasta kuitenkin on, että koeviikolla sallii itselleen kaikenlaista. Kokeisiin lukiessa tarvitsee naposteltavaa kannustimeksi, kokeiden ja koeviikon jälkeen herkut ovat joko palkkio hyvin tehdystä työstä tai lohturuokaa. Toisin sanoen aina löytyy tekosyy. Taidan leipoa huomenna suklaakakun.

...ilman vertauskuvia

Kävin eilen katsomassa Piin elämä -elokuvan kavereiden kanssa. Suosittelen, varauksetta ja vilpittömästi. Visuaalisesti kauniimpaa, syvällisempää, lumoavampaa elokuvaa en ole hetkeen nähnyt. (Jos otat vaarin vihjeestäni, ei kannata jatkaa pidemmälle, koska luvassa on juonipaljastuksia. Hyppää ainakin neljäs iso kappale yli.)

Elokuva kertoo nuoresta intialaispojasta, Piistä, joka muuttaa perheineen ja eläintarhoineen Pohjois-Amerikkaan. Matkalla Tyynen valtameren yli laiva uppoaa myrskyssä. Pieneen pelastusveneeseen selviytyy vain Pii itse, haavoittunut seepra, oranki, hyeena ja tiikeri. Yllättävän julmien (mutta odotettavien) käänteiden jälkeen jäljelle jäävät vain tiikeri, joka syö muut eläimet, ja Pii, joka onnistuu pelastautumaan tiikerin kynsistä irtonaiselle lautalle.

Keskellä avointa, tyyntä ja välillä levottomampaa merta noiden kahden toisilleen vieraan lajin välille syntyy kummallinen riippuvuussuhde. Kumpikaan ei pärjää ilman toista, mutta on vaikea löytää tasapaino, kun nälkä kourii tiikerin vatsaa. Mitään siirappista sielunkumppanuutta, saati ystävyyttä, tiikerin ja Piin välille ei synny. Tässä elokuvassa eläin saa olla eläin eikä inhimillistetty kotikissa. Mutta vähitellen, uhkauksin ja lahjuksin, tiikeri alkaa sietää ja jopa kunnioittaa Piitä - ja päinvastoin.

Elokuvan loppupuolella katsojalle tarjotaan kuitenkin vaihtoehtoinen tarina, jonka Pii on kertonut epäuskoisille vakuutusyhtiön työntekijöille laivaturmasta. Siinä veneeseen pelastuneita eläimiä vastaavatkin ihmishahmot. Yhtäkkiä uskomaton, satumainen tarina bengalintiikerin ja pojan välisestä horjuvasta yhteistyöstä näyttäytyykin vertauskuvana, jossa äitinsä (orangin) kuoleman todistanut Pii (tiikeri) surmaa julman kokin (hyeenan) kostoksi, ja oppii elämään oman paljastuneen julmuutensa kanssa.
En oikein tiedä, kumman tarinan haluaisin uskoa. Siitä ei anneta mitään vihjettä katsojalle, loppu jää täysin avoimeksi, itselle päätettäväksi. Uskoako uskomattomaan vai taipuako julmaan "totuuteen"?
Mutta toisaalta, miksi pitäisi päättää? Onko aina pakko löytää totuus? Eikö voisi antaa kahden tarinan kietoutua toisiinsa, käydä rinnan, tasavertaisina, toisiaan tukien ja täydentäen? Luulen, että juuri sitä tässä elokuvassa on tavoiteltu. Päätyy sitten kumpaan tahansa, lopputulos on värisyttävän hieno, mutta parhaimmillaan tarina on, kun siinä on hippunen kumpaakin totuutta.

Elokuvan filosofisten ulottuvuuksien lisäksi myös visuaalisuus on huikaisevaa. Kahden avaruuden välissä lipuva vene, sähkönsinistä hehkuvat meduusat, iholla kimaltavat lentokalansuomut, aamun tiikerinpunaiset aallot, pinnan alla tanssiva valas, syvänteiden olennot ja kummallisen saaren syvät, makeavetiset järvet hehkuvat uskomattoman voimakkaissa ja intensiivisissä väreissä. Meri on pelottava ja julma, mutta myös häkellyttävän, riemastuttavan kaunis. Niin kuin koko elokuva.

...valo

Kuinka lasinkirkasta voi ulkona olla vuoden pimeimpänä vuodenaikana.

...on on on mutta milloin?

Kyllä äiti tietää. Kysyi autossa matkalla jumpasta, vaivasiko minua jokin. Sanoin, ettei vaivannut, kuinka niin? "Oot vaikuttanut siltä tällä viikolla."

Ehkä olen. Olen kyllä yrittänyt olla niin kuin ennenkin, hymyillä, tervehtiä, jutella, nauraa niin kuin muutkin. Useimmiten se tulee ihan luonnostaankin. Mutta ehkä kotona on hankalampi pitää tiettyjä ajatuksia loitolla, peittää ne, kätkeä muilta. Täällä olen liian lähellä itse ongelmaa. Täällä se on liian pinnalla, tunkee ihosta läpi, kasvattaa kynnet ja turkin.

Näitä tulee aina silloin tällöin. Aikoja, jolloin kirjoittaminen ei vain luista. Aikoja, jolloin tunnen olevani rampa, kyvytön. Olen tänne blogiinkin niistä maininnut, vuodattanut pahaa oloani bittiavaruuteen muutaman kymmenen luettavaksi. Teidän mielestänne nuo postaukset ovat luultavasti tylsimpien joukossa, enkä itsekään niistä pidä - ymmärrettävästä syystä. Kuinka voisittekaan ymmärtää, mitä tarkoitan, kun kirjoitan tästä tunteesta silloin, kun en osaa kirjoittaa? Jokin silti pakottaa minut yrittämään, kerta toisensa jälkeen, niin kuin kieli palaa kokeilemaan kipeää hammasta. Haluan, että ymmärrätte, miltä tämä tuntuu.

Miltä tuntuu, kun on mykkä, sokea, kuuro ja sisällä valtava aukko. Sen tyhjyyden kohdalla on yleensä pirskahtelevaa elämää, inspiraatiota, ideoita, jatkuvasti syntyviä ja kasvavia tarinanalkioita, kielikuvia, henkilöhahmoja, tekstiä tekstiä niin kuin luuytimessä verisoluja. Minä tarvitsen niitä. Tarvitsen. Kun niitä ei ole, on kuin olisi menettänyt kokonaisen aistin. En näe maailmaa niin kuin ennen, ja vaikka näkisinkin, en osaisi tulkita sitä, se ei merkitse minulle enää yhtä paljon. Se tekee niin kipeää! Tekee kipeää nähdä muistikirjan tyhjät sivut ja valkoisella alustalla tasaisesti sykkivä kursori, mutta sitäkin kipeämpää tekee nähdä sitä tyhjyyttä epätoivoisesti kiinni kurovat sanat, niin kömpelöt, niin rumat ja vaillinaiset. Rumaa, rumaa. Siitä on päästävä irti, kunnes olen pyyhkinyt pois kaiken mitä olen yrittänyt tapailla. Kunnes on aloitettava uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas, ja taas, kunnes kyyneleet ovat liian lähellä ja tietokone on suljettava, ettei sille tekisi väkivaltaa.

Tiedän, että tämä menee ohi. Niin se on aina mennyt. Jonain päivänä jokin tunne, laulu, kirja, näky, herättää minussa jotain. Ahdistus katoaa, kutistuu. Lehahtaa pois rintani päältä puristamasta.

Mutta kaikkein pahinta on se pieni ääni kaiken tämän ahdistuksen ja jopa toivon alla, joka kuiskaa: "...mutta entä jos..." Entä jos tämä ei menekään ohi? Entä jos tämä on se viimeinen tukos, jonka yli ei pääse? Mitä minä teen, jos minulta viedään kirjoittaminen? Mitä minä olen? Se pelottaa se tyhjyys, merkityksettömyys, se pelottaa niin helvetisti etten osaa pukea sitä sanoiksi, vain rutistaa sen syvälle, syvälle rintaani. Maailma ilman kirjoittamista on vain puoli maailmaa. Osaisin olla ilman, mutten halua.

...luonnon kalligrafia

Kun aamulla avasin verhot, jokin vilahti aivan näkökentän laidalla kadoten vajan taakse. Aavistus jostakin varjomaisen ketterästä ja kevyestä sipaisi puuterilumeen jälkensä, joita luin ulos astuessani. Ikkunani eteen painetut jäniksenaskeleet eivät olleet ainoat, jotka kulkivat hangella. Koko etupihamme on linnun-, oravan- ja rusakonjälkien kirjoma. Sirot, poukkoilevat ja kevyet merkit sivuavat ja risteävät toisiaan, menevät päällekkäin, kiemurtelevat kuin silmät kiinni raapustetut lauseet paperin yli.

...vanhat hyvät ajat

Vajaa viikko siihen kesti tottua. Olin jo valmiiksi epäileväinen ja pettynyt uudistukseen, surin etukäteen sitä, etten voisi enää levittää lehteä lattialle ja sukeltaa siihen kyynärvarsia myöten. Ensimmäisenä päivänä en osannut vielä käyttääkään uutta hienoa tabloidikokoista Hesaria: en ymmärtänyt asettaa sisäkkäisiä osia peräkkäin ja niinpä luin sarjakuvat jo jossain puolessavälissä lehteä ja päädyin Kaupunki-osioon. Pettymys karvasteli kurkussa. Tuntui siltä, että arvostamani lehti vain apinoi ulkomaisia julkaisuja, uudistui pelkän uudistumisen vuoksi.

Ymmärsin kyllä uuden muodon käytännöllisyyden (nyt osaan siitä jo nauttiakin). Onhan se kätevää, kun lehteä voi lukea bussissa ja ratikassa ja ties missä tarvitsematta jatkuvasti pyydellä anteeksi kanssamatkustajien leukaa kutittelevia sivuja. Mutta siinähän Hesarin viehätys olikin! Ei se ollut lehti, jota voi selailla pintapuolisesti liikenteen ja ihmisten luomassa taustahälyssä, työasiat ajatuksiin kilometri kilometriltä työntyen. Siihen piti uppoutua, keskittyä. Siitä piti nautiskella kaikessa rauhassa vaikkapa työpäivän (tai koulupäivän) jälkeen, jos ei aamulla ehtinyt. Parhaimmillaan se oli viikonloppuaamuisin, kun ei ollut kiire minnekään.

Ymmärsin myös sen, että oikeasti vika oli minussa. En pelkää muutosta; en vain pidä siitä, että kaikki vanha ja kaunis ja ajan patinoima katoaa niin sanotun "nykyajan" tieltä. Haluan rakastamani kirjat omaan hyllyyni, kosketeltaviksi, avattaviksi, selailtaviksi, en bittijonoksi ipadiin. Haluan Hesarin suurena ja kömpelönä uutissylinä enkä vieraalle kalskahtavana "tabloidina", joka on lähes liian nykyaikainen ollakseen helposti lähestyttävä minunlaiselleni nostalgiankaipuusta kärsivälle.

Mutta kyllä minä totuin, ja loppujen lopuksi aika nopeasti. Keskiviikkona osasin jo asettaa osat peräkkäin, niin että sarjakuvat toimivat loppukevennyksenä (onneksi Rauta-Reetasta ei ole luovuttu!) ja televisio-ohjelmat muistaa vielä käydä laittamassa nauhalle kun lehden sulkee. Perjantain Nyt-liite hymyilytti terävillä kirjoituksillaan ja uskaliailla aiheillaan. Lopullisesti minut voitti puolelleen kuitenkin tämän päivän Hesari ja erityisesti sen Lauantai-osio. Mielenkiintoisia artikkeleita toisensa perään (kunnes tultiin auto-osioon, mutta siinä vaiheessa olin jo niin myyty, etten välittänyt tunnelmanlatistajasta), hyviä palstoja (Juuri nyt olisi hyvä olla...portugalinsotalaiva!) ja kaunis visuaalinen ilme.

Kyllä kelpaa. Myös tällaiselle poikkeuksellisen (?) vanhanaikaiselle nuorelle.

...uudet villasukat

Ensimmäinen maanantai loman jälkeen on ehdottomasti yksi niistä päivistä, jolloin haluaisi jättää ruumiinsa kotiin. Ei minua kouluun lähteminen haittaa, kun vain saisi lähteä sinne aineettomana, ruumiittomana henkenä, tietoisuuden tihentymänä, pilvenhattarana. Voisi vaihtaa kuulumisia ja päivitellä koulun vallannutta outoa hajua (lattiavahaa) ja oppia ja nauttia opiskelusta ilman, että pitäisi raahata kivulloista kehoa mukanaan.

Sänky ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta kuin tänään, niin pehmeältä, lämpimältä, turvalliselta. Peiton poimussa kehokin tuntui vielä suhteellisen normaalilta, ei ehkä ihan kiinteältä, mutta ehdottomasti miellyttävämmältä kuin se, joka joutui nousemaan ylös. En haluaisi valittaa, mutta

• reidet ovat kipeät ja kankeat eilisestä jumpasta (tein kerrankin kaikki kyykyt, jipii!)
• oikeassa ranteessani (kirjoituskädessäni) heräsi vanha kipu - jokin siellä ei nyt ole ihan kunnossa
• rintaa ahdistaa ja pistää liian syvään hengittäessä, ikään kuin jokin jänne kiristyisi rintalastan ympärille

Tällaisten päivien jälkeen kotiin palatessa on saatava ylleen jotain mahdollisimman mukavaa ja löysää ja anteeksiantavaa. Vanhemmatkaan eivät enää jaksa ihmetellä, kun ilmestyn iltaruokapöytään yöpaidassa ja villasukissa - tällaisia päiviä kun on aina silloin tällöin. Helpottaa hiukan, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää. Saa keskittyä pelkkään olemiseen. Kivutkin tuntuvat pehmeämmiltä yöpuvun muumimammamaisten muotojen alta.