...unohtunut onnistuminen

Siivoilin jokin aika sitten tietokoneen tiedostoja, poistin turhia ja järjestelin tekstejä kansioittain. Jossakin kovalevyn uumenissa törmäsin yhtäkkiä itse kirjoittamaani runonpätkään, jonka olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa. Runon ensimmäinen säkeistö oli täysin turhanpäiväinen, mutta toisesta säkeistöstä olin aika ylpeä. Tässä se on:

Sirppisiivet, silkkisiivet
kuin taiteilijan siveltimen kärki
maalaavat merta taivaalle.

Runon nimi on yksinkertaisesti Tiira. Kuvittele siro, ketterä lintu, punainen nokka, pitkä pyrstö, terävät siivet, valko-harmaa höyhenpuku ja musta päälaki. Kuvittele kesäpäivä, laiturin vierestä kuuluva molskahdus, joka herättää sinut unelmistasi. Kuvittele vedestä kohoava tiira - et ehdi tunnistaa, onko kyse kala- vai lapintiirasta - , pienen kalan hopeinen kylki pistää esiin punaisesta nokasta. Kuvittele taivaalle leviävä lento kuin serpentiini, taidokkaat syöksähdykset, silmukat ja pudotukset. Sellaisesta hetkestä syntyi runo, yksi parhaistani.

...hellepäivän raukeus

Olo on kuin tuolla mummilan portailla makaavalla maatiaiskissalla; laiska ja rento. Painostava lämpö kerääntyy pään päälle, painaa silmäluomia, sulattaa jalkojen luut. En jaksa tehdä oikein mitään, edes uida. Onneksi ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Ulkona lainehtii ruispelto. Vai onko se ohraa? Kummalla olikaan pidemmät vihneet?

Tämä väsymys ei ole ihan sitä kissapedon raukeaa valppautta, jota olen kuvaillut romaanissani. Villikissa ei ole tällainen lahna, ei edes laiskimmillaan, ei edes päivän kuumimpana hetkenä.

Irrallisia ajatuksia, katkonaisia, kevyitä. Eivät pysy otteessani. Ei ehkä ihanteellisin hetki kirjoittamiseen. Katsotaan sitten illemmalla, kun on viileämpää, raikas iltahämärä valpastuttaa nukkuvat aistit ja vaistot.

...merituulessa hulmuava huivi

Ilahtuneita, väsyneitä ja nukahtaneita lapsia + ärtyneitä vanhempia + kirkkaita värejä + aarteita + roskaa + jännittäviä tuoksuja + lyhyttä matikkaa + nälkää + auringonpaistetta + merituulta + persoonallisia vaatteita + värikkäitä persoonia = päivä Hietsun kirpputorilla

Kävin tosiaan eilen myymässä vanhoja rojujani kirpparilla hyvän ystäväni kanssa. Tulimme jo puoli yhdeksältä paikalle, ja lähdimme neljän aikoihin. Minulla oli myytävänä käsinmaalattuja elukoita (jotka sain myytyä pienintä pupujussia myöten loppuun), kirjoja (vain kaksi ostettiin), vaatteita (joista myin vain ruman T-paidan, pieneksi jääneen villatakin ja tohvelit), kaksi ratsastuskypärää (jotka asiakkaiden ilmeistä päätellen myin liian halpaan hintaan, mutta sainpahan tilaa viemästä) ja jotain sekalaista roinaa, kuten kaksi laukkua (eivät myyneet).

Päivän saldona oli reilu kolmekymppiä molemmille. Ihan mukavasti, ja niin kuin sanoin, sainpahan ainakin turhaa, käyttämätöntä rojua pois täyteen ahdetusta komerostani - jonne näin sivumennen sanoen kaikki muutkin perheenjäsenet tuovat kaiken ylimääräisen tavaransa.

Kirpputorilla parasta on ehdottomasti lapset. Se yksi, joka huojahteli täydessä unessa kantorepussaan, se tyttö, joka puristi minulta ostamansa askartelusetin rintaansa vasten ja hymyili suloisesti helmenvalkoisilla maitohampaillaan, sekä se tummatukkainen, suurisilmäinen pikkukaunotar, joka istui pöytämme edustalla pitkään ja luki myymiämme lehtiä. (Kysyin tytöltä, tiesikö hänen äitinsä, missä hän oli, eikä tyttö vaikuttanut eksyneeltä. Myöhemmin näinkin hänet äitinsä ja pikkuveljensä kanssa - pikkuveli istui rattaissa ja repesi riemastuneeseen hymyyn kun vilkutin hänelle.) Suloisia olentoja, niin uteliaita, niin eloisia, niin vilpittömän onnellisia, niin helposti kiukkunsa unohtavia. Päiväperhosia.

Tästä voisi tulla jokavuotinen traditio. Minulla on vielä ainakin kasa vanhoja pehmoleluja siinä samaisessa komerossa, ja vaikkei jonakin vuonna olisikaan mitään myytävää, niin voisin tulla jonkun mukaan myymään, tai vain kierrellä monta tuntia tuota laajaa kirpputoria etsien aarteita, syöden jäätelöä ja nauttien ihmisistä ja kauniista kesäpäivästä.

...listojen valheellinen selkeys

Heräsin mökkireissun aikana etäisesti tuttuun ajatukseen, tunteeseen, jonka muistin vuosien takaa, mutta jonka olemassaolon olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Tajusin, että pitkästä aikaa todella odotan loman loppumista.

Rakastan opiskelemista. On ihanaa oppia uutta, olla nuori, utelias, innokas, fiksukin aina silloin tällöin. On ihanaa oivaltaa asioita, oppia ajattelemaan. Tällainen palo oppimiseen minulla oli viimeksi ala-asteella. Yläasteen aikana se kärsi kurjasta ilmapiiristä, koulua vaivaavasta yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan opiskelu oli turhaa ja tylsää. Pidin silloinkin opiskelusta, mutta kun muut oppilaat häiritsivät tunneilla, haukkuivat kaltaisiani hikareiksi ja ylpeilivät seiskan koenumeroilla, oli vaikeaa oikeasti nauttia.

Nyt olen saanut tuon ala-asteen innon takaisin. Tietenkin aion ottaa kaiken ilon irti jäljelläolevista kolmesta kesälomaviikosta, mutta kun lukion toinen vuosi sitten lopulta alkaa, en tunne pettymystä tai ahdistusta, vaan odotan malttamattomana ensimmäisiä, jännittäviä kursseja, ruokapöytäkeskustelujamme, jopa läksyjä ja niiden tarjoamia haasteita.

Minusta on hauska laatia listoja (niin kuin olette varmaankin jo huomanneet), ja näin ensimmäisen lukio-opiskelujani koskevan postauksen kunniaksi ajattelin esitellä teille yo-kirjoitussuunnitelmaani, niin että pääsette vähän kärryille siitä, mitä minä pidän tärkeänä.

Syksyllä 2013 (hui, jo ensi vuonna! O.o) kirjoitan

• lyhyen ruotsin, ihan vain siitä syystä, että olen hyvä siinä. Kaunista kymppirivistöä todistuksissani rikkoo vain viime kurssin yhdeksikkö. Sain viime lukuvuodelta jopa stipendin.
• pitkän englannin, koska kaikki kirjoittavat sen, ja pärjään siinäkin ihan hyvin. Sitä paitsi kielet ovat aina hyödyllisiä.

Keväällä 2014 kirjoitan

• pitkän saksan, koska olen lukenut sitä kymmenen vuotta ja olisi tyhmää jättää se kirjoittamatta kaiken sen työn ja vaivannäön jälkeen.
• äidinkielen, totta kai... Tosin olisin kirjoittanut sen vaikkei se olisikaan pakollinen, sillä rakastan kirjoittamista ja suomen kieltä. (Yllätysyllätys)
• uskonnon, mikä oli yllätys itsellenikin. En ole nimittäin koskaan ajatellut, että haluaisin kirjoittaa uskonnon. Minähän aion erota kirkosta heti, kun olen täysi-ikäinen! Mutta sitten huomasin, kuinka mielenkiintoisia kursseja uskonnosta tarjotaan. Kirkkohistoriaa (kaikki historia on kiinnostavaa), etiikkaa, maailman uskontoja ja Suomen muinaisuskoa. Noista kursseista saa takuulla myös inspiraatiota tuleviin romaaneihini. Ja koska olisi typerää käydä kaikki tarvittavat kurssit ja sitten jättää itse aine kirjoittamatta, päätin suorittaa uskonnon yo-kokeen.
• historian, johon rakastuin (uudelleen) jopa niin syvästi, että olen pohtinut, löytyisikö sen parista itselleni se "realistisempi" ammatti (= varasuunnitelma kirjailijan uralle).

Vanhemmat patistelevat minua kirjoittamaan myös lyhyen matikan, koska olen pärjännyt siinä hyvin, ja koska "matikkaa tarvitaan aina". Mutta minä en halua tarvita matikkaa, joten jätän sen ihan periaatteesta kirjoittamatta.

...meri

Kotona taas - mutta vain muutaman päivän, sillä perjantai-iltana lähdemme Kaakkois-Suomeen mummilaan. Me lapset (minä ja kaksi pikkuveljeäni) jäämme vajaaksi viikoksi uiskentelemaan järvissä ja nauttimaan yltäkylläisistä aterioista, ja tulemme sitten junalla takaisin. Mummilaan ajattelin kuitenkin ottaa läppärini mukaan, joten enää ei tarvitse pitää taukoa kirjoittamisesta.

Mutta asiaan. Olen yrittänyt kertoa teille uimisen ihanuudesta aina, kun olen palannut mökiltä. Lopputulos ei ole kuitenkaan koskaan miellyttänyt minua tarpeeksi, ja olen aina lopulta pyyhkinyt sen pois ja alistunut kertomaan jostain ihan muusta. Kun yritän selittää, kuinka kovasti rakastan uimista, sanat eivät tunnu riittävän, ja sellainen tunne minulle tulee hyvin harvoin. Tämä yritys jääköön viimeiseksi, ja vaikka olisinkin siihen tyytymätön, aion julkaista sen (niin kuin näkyy), sillä minun on ihan pakko kertoa teille...

...kuinka ihana meri on. Pidän uimisesta muutenkin, mutta meressä kaikkein eniten. Uimahallissa on aina ahdasta, eikä sukeltaminen ole sellainen seikkailu kuin luonnonvesissä. Järvivesi sen sijaan on liian sakeaa, kummallisen väristä, ja jotenkin liian ohutta, niin että sitä vetää helpommin nenäänsäkin ja saa korvansa lukkoon. Vaikka itse asiassa ei kai pitäisi puhua "uimisesta", sillä "uin" kyllä mielelläni järvessä ja uimahallin kloorinhajussa, mutta meressä nautin eniten sukeltamisesta.

Uin mökillä joka ikinen päivä. Vesi ei ollut järin lämmintä (18-19 astetta, pintavesi parhaimmillaan 20 astetta), mutta en jaksanut välittää. Pysähtymättä ajattelemaan, miltä kylmä vesi tuntuisi, juoksin kalliorantaa pitkin niemennokkaan ja hyppäsin veteen. Kesti aina hetken, ennen kuin totuin viileyteen; tein kuperkeikkoja etu- ja takaperin, kävelin käsilläni, kierin itseni ympäri vaakatasossa, tein mitä tahansa, jotten ajattelisi, kuinka kylmä oli.

En ui itse asiassa koskaan mökkirannassa. Korkeintaan muutama sammakkouinnin veto käsillä ja potku jaloilla silloin tällöin. Muuten joko kahlaan, seison pienellä, syvistä vesistä kohoavalla kalliomatalikolla, tai sukellan.

Voin pidättää hengitystäni parhaimmillaan puolitoista minuuttia. Veden alla jatkuvassa liikkeessä happea kuluu paljon nopeammin, ja vaikka en ole koskaan aikaa ottanutkaan, luulen, että olen veden alla korkeintaan puoli minuuttia yhden sukelluksen aikana - tarpeeksi, jotta äiti jo hermostuneena katselee perääni.

Kun sukellan, sukellan pohjaa pitkin. Käsieni liike hulmuttaa ohutta pohjahiekkaa, ahvenruoho ja muut levät viistävät vatsaani, toisella puolellani pohja viettää syvyyksien sykkivään hämärään... Veden alla vallitsee yleensä sakea, painava hiljaisuus. Vaikka pintaa piiskaisi sade tai tuuli, aaltojen humu ei yllä tänne asti. Sen sijaan moottoriveneiden terävä sirinä kantaa pitkälle särkien vedenalaisen hiljaisuuden. Lyhyemmällä sukelluksella saatan kierähtää selälleni ja nousta hitaasti pintaan puhaltaen samalla kämmenenkokoisia ilmakuplia, jotka kohoavat ylöspäin kuin lasiset meduusat, kirkas, väreilevä vaippa särkyen sormissani pieniksi, ihoani pitkin vieriviksi kyyneleiksi...

Kun pääsen pintaan, rinnassani hakkaava hapenpuute pakottaa minut täyttämään kiireesti keuhkoni kasvoilleni hulmuavalla tuulella. Lepään niemennokan pystysuoraa kalliota vasten, seison pienellä leikkauksella alaruumis yhä äskeisessä maailmassa, lämmin pintavesi hartioitani huuhdellen. Jos olen sukeltanut hitaasti matalikolta niemennokalle, saatan tasaannuttaa hengitystäni jonkin aikaa ruumis väristen rasituksesta. Muuten toivun yleensä nopeasti, ponnistan jalkapohjani kalliota vasten ja sukellan jälleen, alas, alas, vihreään hämärään.

...matkallelähtö

Tilannekatsaus:

Vietin vajaan viikon kotona nauraen ja jutellen ja syöden ystävien kanssa, joogaten, tuskitellen painostavaa kuumuutta, kiukutellen kurjalle säälle, lukien ja - totta kai - kirjoittaen.

Ostin eilen Astrid Lindgrenin kaksi klassikkoa, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen. Maksoivat yhteensä 39.90, mutta minullahan on rahaa. (Tai ainakin oli rahaa - palkasta kirjojen ostamiseen varaamastani satasesta on jäljellä vajaa neljäkymppiä.)

Olen uudelleenkirjoittanut Haukkojen sukua melkoisen ahkerasti, kuusi kokonaista sivua sekä kaksi sellaista sivua, joista tarvitsi korjata vain muutamia epätarkkuuksia ja latteuksia. Alkukohtaukset piti kirjoittaa kokonaan uusiksi muuttuneen juonen takia, mutta kunhan ne ovat valmiit, loppuromaani onkin lähinnä vain pienempää korjailua ja lisäilyä - näin ainakin toivon.

Niin kuin olen joskus sivulauseessa maininnutkin, olen ajatellut nimetä romaanini uudestaan. Olen huono tiivistämään reilun sadan A4:en tekstiä muutamaan ytimekkääseen sanaan, enkä ole kovin tyytyväinen nykyiseen nimivalintaani, varsinkaan nyt, kun kirjan rakenne jonkin verran muuttuu. Ennen kuin keksin uuden nimen kuvaamaan teemaltaan hivenen toiseen suuntaan kallistunutta romaania, kutsun kirjaprojektiani yksinkertaisesti Romaaniksi.

Lähdemme tänään taas mökille. Viivymme ainakin seuraavan viikon lauantaihin asti. Pidän mökkeilyn ajan lomaa sekä bloggailusta että Romaanin kirjoittamisesta. En kuitenkaan hylkää kirjoittamista kokonaan, vaan käytän tilaisuutta hyväkseni ja kokeilen viime postauksessa esittelemästäni Marketta Rentolan kirjoitusoppaasta löytämiäni kirjoitusharjoituksia. Saatan yrittää kirjoittaa jopa novellia. Eräs muistikirjaan taannoin raapustamani ideahahmotelma on kutkutellut mielikuvitustani jo pidemmän aikaa: Tyttö joka ei osannut riidellä.

Nyt minun täytyy kuitenkin ryhtyä pakkaamaan. Olen tähän mennessä vain kasannut mukaan otettavia tavaroita huoneeni lattialle sitä mukaan kuin ne juolahtavat mieleeni. Korkeimmaksi kohoaa kirjapino, joka on suloinen, houkutteleva sekoitus kirjastonkirjoja ja oman kirjahyllyni aarteita.

Hyvää kesää kaikille & ensi viikkoon!

...lapsuudesta tuttu jäätelö

Olen joskus ylpeillyt olevani itseoppinut kirjoittaja. Kieliopin olen tietenkin opiskellut koulussa, mutta kirjoituskursseilla en ole käynyt. Uskon, ettei kirjoittamista voi opettaa. Tietenkin ulkokuorta voi aina hioa, mutta jos ei ole mitään sanottavaa, saati sitten todellista paloa kirjoittamiseen, ei asialle voi tehdä paljonkaan.

Poikkeuksen teen kirjojen kohdalla. Olen lukenut muutamia kirjoittamisoppaita ihan silkasta uteliaisuudesta. Julia Cameronilta olen oppinut viettämään "taiteilijatreffejä" (joita näin sivumennen sanoen pidän hyödyllisinä muillekin kuin kirjoittajille), joiden tarkoitus on antaa uusia virikkeitä, ideoita ja ajatuksia kirjoittamiseen, täyttää "luovuuden kaivoa" esimerkiksi teatterissa, tai yhtä hyvin kukka- tai lankakaupassa. Cameronin kirjoissa on myös paljon konkreettisia kirjoitusharjoituksia, joiden avulla voi tutustua itseensä ja omaan tyyliinsä.

En seuraa tällaisia kirjoitusoppaita kovinkaan orjallisesti, hypin välillä pitkiäkin pätkiä yli, valikoin hyviltä tuntuvia harjoituksia, kokeilen ja hylkään, testaan, mikä sopii omaan tapaani kirjoittaa. Pidän oppaiden lukemista pikemminkin inspiraation lähteenä kuin kirjoittamisen opiskeluna.

Sain juuri luettua Marketta Rentolan Kirjoita hyvin - ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi -kirjoitusoppaan. Kyseinen kirja on tarkoitettu kaikkeen kirjoittamiseen, ei vain kaunokirjallisuuteen, mutta miltei kaikki, mitä hän sanoo, on sovellettavissa romaanien ja novellien kirjoittamiseen. Myös Rentola tarjoaa yksityiskohtaisia kirjoitusharjoituksia jokaisen osa-alueen jälkeen, ja tiivistää usein sanottavansa käteviin "tarkistuslistoihin".

Kirja jakautuu neljään isompaan alueeseen. Ensimmäinen, Kuka, kenelle, mitä varten, ottaa esille lukijan näkökulman, kehottaa ajattelemaan, kenelle sähköpostia tai kirjaa tai opaskirjaa tai esittelytekstiä kirjoittaa, mihin sillä pyrkii ja kuinka lukijan mielenkiinto saadaan sytytettyä ja ylläpidettyä.

Toinen alue, Kirjoittamisen rakenteista, on hiukan hyödyllisempi romaanin kirjoittamista ajatellen. Se esittelee sellaisia käsitteitä kuin "aloitukset", "jännite", "ympäristö", "kielikuvat", "käänne" ja "lopetus", neuvoo, kuinka niitä käytetään oikein ja antaa paljon kirjoitusharjoituksia, osa yhdentekeviä ja tylsiä, osa mielikuvitusta herättäviä ja kiinnostavia, jotka kirjoitin saman tien ylös, jotta voisin kokeilla niitä mökillä. Jokaisen käsitteen jälkeen on vielä hyödyllinen tarkistuslista, johon Rentola on kirjannut ylös kysymyksiä, joiden avulla voi käydä tekstinsä läpi ja tarkistaa, löytyykö siitä kaikki oleellinen. Esimerkiksi tarinassa ilmenevistä ristiriidoista (jotka ovat oleellisia jännitteen kannalta) kertovan kappaleen jälkeen tarkistuslistassa on sellainen selventävä kysymys kuin "Annatko lukijalle riittävästi tietoa ristiriitaan johtavista tekijöistä?" Otin nuo kysymykset ylös, jotta voisin niiden avulla saada seuraavasta romaanini versiosta hiukan huolitellumman. Osa kysymyksistä on tosin turhan itsestäänselviä, sellaisia, jotka tajuan luonnostaan, vaistomaisesti. Totta kai tarina tarvitsee käänteen, tietenkin loppuratkaisu on seurausta tekstin tapahtumista, tietysti tarinan henkilöt ovat muuttuneet ja kasvaneet tarinan kuluessa! Toisaalta tällaiset itsestäänselvyydet ärsyttävät, toisaalta ne hivelevät itsetuntoa. "Tämän kaiken olen itse oppinut ja oivaltanut. En tarvitse kirjoituskursseja ja -oppaita ymmärtääkseni, että..."

Kolmas aihealue, Kirjoittamisen työkalut, kertoo sanaluokista, substantiiveista, numeraaleista jne. Tämä alue on hiukan tyhjänpäiväinen ja ilmiselvä, haravoin sen kevyesti läpi ja siirryin viimeiseen suurempaan kappaleeseen.

Tekstin tuottaminen ja käsittely käy läpi kirjoittamisprosessia aineiston keräämisestä uudelleenkirjoittamiseen. Tämä osio on miellyttävän vapaamuotoinen. Heti alussa muistutetaan, että "sinulla on oma tapasi työskennellä." Rentola kehottaa lukemaan luvun ja omaksumaan "siitä ne asiat, jotka tuntuvat luontevilta." Vinkkejä on esimerkiksi laajan aineiston jäsentelemisestä ja karsimisesta. Tästä osiosta en oikein enää löydä mitään uutta, olen jo kehittänyt omat tapani kirjoittamiseen.

Kaiken kaikkiaan Marketta Rentolan kirja on oikein hyödyllinen, kiinnostavasti kirjoitettu opas - ei opettaja - niin kirjailijoiksi pyrkiville kuin kaikille niillekin, jotka kaipaavat vähän terävämpää, huolitellumpaa ilmaisua sähköposteihinsa, esseisiinsä, kouluaineisiinsa ja päiväkirjoihinsa.

...ikkunaan törmäilevä kimalainen

Niin kuin lupasin, tänään on luvassa kirjaostoslistani. Kirjat ovat sellaisia, jotka olen lukenut, ja joita olen pitänyt niin hienoina, että haluan ne omakseni, jotta voisin lukea ne uudestaan milloin tahdon. Pidemmittä puheitta:

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille - Nerokkaan scifikirjan jatko-osat eivät vakuuttaneet, mutta tämä ensimmäinen osa minun on pakko saada.
Andrei Makine: Venäläisiä unelmia
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
J. K. Rowling: Harry Potter -sarjan kolme viimeistä osaa
Jack Kerouac: Matkalla (alkuperäinen versio) - Niille, jotka eivät ole perillä kirjamaailmasta, kerrottakoon, että tuo "alkuperäinen versio" on ilman kappalejakoa kirjoitettu, sekava, mielipuolinen, mutta mukaansatempaava teksti.
Cornelia Funke: Mustesydän ja Mustemaailma
Philip Pullman: Salaperäinen veitsi
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen - Sydäntäriipivän toivoton, mutta hieno klassikko.
Lene Kaaberbol: Näkijän tytär, Näkijän amuletti ja Käärmeen lahja
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipapan urotyöt, Vaarallinen juhannus, Näkymätön lapsi, Muumilaakson marraskuu
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär - Tuosta jälkimmäisestä täytyy sanoa, että muistan edelleen, kuinka äiti luki sitä minulle ääneen, kun olin lapsi (ehkä hiukan alle eskari-ikäinen). Minulla on pieni toive, että jonakin päivänä voisin lukea sitä omalle lapselleni.

Onneksi minulla on vielä viisikymppiä kesätöiden palkasta kirjaostoksille varaamaani rahaa. Niillä saan antikvariaatista ostettuna lyhennettyä listaa ainakin kolmen-neljän kirjan verran.

...oma yksityinen kirjasto

Sukulaiseni sanovat, että minulle on vaikea ostaa kirjoja, "koska olen lukenut niin paljon". Heidän mielestään - ja ilmeisesti muidenkin ihmisten mielestä - lahjaksi ostetaan kirjoja, joita lahjan saaja ei ole vielä lukenut. Itse en ole koskaan ymmärtänyt tällaisen käytännön mielekkyyttä. Miksi ihmeessä haluaisin kirjan, josta en tiedä ollenkaan, pidänkö siitä vai inhoanko sitä? Sehän on hakuammuntaa, epäkäytännöllistä. Minä haluan kirjoja, jotka olen lukenut, hyviksi havainnut ja jotka haluan lukea vielä uudestaankin.

Näistä rakkaista ystävistäni olen kerännyt jo varsin laajan pikku "kirjaston" hyllyyni. Tässä postauksessa ajattelin hiukan esitellä kirjoja, joita olen ostanut kirjakaupoista, antikvariaateista, kirjastojen poistomyynnistä ja saanut lahjaksi. Koska kirjoja on melko paljon, listaan vain kaikkein kalleimmat aarteeni ja kerron jotakin ylimääräistä aina kun sille on aihetta.

Markus Zusak: Kirjavaras
Patrick deWitt: Puhdistautuminen - Tämän kirjan esittelinkin jo viime postauksessani. Se on ainoa, jota en tästä listasta voi suositella, koska en ole lukenut sitä vielä. Odotan kuitenkin paljon kyseiseltä kirjailijalta.
Charles Dickens: Great Expectations - Tuliainen äidin ja pikkuveljien Lontoon-matkalta. En ole aloittanut vielä lukemista, mutta uskaltauduin pyytämään kirjaa, koska olen nähnyt kirjasta tehdyn minisarjan televisiosta, ja se vakuutti minut. Olen myös lukenut Dickensiltä muutaman kirjan suomeksi.
John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä - Taidokasta ihmiskuvaa, lahja "Turun mummilta".
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä - Kävin ostamassa tänään antikvariaatista. Yllättävän lyhyt klassikoksi, luin kerran mökillä ja rakastuin.
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan - Pyrskähdyttävän hauska ja toisaalta viiltävän surullinen runokokoelma.
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus - Tutkielma muumikirjojen sisältämästä eksistentialismista - vaikea sana, joka tarkoittaa olemassaolon filosofiaa. Suosittelen lämpimästi.
Ursula K. Le Guin: Läntisen rannan aikakirjat-, Maameren tarinat-sarja - Ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, itse luokittelen tyylin "viisaaksi fantasiaksi". Erityisesti tuohon jälkimmäiseen fantasiasarjaan rakastun yhä uudelleen.
Cornelia Funke: Musteloitsu - Tavoitteena ostaa Mustesydän-trilogian kaksi muutakin osaa kokoelmiini.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia - Tuskin tarvitsee enää enempää suitsutusta, ensimmäinen osa on paras.
J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta-trilogia - Sain koko trilogian yksissä kansissa kahdellatoista eurolla antikvariaatista. Yritin nuorempana lukea monta kertaa, mutta hitaasti etenevän tarinan kauneus avautui vasta muutamia vuosia sitten minulle.
Lene Kaaberbol: Näkijän sota - Yritän epätoivoisesti etsiä sarjan muita osia.
J. K. Rowling: Harry Potter-sarjan neljä ensimmäistä osaa
Philip Pullman: Universumien tomu -trilogian ensimmäinen ja viimeinen osa
Jaakko Heinämäki ja joitain muita: Pihlajanorsu - Uusia, hauskoja merkityksiä kummallisille eläintennimille, esimerkkinä aavikkotasku = pikkulapsilla havaittava hiekan kertyminen vaatteiden poimuosiin.
Tove Jansson: Tarinoita muumilaaksosta - Kokoelmateoksessa on neljä kirjaa: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja suosikkini kaikista muumikirjoista, Muumipappa ja meri.


Huomenna kerron kirjoista, jotka vielä aion hankkia kirjastoani rikastuttamaan. Teitä, jotka selasitte tämänpäiväisen listan läpi lukematta sitä kunnolla (koska pitkät postaukset kyllästyttävät teitä), lohdutan sillä, että huominen lista ei ole yhtä pitkä, vain (?) 12 kirjailijaa.

...kirjapino käden ulottuvilla

Huomenna viimeinen työpäivä. Ylihuomenna junalla Turkuun ja sieltä mökille. Mökillä lukemista, uimista, lukemista, kirjoittamista, lukemista, jousiammuntaa, lukemista, ruoanlaittoa, lukemista, auringonottoa, lukemista... Ymmärsitte varmaan yskän.

Kävin tänään kirjakaupassa ja ostin osalla palkkarahoistani kaksi kirjaa. Nälkäpelin ensimmäistä osaa olin kaipaillut jo pitkään kirjahyllyyni, sillä toinen ja kolmas osa minulla jo oli. Rehellisesti sanottuna kyllä se ensimmäinenkin osa sieltä löytyi, mutta pokkarina. Pokkareissa ei vain ole sitä jotakin, tiedättekö? Ja onhan kovakantinen kirja kuitenkin sijoituksena ajatellen pitkäikäisempi...
Toinen löytö oli Patrick deWittin Puhdistautuminen. Olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta vähän aikaa sitten western-tyyppisen kirjan Sistersin veljekset, ja ilahduin kovasti sen tuoreesta ja humoristisesta näkökulmasta kuluneeseen aiheeseen. Ja niinpä, kun näin Puhdistautumisen kannessa 1.95 euron hinnan, kaappasin sen mukaani kesälukemiseksi. En malta odottaa, että pääsen siihen käsiksi!

Mutta pakko on odottaa, sillä kävin myös kirjastossa, ja totta kai sieltäkin tarttui mukaan muutama romaani, niistä kiehtovimpina täytyy mainita Katja Ketun Kätilö ja Philip Pullmanin Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus. Jälkimmäinen kirjailija on minulle tuttu Universumien tomu -trilogiasta (sekin löytyy - tosin vielä yhtä kirjaa vajaana - yksityisestä kirjastostani), joten odotan kirjalta paljon. Edellinen kirja taas on saanut paljon kiitosta kirjamaailmassa.

Olen mökillä keskiviikosta sunnuntaihin, joten siltä ajalta on turha odottaa postauksia. Mökkimme on nimittäin saaressa, eikä sinne kulje sähköä. Ja vaikka kulkisikin, en käyttäisi sitä. Sähkötön, alkeellinen mökkielämä on minulle samankaltainen periaate kuin kovakantiset kirjat.

Hyvää kesää!

...sukeltaminen

Olen aiemminkin kertonut, kuinka tärkeää romaanin tarjoama tila minulle on. Romaanilla ei ole mittaa, ei minkäänlaisia rajoituksia kielen tai muodon suhteen. Aikaisemmassa postauksessani keskityin lähinnä ruotimaan sitä, miksi kuvaileva, runsas kieli on minulle niin ominainen, ja kuinka vain romaani voi riittää rönsyilevälle tekstilleni, mutta romaanin pituudessa on eräs toinenkin seikka, jota rakastan.

Romaani ei vain näytä pitkältä, sen kirjoittaminen on myös pitkä, aikaavievä prosessi. Ja niin kuin aika itsekin, myös romaanin kirjoittaminen muuttaa ihmistä. Minua.

Kaikki alkaa ideasta. Yhdestä ainoasta, kipinän kaltaisesta ajatuksesta. Ehkä se on jokin sana, ele, tietty henkilö tai maisema, joka jää hiertämään mieltäni, ei jätä rauhaan. Siitä hiekansirusesta syntyy helmi, yhdestä ajatuksesta syntyy kokonainen romaani. Olen varma siitä, vaikken myöhemmin yleensä kykenekään palauttamaan mieleeni, mikä tuo kipinä oli, milloin se oikein lennähti mieleeni.

Kirjoitin kerran lyhyen inspiraation vallassa pienen tekstinpätkän, joka ei oikeastaan liity ollenkaan tähän aiheeseen. Nyt kuitenkin huomaan sen sopivan tähän, kuvaavan tunteitani romaanin kirjoittamista kohtaan täydellisesti, joskin vertauskuvallisesti. Korvaa vain sana "loitsu" sanalla "tarina".

Minun sisälläni asuu loitsu, joka ei ole valmis. Kun on aika, se saa kirjoitettavan ja lausuttavan muodon. Mutta vielä ei ole aika. Vielä jäytää loitsu sisintäni, syö minun voimiani, juo minun vertani ja kasvaa, kasvaa kiinni minuun ja osaksi minua, niin että lopulta ei minussa muuta olekaan kuin loitsun musta myrkky ja myrskyrintama.

Tämä katkelma kuvaa mielestäni hyvin sitä vaihetta romaanin kirjoittamisessa, kun itse kirjoittamista ei ole vielä aloitettu, kun tarina muotoutuu hitaasti päässäni, saa henkilöitä, miljöön, juonen. Vaihe on toisaalta hidas ja kuluttava, toisaalta kutkuttavan ihana. Se on kuin ihastus, se aika, kun todellisuus ei ole vielä ehtinyt himmentää onnen pintaa.

Sitten alkaa kirjoittaminen. En vihaa mitään niin paljon kuin kirjoittamista. En rakasta mitään niin paljon kuin kirjoittamista. Joskus tekee niin pahaa nähdä sisällään kasvanut tarina edessään, käsinkosketeltavana, kipeän todellisena. Toisaalta siitä on ylpeä, toisaalta siihen on pettynyt. Valmis teksti ei koskaan ole idean veroinen. Kirjailijan tavoite on vain päästä mahdollisimman lähelle tuota ideaa, pyrkiä kopioimaan se mahdollisimman uskollisesti. Silti se, mitä ihmiset myöhemmin lukevat, on parhaimmillaankin vain peilikuva.

Kun kirjoitan, olen osa tarinan maailmaa, sen ihmisiä, sen vaaroja ja sen ihmeitä. Minä kiinnyn romaaniini kuin toiseen ihmiseen, tutustun siihen vähä vähältä, janoan aina vain lisää. Kirjoittaessani romaania todellisuuden raja hämärtyy. Eläydyn romaanin tapahtumiin, eläydyn sen henkilöihin ja heidän ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Haukkojen sukua kirjoittaessa kävi niin, että kiinnyin niin kovasti erääseen "pahaksi" tarkoittamaani henkilöön, etten lopulta voinutkaan toteuttaa sitä kurjaa kuolemaa, jonka olin hänelle kaavaillut aloittaessani.

Romaani on pitkäaikainen, vaativa projekti, johon saa uppoutua sisintä myöten monen vuoden ajan, mennä niin pitkälle ja syvälle kuin ikinä uskaltaa. Eikä rajoja tai pohjaa ole, ainakaan sellaisia, joita kidukseton voisi koskaan tavoittaa.