...hiljaisuudessa sana

"On oltava hiljaa jotta kuulisi. On oltava pimeys jotta tähdet näkyisivät. Tanssi on aina tanssittava onton päällä, hirvittävien syvyyksien yllä."

Ursula K. Le Guinia ei voi olla rakastamatta. Viisaampaa, lohdullisempaa, kauniimpaa ja lumoavampaa fantasiaa en tiedä. Joka kerta kun palaan Maameren tarinoiden pariin, on kuin tapaisi hyvän ystävän. Kieli, tarina, henkilöt, teema, ne kaikki vakuuttavat minut kerta toisensa jälkeen. Le Guinin kirjoista poimimani viisaudet itävät pitkään mielessäni, kun olen jo sulkenut kannet. Niissä on jotakin hyvin aitoa, voimauttavaa. Jotakin vastaavaa haluaisin omaankin tuotantooni, elämääni.

"On oltava hiljaa jotta kuulisi." Nykyihmiselle saattaa joskus olla vaikeaa muistaa hiljaisuuden merkitys. Jos olemme itse koko ajan äänessä, emme voi kuulla muita, tunnustaa, ymmärtää. Emme voi kuulla ääniä ympärillämme tai sisällämme, ellemme anna hiljaisuudelle tilaa. Siksi on uskallettava joskus vaieta, kuunnella, ainaisen kiihkeän oman olemassaolonsa vakuuttelun sijaan. Silloin voi vaikka huomata, ettei maailmassa ole yksin.

"On oltava pimeys jotta tähdet näkyisivät." Kyse on kontrastista. Vastakohtaisuudet tukevat, ruokkivat, vaalivat, vahvistavat toisiaan. Vain kuolema on kyllin arvokas loppu elämälle - vain kuolema saa elämän tuntumaan niin ainutlaatuiselta, elämisen arvoiselta. Kun joskus joutuu epäilemään itseään ja tulevaisuuttaan, tuntuvat toivon pilkahdukset sitäkin kirkkaammilta.

"Tanssi on aina tanssittava onton päällä, hirvittävien syvyyksien yllä." Vain tyhjyys jalan alla kaikuu kauas; epävarmuudesta kasvaa mahtava sointu.

...oma kieli

Ajatukseni ovat olleet lähipäivinä jotenkin sekaisin. Ne eivät ole taipuneet ymmärrettävään muotoon, sanoiksi ja lauseiksi, vaan räpistelleet kalloani vasten kuin häkkiin suljetut linnut, jotka ovat sekavia törmättyään liian monta kertaa kaltereita vasten. Hämmentyneenä ja turhautuneena olen yrittänyt tätä tunnetta teillekin kuvailla, pakottaa sen tekstiksi, mutta se on tuntunut kohtuuttoman raskaalta sekä teille että minulle. Anteeksi siitä. En kai ole vieläkään sisäistänyt sitä faktaa, ettei huonosta kirjoitusvireestä yksinkertaisesti voi kirjoittaa, ymmärrettävästä syystä.

Nyt olen kuitenkin paranemaan päin. Tänä aamuna huomasin, että voin taas ajatella normaalisti, selkeästi ja kirkkaasti. Kun mietin, kuinka kirjoittaisin muutoksesta blogiini, aloin aavistaa, mikä oli sekoittanut ajatukseni.

Meneillään olevaan saksan kurssiini kuuluu saksankielisen kirjan lukeminen ja sen arvosteleminen kirjoitelmassa. Valitsin luettavakseni Markus Zusakin Die Bücherdiebin -romaanin, koska olen lukenut kyseisen kirjan kaksi kertaa suomeksi, ja muistin tarinan pääpiirteet. Lukeminen eteni vaihtelevalla menestyksellä; joskus saattoi mennä monta sivua, etten oikeasti ymmärtänyt muuta kuin pronominit ja prepositiot, joskus taas onnistuin jopa nauttimaan itse tekstistä, enkä vain roikkumaan mukana ja pinnistelemään, jotta käsittäisin, kuka tekee ja mitä. Kirjan lukeminen kesti reilun viikon, ja oli toisaalta hermojaraastavaa, toisaalta palkitsevaa. Opin uusia sanoja ja huomasin, että saksan puhuminen alkoi tuntua aavistuksen luontevammalta, helpommalta, kun oli juuri lukenut monta sivua saksaksi, osin ääneen. Saksan kielioppi, sanajärjestys, fraasit ja kohteliaisuudet ujuttautuivat kuin varkain puheeseeni - ja etenkin ajatuksiini.

Näin jälkikäteen on oikeastaan kummallista, etten tajunnut saksaksi lukemisen vaikutusta jo silloin, kun tuskittelin, miksi ajatukseni tuntuivat hangoittelevan vastaan, nousevan sotajalalle sanojen ja lauserakenteiden kanssa. Totta kai se, että luen joka ilta pitkät pätkät vierasta kieltä, vaikuttaa koko ajatusrakennelmaani, kun muutenkin olen niin riippuvainen kielestä.

Äidinkieleni on minulle tärkeä. Se on minulle ainoa, luotettavin, luonnollisin keino välittää tunteitani ja ajatuksiani. Jos ajatuksiani jatkuvasti pommitetaan vieraan kielen säännöillä ja sanoilla, se sekoittaa kaiken, horjuttaa jotakin tärkeää minussa. Silloin tunnen olevani epätasapainossa, kaltevalla pinnalla niin tunteineni kuin ajatuksineni. Taisin ymmärtää tämän alitajuisesti jo eilen. Sain nimittäin eilen iltapäivällä luettua Die Bücherdiebinin loppuun, ja melkein saman tien, kuin nälissäni, tartuin uuteen, suomenkieliseen kirjastonkirjaan, joka on odottanut kärsivällisenä vuoroaan. Luin 250-sivuisen romaanin miltei yhdeltä istumalta. Illalla ennen nukkumaanmenoa aloitin toisen kirjan jo paljon tyynempänä. Tasapainossa kieleni ja itseni kanssa.

...kevään ensimmäiset joutsenet

Ilma on kaunis ja kirkas, mutta minussa myllertävät sanat ja ajatukset sellaisena takkuna, että vatsaan koskee ja päässä humisee. En saa ajatuksistani mitään tolkkua, kaikki on sekaisin, pelkkää kuhisevaa sanamassaa. Koulussa on ollut niin paljon kiireitä, projekteja, esseitä, sanakokeita, aineitaesitelmiäpuheita jatkuvalla syötöllä, ettei "oikealle" kirjoittamiselle ole jäänyt aikaa. Siksi kaikki nuo kirjoittamistaan odottavat sanat ja ideat ovat jääneet sisälleni ja huutavat toistensa yli ja ohi kunnes toivoisin vain, että voisin olla tyhjä, tyhjä kaikesta siitä. Valkoinen paperi.

...muutama sana

On niin paljon, mistä haluaisin kirjoittaa: kesäsuunnitelmat, välivuosisuunnitelmat, jatko-opiskelusuunnitelmat, tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat, huolet, musikaali jonka näin, saksankielinen kirja jota luen, Haukkojen suvun viimeistely, musiikki, liikunta... Olen kerännyt postauksenaiheita liikaa, pantannut niitä itselläni, ja nyt en pysty tarttumaan yhteenkään, koska se tuntuu turhalta yritykseltä. Aiheita on yksinkertaisesti liikaa, ja viimeiseksi kirjoittamatta jääneet ovat auttamatta vanhentuneita, kun lopulta saan aikaiseksi vääntää niistä postauksen. (Samoin käy muuten joskus ystävyys/perhesuhteissani; lykkään jonkin asian kertomista jostain syystä, ja lopulta en kerro sitä ollenkaan, koska se olisi liian myöhäistä ja ystäväni/äitini/isäni vain kysyisi "miksi ihmeessä et kertonut tätä heti?". Tiedättekö tunteen?)

P.S. Juu ei, minulla ei tosiaankaan ollut muuta asiaa. Kyllä, onhan se hiukan säälittävää. Samassa ajassa, jossa naputtelin tämän postauksen, olisin voinut lyhentää aihelistaani muutamalla kohdalla. Minua ei nyt vain huvittanut.

...harakan siipien kauneus

Ihmiset eivät osaa arvostaa harakoita tarpeeksi. He näkevät vain röyhkeän, arkisen roskalinnun, kuulevat vain ruman räkätyksen. Toisin voisi olla, jos kyseinen lintu olisi harvinaisuus. Mutta kun ei ole. Se tunkee nokkansa joka paikkaan, eivätkä ihmiset pidä sellaisesta, sillä se on iso ruma linnunkuvatus, ei edes värikäs niin kuin pirteät talitiaiset.

Mutta oletteko nähneet sen siipiä, kuinka se leväyttää ne auki vastavaloon oksalle tai langalle laskeutuessaan? Sen puhdas muoto voisi toistua koruissa ja ihmiset sanoisivat: kaunis. Niin täydellisen symmetriset siipisulat, villin viehkeät kuin tuuleen avautuva viiri. Mutta koska se on harakka, useimmat ihmiset eivät koskaan näe sitä kauneutta. He eivät näe, millaisen jäljen nuo siivet jättävät lumeen, pyyhkäisevät kevyesti pakkaslumen pintaa tuuleen tarttuessaan.

Tämän tekstin ei ollut tarkoitus olla ylistys harakan siiville. Ne ovat kauniit, mainitsemisen arvoiset, mutta en edes minä uhraa niille kokonaista postausta. Ne olivat vain esimerkki siitä, kuinka paljon kauneutta maailmassa on, jos vain osaa sitä etsiä. Kuulostaa kliseeltä, tiedän, mutta on täysin totta.

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan sitä, vaikka joskus kaipaisinkin siihen hitusen lisää taikuutta, salaperäisyyttä. Rakastan sitä, vaikka unelmoinkin mustien aukkojen takaisesta maailmasta. Rakastan tätä maailmaa, koska juuri täältä tuo kaikki taikuus, salaperäisyys, unelmat, ovat kotoisin. Täältä, meidän arjestamme, meidän jokapäiväisyydestämme. Tässä maailmassa on paljon kauneutta, usein piilossa, naamioituneena joksikin muuksi. Joskus se masentaa, jos tuota kauneutta ei heti löydä. Silloin on valmis julistamaan todellisuuden toivottomaksi, rumaksi. Silloin on hyvä muistaa harakan siipien kauneutta.

...kerrankin huutaa

Havahduin torstaina teatteriharjoituksissa johonkin. Olin tiennyt jo etukäteen, että rooli, jota pyysin, olisi minulle haastava, mutta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei aavistustakaan, kuinka vastakkaiseen persoonaan nyt yritän samaistua. Ei aavistustakaan, kuinka vaikeaa olisi näytellä hyvin tavallista hahmoa: kiireistä, suorituskeskeistä, menestynyttä naista, jolla ei ole aikaa perheelleen. Joka tuskin vilkaisee miestään ja lapsiaan aamupalapöydässä (kohtaus piti ottaa kolme kertaa uusiksi, ennen kuin ohjaaja oli tyytyväinen välinpitämättömyyteeni). Joka kulkee kuin laput silmillä, sokeana kaikelle muulle kuin sille, mitä edessä siintää.

Minä olen kohtelias ja ajattelevainen. Se ei ole itsekehu, se on totuus. Arjen pienet kohteliaisuudet, auktoriteettien kunnioitus, myötätunto, epäitsekkyys, ystävällisyys, ovat minulle itsestäänselvyys. Toki minullakin on huonot hetkeni, mutta pääosin ajattelen muiden ihmisten tunteita enemmän kuin omiani. Olen tietoinen siitä, että joskus sysään oman pahan oloni näkymättömiin, jotta muut olisivat tyytyväisiä. Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Mahdotonta, tiedän. Mutta siihen minä yleensä pyrin. Tasapainottelen koulun ja vapaa-ajan, velvollisuuksien ja kirjoittamisen, perheen ja ystävien välillä, yritän pitää hyvät välit kaikkiin. Joskus se ottaa päälle. Silloin kerään ahdistusta itseeni, kunnes itken silkasta väsymyksestä. Salaa, tietenkin. Eihän nyt muita voi omilla ongelmilla rasittaa.

Riidelläkään en osaa, koska en osaa suuttua. Jos joku loukkaa minua, annan sen näkyä korkeintaan yrmeänä hiljaisuutena, joka vähitellen sulaa pois. Jokaisen loukkauksen otan vastaan nöyränä. En suutu, koska jollain tasolla ajattelen aina, että olen ansainnut sen. Ajattelen, että "enhän minäkään aina niin hyvä ystävä ole" tai "niin, voisinhan minä yrittää enemmän".
Havahduin tähänkin ongelmaani roolin kautta. Torstaina harjoittelimme kohtausta, jossa päähenkilö ja hänen äitinsä, eli minä, riitelevät rahasta. Repliikki repliikiltä kiihtyvä dialogi huipentuu huutooni: "Minulla ei ole nyt aikaa tällaiseen!" Oli jotenkin vapauttavaa huutaa, suorastaan karjua taustakuoron yli omaa itsekkyyttään. Tosielämässä en osaisi koskaan niin tehdä. Purskahtaisin itkuun ennen kuin pääsisimme kumpikaan korottamaan ääntämme. En voi sille mitään, minä vain en osaa riidellä. En osaa kohdata loukkaantunutta ihmistä säälimättä häntä, unohtamatta omaa loukkaantumistani. Siksi on niin terapeuttista näytellä. Saa kerrankin huutaa olematta kuitenkaan itsekäs.