...aavistus jostakin

Ala-asteen loppuessa itkin. Itkin, koska olin viettänyt siellä kuusi onnellista, hauskaa vuotta, saanut hyviä ystäviä ja tutustunut mahtaviin opettajiin. Itkin, koska en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta, kuinka monta ystävää menettäisin eri kouluihin.

Yläasteen loppuessa olin riemuissani, että olin päässyt siitä paikasta. Se oli aiheuttanut minulle vain unettomia öitä, ahdistusta ja kiukkua, opettanut vain, että tarvitsin ympärilleni suojakuoren, etten voinut antaa kaiken osua niin syvälle itseeni, etten voinut olla niin herkkä enää.

Nyt, lukion lopun häämöttäessä, en oikein tiedä miten reagoisin. Toisaalta minusta tuntuu, että on jo aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta olen viihtynyt Olarissa niin hyvin, että tuntuu haikealta jättää se. Lukiossa olen saanut kasvaa jälleen omaan suuntaani. Toisin kuin vannoin, minusta on tullut entistä herkempi - kauneudelle, vaistoilleni ja maailmalle -, mutta myös vahvempi. Pahat puheet, ahtaat mielet, eivät enää satu minuun niin helposti. Kuulen ne kyllä, mutten anna niiden horjuttaa askeleitani, sillä minä tiedän minne olen menossa.

Huomenna vietetään penkkareita. Jätämme koulun riehakkaissa merkeissä, mutta lopulliset hyvästit ne eivät ole. Palaamme vielä monesti, ilmaiseen ruokailuun, tentteihin, preleihin, kirjoituksiin. Ja lopulta lakkiaisiin. Vasta silloin saan tietää, miltä tuntuu jättää paikka, jossa olen löytänyt varmuuden askeleisiini. Miltä tuntuu jättää ihmiset, joista on tullut minulle ystäviä, tuttavia, tai jotka ovat jääneet vain kasvoiksi täyttämään kuvaani Olarin lukiosta. Juuri nyt minua lähinnä harmittaa. Harmittaa, etten ole tutustunut useampiin ihmisiin, etten ole ollut vielä puheliaampi, uskaliaampi, avoimempi. On uskomatonta, kuinka vähän tunnen niitä ihmisiä, joita näen lähes päivittäin ympärilläni. Sen tajuamiseen tarvittiin hauska ja varmasti vielä vanhuudenpäivilläkin riemastuttava vihkonen, abikronikka. Kun luin sitä eilen itsekseni, aloin ymmärtää, että olin nähnyt vasta aavistuksen vuosikurssitovereideni kyvyistä erilaisissa juhlissa ja muissa tapahtumissa. Miten lahjakkaita, monipuolisia, mielenkiintoisia ihmisiä voikaan mahtua yhteen ainoaan lukioon! Yksi harrastaa eksoottisia lemmikkieläimiä, toinen on suosittu dj, kolmas keksijä. Jokaisen naaman takana, oli se sitten kuinka "tuttu" ja huomaamaton tahansa, on tarina. On surullista, että juuri kun olen löytänyt nuo tarinat, ne viedään minulta pois. Mutta niin toimii elämä. Kolme vuotta minulla on ollut mahdollisuus löytää nuo tarinat, ja omani niiden joukosta, ja olen kiitollinen siitä.

...viisto valo

Minä olen aamuihminen. Rakastan aamuja, etenkin sellaisia joina saan itse päättää mitä teen. Nyt kun perinteinen koulunkäynti on loppunut (jäljellä enää hyvin vajaa koeviikko ennen lukulomalle siirtymistä), olen saanut nauttia pitkistä aamuista tarvitsematta kiirehtiä bussiin, tarvitsematta valuttaa energiaani hitaasti ja hyödyttömästi pelkkään opetuksen seuraamiseen. Pitkät aamut eivät tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita hitaita aamuja, sellaisia jolloin voin kuluttaa tuntikausia yöpaidassa, siemailla kaakaota ja lueskella kirjaa. Olen herännyt suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisina koulupäivinäkin, syönyt hyvän aamiaisen kiirehtimättä mutta kuitenkin ripeästi, lukenut Hesarin läpi ja ryhtynyt sitten hommiin.

On uskomatonta, kuinka paljon saan aikaan muutamana aamutuntina. Yhdentoista aikaan olen jo opiskellut muutaman sanaston, leiponut kakun, selannut kesätyöilmoituksia ja kerrannut ruotsin kieliopista pronominit. Aamulla olen tehokkaimmillani, iltaa kohden kaikki tuntuu jähmettyvän, mukaan lukien aivotoimintani. Silloin on aika käpertyä kirjan tai hyvän elokuvan ääreen, rentoutua, tyyntyä. Tai, niin kuin tänään, lähteä jumppaan ja rasittaa vaihteeksi kroppaa eikä aivoja.

Aamut ovat myös huikaisevan kaunista aikaa. Tänään kun kävin ulkoiluttamassa Miksua lähimetsikössä, pysähdyin tuon tuostakin ihastelemaan lumen peittämiä oksia ja oksien lomasta siilautuvaa valoa. Päivällä valo on valkoista ja iltaisin sinertävää, kylmää, mutta aamuisin aurinko paistaa viistosti ja sen valossa on kevyt kullansävy. Melkein harmitti, että olin jättänyt kameran kotiin, mutta ei siinä aamun kultaamassa metsässä kovin pitkään voinut olla huonolla tuulella.

...helmikuun hanget

Tuuli heilauttaa katolta ilmaan ohuen harson, joka leijailee ikkunani ohitse laskostuen, tanssahdellen. Ilma on täynnä kiehtovia kuvioita, pakkaskeijuja. Lopultakin se on täällä. Talvi.