Pääsin tiukan kokeisiinlukemisaikataulun lomassa karkaamaan metsälenkille koiran kanssa. Heittelin jonkin aikaa keppiä, mutta en ole koskaan onnistunut opettamaan Miksua noutamaan, joten kumpikaan ei jaksanut pitkään sitä ajanvietettä. Päätin sitten lähteä kokeilemaan itselleni uutta polkua, jonka joku oli tallannut viistossa valossa kirjavana kimaltelevaan lumeen.
Hankeen painuneita jälkiä seuraamalla tutustuu ihan uudella tavalla "tuttuun" lähimetsään. Ei ole oikeastaan väliä, ovatko jäljet eläimen vai ihmisen; kumpiakin seuraamalla olen löytänyt uusia, mielenkiintoisia reittejä vanhojen ja puhkitarvottujen rinnalle. Talvella metsään syntyneitä polkuja on jotenkin turvallisempi kokeilla, koska toisin kuin kesäiset polut, ne eivät pujahda sammaleen alle piiloon tai hajoa varpujen lomaan. Niinpä olen voinut alkaa käyttää talvella oppimiani polkuja myös silloin, kun lumi on jo sulanut ja polku on oikullisempi, kevytjalkaisempi.
Hiukan nuorempana jaksoin vielä innostua peuranjäljistä. Muistan "metsästäneeni" valkohäntäpeuroja Miksun kanssa lähimetsässä parikin tuntia putkeen. Lähdimme tutulta polulta sorkanjälkien houkuttelemina, bongailimme papanakasoja ja muutaman makuupaikan, joista löytyi jopa hiukan harmaan- ja ruskeankirjavaa karvaa. Itse eläimiä emme nähneet, mutta tutustuimme metsään ihmispolkujen ulkopuolella. Pellonlaitaa myötäilevä, puroja, kallioita, valtavia kuusia, saniaisia, risukkoja ja mahtavia juurakoita käsittävä reitti on edelleen yksi suosikeistani, eikä vähiten siksi, ettei sillä kulje kukaan muu kuin me kaksi ja metsäneläimet.
26. tammikuuta 2013
25. tammikuuta 2013
...koeviikkomoraali
Koeviikko on loistava keksintö.
Päivät ovat lyhyitä, ja vaikka ne pitääkin käyttää kokeisiin lukemiseen, ei koko aikaa voi millään päntätä. Välillä on pidettävä (vähän pidempiäkin) taukoja, leipoa, laittaa ruokaa, katsoa televisiota, lähteä hiihtämään, käydä kaupoilla, tavata ystäviä... Aivotkin tarvitsevat hengähdystaukoja.
Parasta kuitenkin on, että koeviikolla sallii itselleen kaikenlaista. Kokeisiin lukiessa tarvitsee naposteltavaa kannustimeksi, kokeiden ja koeviikon jälkeen herkut ovat joko palkkio hyvin tehdystä työstä tai lohturuokaa. Toisin sanoen aina löytyy tekosyy. Taidan leipoa huomenna suklaakakun.
Päivät ovat lyhyitä, ja vaikka ne pitääkin käyttää kokeisiin lukemiseen, ei koko aikaa voi millään päntätä. Välillä on pidettävä (vähän pidempiäkin) taukoja, leipoa, laittaa ruokaa, katsoa televisiota, lähteä hiihtämään, käydä kaupoilla, tavata ystäviä... Aivotkin tarvitsevat hengähdystaukoja.
Parasta kuitenkin on, että koeviikolla sallii itselleen kaikenlaista. Kokeisiin lukiessa tarvitsee naposteltavaa kannustimeksi, kokeiden ja koeviikon jälkeen herkut ovat joko palkkio hyvin tehdystä työstä tai lohturuokaa. Toisin sanoen aina löytyy tekosyy. Taidan leipoa huomenna suklaakakun.
23. tammikuuta 2013
...ilman vertauskuvia
Kävin eilen katsomassa Piin elämä -elokuvan kavereiden kanssa. Suosittelen, varauksetta ja vilpittömästi. Visuaalisesti kauniimpaa, syvällisempää, lumoavampaa elokuvaa en ole hetkeen nähnyt. (Jos otat vaarin vihjeestäni, ei kannata jatkaa pidemmälle, koska luvassa on juonipaljastuksia. Hyppää ainakin neljäs iso kappale yli.)
Elokuva kertoo nuoresta intialaispojasta, Piistä, joka muuttaa perheineen ja eläintarhoineen Pohjois-Amerikkaan. Matkalla Tyynen valtameren yli laiva uppoaa myrskyssä. Pieneen pelastusveneeseen selviytyy vain Pii itse, haavoittunut seepra, oranki, hyeena ja tiikeri. Yllättävän julmien (mutta odotettavien) käänteiden jälkeen jäljelle jäävät vain tiikeri, joka syö muut eläimet, ja Pii, joka onnistuu pelastautumaan tiikerin kynsistä irtonaiselle lautalle.
Keskellä avointa, tyyntä ja välillä levottomampaa merta noiden kahden toisilleen vieraan lajin välille syntyy kummallinen riippuvuussuhde. Kumpikaan ei pärjää ilman toista, mutta on vaikea löytää tasapaino, kun nälkä kourii tiikerin vatsaa. Mitään siirappista sielunkumppanuutta, saati ystävyyttä, tiikerin ja Piin välille ei synny. Tässä elokuvassa eläin saa olla eläin eikä inhimillistetty kotikissa. Mutta vähitellen, uhkauksin ja lahjuksin, tiikeri alkaa sietää ja jopa kunnioittaa Piitä - ja päinvastoin.
Elokuvan loppupuolella katsojalle tarjotaan kuitenkin vaihtoehtoinen tarina, jonka Pii on kertonut epäuskoisille vakuutusyhtiön työntekijöille laivaturmasta. Siinä veneeseen pelastuneita eläimiä vastaavatkin ihmishahmot. Yhtäkkiä uskomaton, satumainen tarina bengalintiikerin ja pojan välisestä horjuvasta yhteistyöstä näyttäytyykin vertauskuvana, jossa äitinsä (orangin) kuoleman todistanut Pii (tiikeri) surmaa julman kokin (hyeenan) kostoksi, ja oppii elämään oman paljastuneen julmuutensa kanssa.
En oikein tiedä, kumman tarinan haluaisin uskoa. Siitä ei anneta mitään vihjettä katsojalle, loppu jää täysin avoimeksi, itselle päätettäväksi. Uskoako uskomattomaan vai taipuako julmaan "totuuteen"?
Mutta toisaalta, miksi pitäisi päättää? Onko aina pakko löytää totuus? Eikö voisi antaa kahden tarinan kietoutua toisiinsa, käydä rinnan, tasavertaisina, toisiaan tukien ja täydentäen? Luulen, että juuri sitä tässä elokuvassa on tavoiteltu. Päätyy sitten kumpaan tahansa, lopputulos on värisyttävän hieno, mutta parhaimmillaan tarina on, kun siinä on hippunen kumpaakin totuutta.
Elokuvan filosofisten ulottuvuuksien lisäksi myös visuaalisuus on huikaisevaa. Kahden avaruuden välissä lipuva vene, sähkönsinistä hehkuvat meduusat, iholla kimaltavat lentokalansuomut, aamun tiikerinpunaiset aallot, pinnan alla tanssiva valas, syvänteiden olennot ja kummallisen saaren syvät, makeavetiset järvet hehkuvat uskomattoman voimakkaissa ja intensiivisissä väreissä. Meri on pelottava ja julma, mutta myös häkellyttävän, riemastuttavan kaunis. Niin kuin koko elokuva.
Elokuva kertoo nuoresta intialaispojasta, Piistä, joka muuttaa perheineen ja eläintarhoineen Pohjois-Amerikkaan. Matkalla Tyynen valtameren yli laiva uppoaa myrskyssä. Pieneen pelastusveneeseen selviytyy vain Pii itse, haavoittunut seepra, oranki, hyeena ja tiikeri. Yllättävän julmien (mutta odotettavien) käänteiden jälkeen jäljelle jäävät vain tiikeri, joka syö muut eläimet, ja Pii, joka onnistuu pelastautumaan tiikerin kynsistä irtonaiselle lautalle.
Keskellä avointa, tyyntä ja välillä levottomampaa merta noiden kahden toisilleen vieraan lajin välille syntyy kummallinen riippuvuussuhde. Kumpikaan ei pärjää ilman toista, mutta on vaikea löytää tasapaino, kun nälkä kourii tiikerin vatsaa. Mitään siirappista sielunkumppanuutta, saati ystävyyttä, tiikerin ja Piin välille ei synny. Tässä elokuvassa eläin saa olla eläin eikä inhimillistetty kotikissa. Mutta vähitellen, uhkauksin ja lahjuksin, tiikeri alkaa sietää ja jopa kunnioittaa Piitä - ja päinvastoin.
Elokuvan loppupuolella katsojalle tarjotaan kuitenkin vaihtoehtoinen tarina, jonka Pii on kertonut epäuskoisille vakuutusyhtiön työntekijöille laivaturmasta. Siinä veneeseen pelastuneita eläimiä vastaavatkin ihmishahmot. Yhtäkkiä uskomaton, satumainen tarina bengalintiikerin ja pojan välisestä horjuvasta yhteistyöstä näyttäytyykin vertauskuvana, jossa äitinsä (orangin) kuoleman todistanut Pii (tiikeri) surmaa julman kokin (hyeenan) kostoksi, ja oppii elämään oman paljastuneen julmuutensa kanssa.
En oikein tiedä, kumman tarinan haluaisin uskoa. Siitä ei anneta mitään vihjettä katsojalle, loppu jää täysin avoimeksi, itselle päätettäväksi. Uskoako uskomattomaan vai taipuako julmaan "totuuteen"?
Mutta toisaalta, miksi pitäisi päättää? Onko aina pakko löytää totuus? Eikö voisi antaa kahden tarinan kietoutua toisiinsa, käydä rinnan, tasavertaisina, toisiaan tukien ja täydentäen? Luulen, että juuri sitä tässä elokuvassa on tavoiteltu. Päätyy sitten kumpaan tahansa, lopputulos on värisyttävän hieno, mutta parhaimmillaan tarina on, kun siinä on hippunen kumpaakin totuutta.
Elokuvan filosofisten ulottuvuuksien lisäksi myös visuaalisuus on huikaisevaa. Kahden avaruuden välissä lipuva vene, sähkönsinistä hehkuvat meduusat, iholla kimaltavat lentokalansuomut, aamun tiikerinpunaiset aallot, pinnan alla tanssiva valas, syvänteiden olennot ja kummallisen saaren syvät, makeavetiset järvet hehkuvat uskomattoman voimakkaissa ja intensiivisissä väreissä. Meri on pelottava ja julma, mutta myös häkellyttävän, riemastuttavan kaunis. Niin kuin koko elokuva.
20. tammikuuta 2013
15. tammikuuta 2013
...on on on mutta milloin?
Kyllä äiti tietää. Kysyi autossa matkalla jumpasta, vaivasiko minua jokin. Sanoin, ettei vaivannut, kuinka niin? "Oot vaikuttanut siltä tällä viikolla."
Ehkä olen. Olen kyllä yrittänyt olla niin kuin ennenkin, hymyillä, tervehtiä, jutella, nauraa niin kuin muutkin. Useimmiten se tulee ihan luonnostaankin. Mutta ehkä kotona on hankalampi pitää tiettyjä ajatuksia loitolla, peittää ne, kätkeä muilta. Täällä olen liian lähellä itse ongelmaa. Täällä se on liian pinnalla, tunkee ihosta läpi, kasvattaa kynnet ja turkin.
Näitä tulee aina silloin tällöin. Aikoja, jolloin kirjoittaminen ei vain luista. Aikoja, jolloin tunnen olevani rampa, kyvytön. Olen tänne blogiinkin niistä maininnut, vuodattanut pahaa oloani bittiavaruuteen muutaman kymmenen luettavaksi. Teidän mielestänne nuo postaukset ovat luultavasti tylsimpien joukossa, enkä itsekään niistä pidä - ymmärrettävästä syystä. Kuinka voisittekaan ymmärtää, mitä tarkoitan, kun kirjoitan tästä tunteesta silloin, kun en osaa kirjoittaa? Jokin silti pakottaa minut yrittämään, kerta toisensa jälkeen, niin kuin kieli palaa kokeilemaan kipeää hammasta. Haluan, että ymmärrätte, miltä tämä tuntuu.
Miltä tuntuu, kun on mykkä, sokea, kuuro ja sisällä valtava aukko. Sen tyhjyyden kohdalla on yleensä pirskahtelevaa elämää, inspiraatiota, ideoita, jatkuvasti syntyviä ja kasvavia tarinanalkioita, kielikuvia, henkilöhahmoja, tekstiä tekstiä niin kuin luuytimessä verisoluja. Minä tarvitsen niitä. Tarvitsen. Kun niitä ei ole, on kuin olisi menettänyt kokonaisen aistin. En näe maailmaa niin kuin ennen, ja vaikka näkisinkin, en osaisi tulkita sitä, se ei merkitse minulle enää yhtä paljon. Se tekee niin kipeää! Tekee kipeää nähdä muistikirjan tyhjät sivut ja valkoisella alustalla tasaisesti sykkivä kursori, mutta sitäkin kipeämpää tekee nähdä sitä tyhjyyttä epätoivoisesti kiinni kurovat sanat, niin kömpelöt, niin rumat ja vaillinaiset. Rumaa, rumaa. Siitä on päästävä irti, kunnes olen pyyhkinyt pois kaiken mitä olen yrittänyt tapailla. Kunnes on aloitettava uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas, ja taas, kunnes kyyneleet ovat liian lähellä ja tietokone on suljettava, ettei sille tekisi väkivaltaa.
Tiedän, että tämä menee ohi. Niin se on aina mennyt. Jonain päivänä jokin tunne, laulu, kirja, näky, herättää minussa jotain. Ahdistus katoaa, kutistuu. Lehahtaa pois rintani päältä puristamasta.
Mutta kaikkein pahinta on se pieni ääni kaiken tämän ahdistuksen ja jopa toivon alla, joka kuiskaa: "...mutta entä jos..." Entä jos tämä ei menekään ohi? Entä jos tämä on se viimeinen tukos, jonka yli ei pääse? Mitä minä teen, jos minulta viedään kirjoittaminen? Mitä minä olen? Se pelottaa se tyhjyys, merkityksettömyys, se pelottaa niin helvetisti etten osaa pukea sitä sanoiksi, vain rutistaa sen syvälle, syvälle rintaani. Maailma ilman kirjoittamista on vain puoli maailmaa. Osaisin olla ilman, mutten halua.
Ehkä olen. Olen kyllä yrittänyt olla niin kuin ennenkin, hymyillä, tervehtiä, jutella, nauraa niin kuin muutkin. Useimmiten se tulee ihan luonnostaankin. Mutta ehkä kotona on hankalampi pitää tiettyjä ajatuksia loitolla, peittää ne, kätkeä muilta. Täällä olen liian lähellä itse ongelmaa. Täällä se on liian pinnalla, tunkee ihosta läpi, kasvattaa kynnet ja turkin.
Näitä tulee aina silloin tällöin. Aikoja, jolloin kirjoittaminen ei vain luista. Aikoja, jolloin tunnen olevani rampa, kyvytön. Olen tänne blogiinkin niistä maininnut, vuodattanut pahaa oloani bittiavaruuteen muutaman kymmenen luettavaksi. Teidän mielestänne nuo postaukset ovat luultavasti tylsimpien joukossa, enkä itsekään niistä pidä - ymmärrettävästä syystä. Kuinka voisittekaan ymmärtää, mitä tarkoitan, kun kirjoitan tästä tunteesta silloin, kun en osaa kirjoittaa? Jokin silti pakottaa minut yrittämään, kerta toisensa jälkeen, niin kuin kieli palaa kokeilemaan kipeää hammasta. Haluan, että ymmärrätte, miltä tämä tuntuu.
Miltä tuntuu, kun on mykkä, sokea, kuuro ja sisällä valtava aukko. Sen tyhjyyden kohdalla on yleensä pirskahtelevaa elämää, inspiraatiota, ideoita, jatkuvasti syntyviä ja kasvavia tarinanalkioita, kielikuvia, henkilöhahmoja, tekstiä tekstiä niin kuin luuytimessä verisoluja. Minä tarvitsen niitä. Tarvitsen. Kun niitä ei ole, on kuin olisi menettänyt kokonaisen aistin. En näe maailmaa niin kuin ennen, ja vaikka näkisinkin, en osaisi tulkita sitä, se ei merkitse minulle enää yhtä paljon. Se tekee niin kipeää! Tekee kipeää nähdä muistikirjan tyhjät sivut ja valkoisella alustalla tasaisesti sykkivä kursori, mutta sitäkin kipeämpää tekee nähdä sitä tyhjyyttä epätoivoisesti kiinni kurovat sanat, niin kömpelöt, niin rumat ja vaillinaiset. Rumaa, rumaa. Siitä on päästävä irti, kunnes olen pyyhkinyt pois kaiken mitä olen yrittänyt tapailla. Kunnes on aloitettava uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas, ja taas, kunnes kyyneleet ovat liian lähellä ja tietokone on suljettava, ettei sille tekisi väkivaltaa.
Tiedän, että tämä menee ohi. Niin se on aina mennyt. Jonain päivänä jokin tunne, laulu, kirja, näky, herättää minussa jotain. Ahdistus katoaa, kutistuu. Lehahtaa pois rintani päältä puristamasta.
Mutta kaikkein pahinta on se pieni ääni kaiken tämän ahdistuksen ja jopa toivon alla, joka kuiskaa: "...mutta entä jos..." Entä jos tämä ei menekään ohi? Entä jos tämä on se viimeinen tukos, jonka yli ei pääse? Mitä minä teen, jos minulta viedään kirjoittaminen? Mitä minä olen? Se pelottaa se tyhjyys, merkityksettömyys, se pelottaa niin helvetisti etten osaa pukea sitä sanoiksi, vain rutistaa sen syvälle, syvälle rintaani. Maailma ilman kirjoittamista on vain puoli maailmaa. Osaisin olla ilman, mutten halua.
14. tammikuuta 2013
...luonnon kalligrafia
Kun aamulla avasin verhot, jokin vilahti aivan näkökentän laidalla kadoten vajan taakse. Aavistus jostakin varjomaisen ketterästä ja kevyestä sipaisi puuterilumeen jälkensä, joita luin ulos astuessani. Ikkunani eteen painetut jäniksenaskeleet eivät olleet ainoat, jotka kulkivat hangella. Koko etupihamme on linnun-, oravan- ja rusakonjälkien kirjoma. Sirot, poukkoilevat ja kevyet merkit sivuavat ja risteävät toisiaan, menevät päällekkäin, kiemurtelevat kuin silmät kiinni raapustetut lauseet paperin yli.
12. tammikuuta 2013
...vanhat hyvät ajat
Vajaa viikko siihen kesti tottua. Olin jo valmiiksi epäileväinen ja pettynyt uudistukseen, surin etukäteen sitä, etten voisi enää levittää lehteä lattialle ja sukeltaa siihen kyynärvarsia myöten. Ensimmäisenä päivänä en osannut vielä käyttääkään uutta hienoa tabloidikokoista Hesaria: en ymmärtänyt asettaa sisäkkäisiä osia peräkkäin ja niinpä luin sarjakuvat jo jossain puolessavälissä lehteä ja päädyin Kaupunki-osioon. Pettymys karvasteli kurkussa. Tuntui siltä, että arvostamani lehti vain apinoi ulkomaisia julkaisuja, uudistui pelkän uudistumisen vuoksi.
Ymmärsin kyllä uuden muodon käytännöllisyyden (nyt osaan siitä jo nauttiakin). Onhan se kätevää, kun lehteä voi lukea bussissa ja ratikassa ja ties missä tarvitsematta jatkuvasti pyydellä anteeksi kanssamatkustajien leukaa kutittelevia sivuja. Mutta siinähän Hesarin viehätys olikin! Ei se ollut lehti, jota voi selailla pintapuolisesti liikenteen ja ihmisten luomassa taustahälyssä, työasiat ajatuksiin kilometri kilometriltä työntyen. Siihen piti uppoutua, keskittyä. Siitä piti nautiskella kaikessa rauhassa vaikkapa työpäivän (tai koulupäivän) jälkeen, jos ei aamulla ehtinyt. Parhaimmillaan se oli viikonloppuaamuisin, kun ei ollut kiire minnekään.
Ymmärsin myös sen, että oikeasti vika oli minussa. En pelkää muutosta; en vain pidä siitä, että kaikki vanha ja kaunis ja ajan patinoima katoaa niin sanotun "nykyajan" tieltä. Haluan rakastamani kirjat omaan hyllyyni, kosketeltaviksi, avattaviksi, selailtaviksi, en bittijonoksi ipadiin. Haluan Hesarin suurena ja kömpelönä uutissylinä enkä vieraalle kalskahtavana "tabloidina", joka on lähes liian nykyaikainen ollakseen helposti lähestyttävä minunlaiselleni nostalgiankaipuusta kärsivälle.
Mutta kyllä minä totuin, ja loppujen lopuksi aika nopeasti. Keskiviikkona osasin jo asettaa osat peräkkäin, niin että sarjakuvat toimivat loppukevennyksenä (onneksi Rauta-Reetasta ei ole luovuttu!) ja televisio-ohjelmat muistaa vielä käydä laittamassa nauhalle kun lehden sulkee. Perjantain Nyt-liite hymyilytti terävillä kirjoituksillaan ja uskaliailla aiheillaan. Lopullisesti minut voitti puolelleen kuitenkin tämän päivän Hesari ja erityisesti sen Lauantai-osio. Mielenkiintoisia artikkeleita toisensa perään (kunnes tultiin auto-osioon, mutta siinä vaiheessa olin jo niin myyty, etten välittänyt tunnelmanlatistajasta), hyviä palstoja (Juuri nyt olisi hyvä olla...portugalinsotalaiva!) ja kaunis visuaalinen ilme.
Kyllä kelpaa. Myös tällaiselle poikkeuksellisen (?) vanhanaikaiselle nuorelle.
Ymmärsin kyllä uuden muodon käytännöllisyyden (nyt osaan siitä jo nauttiakin). Onhan se kätevää, kun lehteä voi lukea bussissa ja ratikassa ja ties missä tarvitsematta jatkuvasti pyydellä anteeksi kanssamatkustajien leukaa kutittelevia sivuja. Mutta siinähän Hesarin viehätys olikin! Ei se ollut lehti, jota voi selailla pintapuolisesti liikenteen ja ihmisten luomassa taustahälyssä, työasiat ajatuksiin kilometri kilometriltä työntyen. Siihen piti uppoutua, keskittyä. Siitä piti nautiskella kaikessa rauhassa vaikkapa työpäivän (tai koulupäivän) jälkeen, jos ei aamulla ehtinyt. Parhaimmillaan se oli viikonloppuaamuisin, kun ei ollut kiire minnekään.
Ymmärsin myös sen, että oikeasti vika oli minussa. En pelkää muutosta; en vain pidä siitä, että kaikki vanha ja kaunis ja ajan patinoima katoaa niin sanotun "nykyajan" tieltä. Haluan rakastamani kirjat omaan hyllyyni, kosketeltaviksi, avattaviksi, selailtaviksi, en bittijonoksi ipadiin. Haluan Hesarin suurena ja kömpelönä uutissylinä enkä vieraalle kalskahtavana "tabloidina", joka on lähes liian nykyaikainen ollakseen helposti lähestyttävä minunlaiselleni nostalgiankaipuusta kärsivälle.
Mutta kyllä minä totuin, ja loppujen lopuksi aika nopeasti. Keskiviikkona osasin jo asettaa osat peräkkäin, niin että sarjakuvat toimivat loppukevennyksenä (onneksi Rauta-Reetasta ei ole luovuttu!) ja televisio-ohjelmat muistaa vielä käydä laittamassa nauhalle kun lehden sulkee. Perjantain Nyt-liite hymyilytti terävillä kirjoituksillaan ja uskaliailla aiheillaan. Lopullisesti minut voitti puolelleen kuitenkin tämän päivän Hesari ja erityisesti sen Lauantai-osio. Mielenkiintoisia artikkeleita toisensa perään (kunnes tultiin auto-osioon, mutta siinä vaiheessa olin jo niin myyty, etten välittänyt tunnelmanlatistajasta), hyviä palstoja (Juuri nyt olisi hyvä olla...portugalinsotalaiva!) ja kaunis visuaalinen ilme.
Kyllä kelpaa. Myös tällaiselle poikkeuksellisen (?) vanhanaikaiselle nuorelle.
7. tammikuuta 2013
...uudet villasukat
Ensimmäinen maanantai loman jälkeen on ehdottomasti yksi niistä päivistä, jolloin haluaisi jättää ruumiinsa kotiin. Ei minua kouluun lähteminen haittaa, kun vain saisi lähteä sinne aineettomana, ruumiittomana henkenä, tietoisuuden tihentymänä, pilvenhattarana. Voisi vaihtaa kuulumisia ja päivitellä koulun vallannutta outoa hajua (lattiavahaa) ja oppia ja nauttia opiskelusta ilman, että pitäisi raahata kivulloista kehoa mukanaan.
Sänky ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta kuin tänään, niin pehmeältä, lämpimältä, turvalliselta. Peiton poimussa kehokin tuntui vielä suhteellisen normaalilta, ei ehkä ihan kiinteältä, mutta ehdottomasti miellyttävämmältä kuin se, joka joutui nousemaan ylös. En haluaisi valittaa, mutta
Sänky ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta kuin tänään, niin pehmeältä, lämpimältä, turvalliselta. Peiton poimussa kehokin tuntui vielä suhteellisen normaalilta, ei ehkä ihan kiinteältä, mutta ehdottomasti miellyttävämmältä kuin se, joka joutui nousemaan ylös. En haluaisi valittaa, mutta
- reidet ovat kipeät ja kankeat eilisestä jumpasta (tein kerrankin kaikki kyykyt, jipii!)
- oikeassa ranteessani (kirjoituskädessäni) heräsi vanha kipu - jokin siellä ei nyt ole ihan kunnossa
- rintaa ahdistaa ja pistää liian syvään hengittäessä, ikään kuin jokin jänne kiristyisi rintalastan ympärille
Tällaisten päivien jälkeen kotiin palatessa on saatava ylleen jotain mahdollisimman mukavaa ja löysää ja anteeksiantavaa. Vanhemmatkaan eivät enää jaksa ihmetellä, kun ilmestyn iltaruokapöytään yöpaidassa ja villasukissa - tällaisia päiviä kun on aina silloin tällöin. Helpottaa hiukan, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää. Saa keskittyä pelkkään olemiseen. Kivutkin tuntuvat pehmeämmiltä yöpuvun muumimammamaisten muotojen alta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)