...tämä selviytyjä

Isä sanoi kerran ihailevansa sitä, kuinka ihminen on rakentunut. Kuinka jokin ajatustakin vähäisempi nykäisee sormien lihaksia, jänteitä, koukistaa sormia ja laittaa ne tarttumaan johonkin esineeseen. Eräässä Jack Londonin kirjassa on muistaakseni samankaltainen kohtaus, jossa erämaassa susien saartama kulkija pysähtyy tutkailemaan hiipuvan tulen loimussa käsiään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tajuaa, kuinka nerokas ja kaunis järjestelmä se on, kuinka luonnollisena sitä on aina pitänyt ja kuinka ihmeellistä se tosiasiassa on, aliarvostettu ihme, nuo sormet ja niiden saumaton liike.

Itseäni tuo yksityiskohta ei ole koskaan erityisesti kiehtonut. Sen sijaan muutama muu ihmiselle varsin luonnollinen ja tavallinen ominaisuus kiinnostaa minua yhtä paljon kuin isääni tai kuolemaansa odottavaa vaeltajaa sormien toiminta.

"Pelon anatomiaksi" sitä tämän päivän Hesarissa kutsuttiin. Kuinka jokin uhkaava, epätavallinen ääni tai haju tai vaikka silmäkulmassa häilähtävä liike saa vaistomme hälyttämään. Kuinka jokainen solumme keskittyy pitämään meidät hengissä. "Pupillit laajenevat ja näkö tarkentuu." "Pelästyminen panee hikoilemaan, eli käynnistää kehon jäähdytysjärjestelmän, koska elimistö varautuu fyysiseen rasitukseen." "Iho nousee kananlihalle, koska adrenaliini saa karvankohottajalihakset supistumaan. Tästä ei ole hyötyä paljasnahkaiselle nykyihmiselle, mutta kun esi-isämme tiheä karvoitus nousi pystyyn, se näytti suuremmalta ja pelottavammalta. Lisäksi pörhistäminen säästi lämpöä." "Adrenaliini ja noradrenaliini saavat sydämen sykkimään kiivaasti ja pumppaamaan verta lihaksille." "Keuhkoputket laajenevat, jotta keuhkot saavat lisää happea. Hengityksen tahti kiihtyy." "Polvet tutisevat, jollei ihminen syöksy pakoon. Jalat voivat alkaa vapista kontrolloimattomasti, koska lihaksiin on virrannut tavallista runsaammin verta ja ne ovat jännittyneet." Kaikki tämä - ja paljon muuta - vaistomaisesti, muutaman sekunnin aikana, ilman, että ehdimme edes tulkita äänen merkityksen. Kaikki tämä, jotta ihminen säilyisi hengissä.

Minusta siinä on jotakin kaunista. Kuinka kylmällä säällä veri pakenee sormista ja muista hyödyttömistä ulokkeista keskivartaloon elintärkeitä elimiä lämmittääkseen. Kuinka jokin villi selviytyjä meissä kohottaa päätään ja pörhistää turkkiaan, kasvattaa meille kynnet. Kuinka vuosituhansien takaiset vaistot yhä elävät meissä, jotta me eläisimme.

...kirjamessumatikka

Craig Thompson: Habibi - 20 euroa
("Ei voi olla totta! Kirjakaupoissa tää on 35 euroa! Pakko ostaa nyt kun sen kerrankin saa näin halvalla!")

Erin Morgenstern: Yösirkus - 15 euroa
("Okei, onhan se aina pieni riski ostaa kirja, jota ei oo ennen lukenut ja hyväksi havainnut... Mutta eihän toi oo ees paha hinta. Ja tää vaikuttaa niiin hyvältä.")

Cornelia Funke: Mustemaailma - 7 euroa
("Ihana antikvariaattilöytö! Voiko toi olla hinta? Täytyypä kysyä tolta tyypiltä..."
"Oli se 7 euroa. Nyt ei kehtaa enää viedä takaisin, kun kysyin hintaa myyjältä... Luulevat vielä köyhäksi opiskelijaksi...")

Emmi Itärannan synkänkauniille Teemestarin kirjalle (24 euroa ja risat) ei löytynyt enää nerokkaita perusteluja, saati rahaa...

...lapsen riemu

Muistan jo monelta vuodelta sen hetken, kun aamulla katsoo ulos ja siellä ilmassa, takapihalta kohoavien kuusien pimeyttä vasten, leijuu jotain valkoista...
  - Siellä sataa lunta!
Nopea rynnistys olohuoneen sohvalle suuren ikkunan ääreen kurkistelemaan, kuinka paksuna kerroksena lunta jo on. Tällä kertaa oli kuin terassille olisi levinnyt valkoinen huntu: niin kevyt, puuterinen, kaunis.

Lumi herättää meissä (minussa) lapsen. Tekee mieli kiskoa talvikamppeet päälleen kuin se piirretty poika Lumiukossa, juosta ulos kaulaliina perässä viipottaen, pyöritellä lumipalloja, tehdä lumienkeli, seurata eläinten jälkiä metsän rajaan...

Tässä vielä vähän lumifiilistelyä viime vuosilta:

Rujoa kauneutta

...ihmisen paras ystävä

Ei se ole pelkkä ystävä. Se on peili, sisarus, huolehtiva vanhempi, suojelusenkeli.

Yritin tänään joogatessani ensimmäistä kertaa päälläseisontaa ilman minkäänlaista tukea. Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Taisin ponnistaa liikaa, kallistuin taaksepäin ja kierähdin ympäri. Ei siinä rytäkässä onneksi sattunut, mutta pelästyin hiukan, ja saatoin vähän parahtaakin kaatuessani.
Miksu oli sekunnissa luonani. Se oli maannut lähistöllä, ja ensimmäinen, minkä tajusin lattiaan rysähtäessäni, oli kylkeeni painautuva koira. Se tuli ihan kiinni minuun, miltei syliin, nuolaisi kasvojani. Ja mikä se muka oli, ellei sielu, joka sen huolestuneessa kurtussa olevien kulmien alta minua katseli?
Kiedoin käteni Miksun ympärille ja tunsin, kuinka sen kehoa huojutti heiluva häntä. Se oli pelästynyt vähintäänkin yhtä pahasti kuin minä, ja nyt se oli yhtä huojennusta siitä tiedosta, että olin kunnossa. Toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei myöskään arastele halausta (niin alistava kuin sellainen ele onkin), eikä livahtanut otteestani ennen kuin itse könysin pystyyn.

Tällaisina hetkinä sitä taas muistaa, miksi ylipäänsä hankki koiran. (Sen unohtaa, kun täytyy herätä keskellä yötä siivoamaan oksennusta, tai kun koira on kieriskellyt jossain ah-niin-ihanassa-ja-haisevassa mönjässä, jonka se on löytänyt metsästä...)

...todellinen taikuus

On sateinen ilta merellä, aurinko laskenut monta tuntia sitten. Isä on sytytellyt lyhtyjä, mutta niiden valo vain voimistaa mökin ympärillä avautuvaa pimeyttä. Ilman sateen ropinaa peltikattoon, puihin ja märkään maahan hiljaisuus olisi täydellinen.

Kuvittele se. Kuvittele puusaunasta raukea keho, joka pujahtaa ulos vilvoittelemaan, epäröi hetken mökin terassilla ja uskaltautuu sitten pihasta lähtevälle polulle. Paljaan ihon kalpeus on ainoa valo siellä, minne lyhtyjen valo ei yllä. Pysähdy. Kuuntele. Ole metsänhenki, ihmisille näkymätön, pimeydessä suurin silmin höyhenhiuksin paljain jaloin terävin korvin hiiviskelevä olento, ei täysin inhimillinen eikä toisaalta pelkkä eläinkään. Kuvittele se. Kuinka kaunis on maailma nyt, kuinka ohut on todellisuus, kun sen rajoja venyttävät käyriksi kasvaneet kynnet ja kipunoiva turkki.

Palaa todellisuuteen, lyhtyjen valoon. Ole jälleen se pehmeä, haavoittuvainen ihmiskeho, joka kylmästä väristen kipaisee suoraan saunan ylälauteelle ja vilkuilee epämääräistä pelkoa tuntien ikkunasta avautuvaa läpitunkematonta pimeyttä. Kuvittele, mikä siellä pimeydessä äsken vaelsi, mikä siellä nyt vaeltaa...

On hetkiä, jolloin todellisuus taipuu, vaikkei mitään todella yliluonnollista tapahtuisikaan. Joskus vain tuntuu siltä, että fantasiakirjoihin kuuluva kauneus on päässyt pujahtamaan myös meidän maailmaamme, aivan kuin varkain vuotanut kirjan kansien välistä. Hetken aikaa kaikki on mahdollista, minä itse jotain enemmän kuin pelkkä biologian ja fysiikan sääntöjä noudattava lihassäkki.

Onko väärin kaivata näin kovasti jotain muuta, jotain enemmän? Onko väärin rakastaa niitä hetkiä, jolloin tämä maailma ei varsinaisesti ole se kaikille tuttu, ainoa olemassaoleva maailma? Eikö se tarkoita sitä, ettei tämä todellisuus riitä minulle? Ehkä.

Mutta toisaalta: Ei tuo alun tunnelmakuvaus ollut peräisin kirjasta, vaan tästä maailmasta. Eivät nuo tunteet olleet pelkkiä sanoja, vaan minun oman mieleni, luonnon muovaamien aivojeni, tuotosta. Miksen saisi rakastaa todellisuuden taikuutta, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin luonnollinen tuntuu yliluonnolliselta?

Miksen saisi nähdä tätä maailmaa toisin silmin?

...aika

Jälleen kirjatoivelistani kasvoi yhdellä suurenmoisella, kauniilla, koskettavalla ja inspiroivalla teoksella. Luin kirjan oikeastaan jo viikonloppuna - yhdeltä istumalta, kiihkeästi ahmien, kuurona ja sokeana muulle maailmalle - mutta halusin sulatella sitä rauhassa, ennen kuin kirjoittaisin siitä tänne.

Craig Thompsonin Habibi on järkälemäinen sarjakuva, joka yhdistelee islaminuskon perinteitä nykypäivän ongelmiin, kuten jätetulvaan. Päähenkilöinä ovat arabinainen Dodola, joka ryöstetään orjaksi ja myydään eteenpäin varakkaan sulttaanin haaremiin, sekä Dodolan pelastama ja kasvattama tummaihoinen poika Habibi, joka etsii Dodolaa heidän jouduttuaan erilleen monen vuoden yhteiselon jälkeen. Tarinaa kuljetetaan monessa aikatasossa Dodolan muistellessa Habibin ja itsensä yhteistä aikaa, mutta silti siinä pysyy vaivatta perässä. Takaumat ja erilaiset islaminuskoon kuuluvat tarinat, myytit ja legendat rytmittävät teosta, solmivat siitä yhtenäisen sanojen, kuvien ja tarinan vuon.

Piirrosjälki on uskomattoman kaunista ja selkeää, ja toisaalta moniulotteista. Erilaiset islaminuskon symbolit saavat uuden merkityksen, kun Thompson solmii sanoista kuvia ja kuvista tarinoita. Kirjan teemat ovat vieraasta uskonnosta huolimatta yleismaallisia: himo ja häpeä, rakkaus ja hyväksikäyttö.

Eräässä kirjan kohtauksessa sanotaan, että mies kiihottuu näkemästään ja nainen tarinasta. Tästä kirjasta löytyy molempia: sekä estetiikkaa että mukaansatempaava tarina. Sydäntä riepoi, kun tämä elämys piti jättää kirjastoon. Onneksi kohta on joulu...

...nähdä

Koivujen palanut, liekehtivä keltainen sinisenmustaa taivasta vasten.

...tämä keveys, tämä helppous

Tilannekatsaus:

Siivet kestävät. Aluksi oli vaikeaa löytää lentämisen rytmiä, saada tarinan päästä kiinni ja kirjoittaminen vauhtiin. Mutta vähitellen muistin taas, kuinka se käy. Opin päähenkilöni uudestaan, muistin jälleen, miltä tuntuu, kun kirjoittaminen sujuu ja tarina keriytyy auki edessäni. Minun sormeni ovat pianistin sormet, ne juoksuttavat sanoja paperille kuin säveliä pianon koskettimilta. Minä lennän.

Mutta käyttämättöminä lojuneet siivet väsyvät nopeasti. Nyt en jaksa enää, jatkan huomenna virkein siivin.

P.S. Siipi-vertaus taitaa olla jo loppuun kulutettu...

...kevät komerossa

Näitä tulee joskus. Selittämättömiä siivousintoilun puuskia. Tekee mieli raivata tilaa, puunata, kiillottaa, pyyhkiä, järjestellä...

Vaatekomeroni on jo pitkään toiminut koko perheen yhteisenä kaatopaikkana. Komero ei ole erityisen tilava (noin metri kertaa puolitoista), ja suurin osa hyllyistä on varattu vaatteilleni ja vuosien varrella kerääntyneille Aku Ankka -kansioille, joten voitte kuvitella, että kun kaikki ylimääräinen kama, jolle ei ole paikkaa muualla, dumpataan aina juuri tähän pieneen huoneeseen, sen lattia suorastaan lainehtii kaikkea epämääräistä. Suurin osa on vieläpä ihan rehellistä roskaa, käytettyjä kertakäyttökylmäpusseja, rikkinäisiä leluja joita ei ole aikaisemmin raaskittu tunnesyistä heittää pois, epäonnistuneita käsitöitä etc.

Päätin ottaa tämän komeron siivousintoni kohteeksi. Aloittelin jo eilen, suurimman osan olen raivannut tänään, mutta hommaa jäi vielä ylihuomiseksikin. Työn tuloksen näkee tosin jo nyt. Tuntuu ihanalta päästä eroon kaikesta turhasta. Osa lähtee suoraan roskikseen, joitakin löytyneitä kirjoja vien antikvariaattiin, toimivia leluja ensi kesän kirpputorille, kadonneita aarteita isälleni, ja osa jää tietenkin vielä komeroon. Sitähän varten se on.

Huolestuttavinta siivousinnon puuskissani on, etteivät ne koske vain ympäristöäni. Kun näkee komeron lattian paljastuvan kaiken roinan alta, kun alkaa saada tilaa liikkua, kun jäljelle jää vain siististi omille paikoilleen aseteltuja, hyödyllisiä, tarpeellisia tavaroita, sitä alkaa toivoa samaa järjestystä elämäänsä. Alkaa kuvitella, että toimeliaisuus riittäisi myös oman elämänsä järjestämiseen, että samalla kun komero puhdistuu, puhdistuu myös keho ja mieli. Kun se olisikin niin helppoa, niin palkitsevaa. Kun lopputuloksen näkisikin niin selkeästi.
Ei taida tulla tämä komero koskaan nurkkiaan myöten kuuratuksi. Aina jää vähän parantamisen varaa, tunnesyistä.

...tuulen pesät

Elämän pieniä pettymyksiä:

Olen aina luullut, että koivujen tuulenpesät muodostuvat, kun tuuli kuljettaa pieniä risunpätkiä ja kasaa niitä sopivaan oksankohtaan palloksi. Pari päivää sitten sain kuulla, että ne ovatkin puuta riuduttava sairaus, jossa yhdestä oksasta alkaa kasvaa kymmenittäin pieniä oksia. Siis kuin puiden syöpä. Kuvottava ajatus, joka ei enää jätä minua rauhaan.

Juuri tämän takia pidän fantasian kirjoittamisesta. Pidän siitä, että ulottuvillani on toinen maailma, joissakin tapauksissa parempi ja kauniimpi kuin tämä todellinen. Maailma, jossa tuulenpesät eivät ole sairaus vaan suloinen kerä risuja, joihin tuuli käy nukkumaan.

...putoaminen

Olo on kuin kuilun reunalla seisoisi. Selässä on siivet, mutta kestävätkö ne? Jossakin unelmien ja muistojen rajalla elää tieto siitä, kuinka nuo siivet kerran kannattelivat, kantoivat ylös aurinkoon. Mutta niistä päivistä on aikaa. Pelkään, että siivet ovat surkastuneet käyttämättömyyttään. Mutta pakko on ponnistaa, yrittää vielä, luottaa siipiinsä. Hiuksissa pelmuava tuuli kutsuu jo, taivas kaipaa kosketusta, linnut leikkitoveria.

En uskalla ajatellakaan, milloin olen viimeksi kirjoittanut Romaaniani. Ei siis siitä sen enempää.
Olen tehnyt paljon muuta. Ihan käyttämättömänä eivät siis siipeni kirjoittajantaitoni ole olleet. Olen kirjoittanut blogiin, lyhyitä merkintöjä muistikirjaan, esseitä lukioon ja novelleja ja tilannekuvauksia luovan kirjoittamisen kurssin portfolioon.
Mutta ennen kaikkea minä olen lukenut. Olen lukenut sitä jatkotarinaa, josta ei sitten koskaan tullutkaan kirjaa. Olen alleviivannut kaikki hyvät ilmaukset, kielikuvat, juonenpätkät, dialogit ja henkilökuvat ja kirjoittanut ne muistikirjaani ylös. Aion käyttää niitä vielä sekä Romaanissani että tulevissa tarinoissani, etteivät ne menisi täysin hukkaan. Sillä vaikka itse sanonkin, osa niistä on todella hyviä.

Jäljellä on enää muutama sivu. Kolme, jos ollaan tarkkoja. Sitten alkaa todellinen Romaanin uudelleenkirjoitus. Ja juuri se hyppy minua pelottaa. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lojuneet niin pitkään miltei käyttämättöminä. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lähiaikoina tottuneet vain lyhyisiin välimatkoihin, kananlentoihin. Samalla se houkuttelee. Muistan yhä, miltä se tuntui silloin, kun lento oli parhaimmillaan, kun kaikki nuo kauniit maisemat olivat minun, kun taivas ja sen linnut olivat ulottuvillani.

Nyt on vain muistoja. Juuri niitä, joita olen lähiaikoina kalastellut jatkokertomuksen sivuilta. Sellaisia kuin

Tuo ääni, se nosti hänen tiikerinkarvansa pystyyn.

Sunan teki mieli lyödä miehen kasvoilta tuo jähmeä tunteettomuus, ravistella häntä, niin että kaikki katkeruus, yrmeys, ylenkatse ja välinpitämättömyys karisisi hänestä kuin vaatteen poimuihin pesiytyneet roskat.

Hirvi oli pimeyden ruhtinas, kuninkaiden sukua. Se kuului metsään, missä puut kohosivat kuin pylväät metsänpohjan hämärästä ja lintujen hiljaisuus heittyi kuin viitta sen ylle.

Jänteiden kirkas hopealaulu virtasi joukkojen yli. Nuolet halkoivat samettista pimeyttä kuiskien tulevasta hyökkäyksestä.

He ovat kuin varjoja, tavoittamattomia, häälyviä. Silloin tällöin he kurottavat piiloistaan ja vetävät meitä vähä vähältä lähemmäs omaa pimeyttään.

Eikä hänen askelissaan ollut nöyryyttä, pakenevan koiran alentuvuutta. Niissä välkehtivät tiikerin kynnet, ja jokainen hänen tielleen osuva väisti kuin rajaa todellisuuden ja tuntemattoman välillä.

Nuo illat olivat hämärän peitossa, sinisen, silkkisen hämärän, joka pyöristi terävät kulmat, himmensi kirkkaat värit, teki sanoista vain osan unta. 

Näiden muistojen varaan minun täytyy jättäytyä. Täytyy luottaa. Sillä jos joskus olen onnistunut kirjoittamaan jotakin tällaista, niin kai sen pitäisi onnistua uudestaan?
Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.