25. helmikuuta 2013

...pienissä erissä

Nyt täytyy paljastaa jotakin niille, jotka tuntevat minut vain tämän blogin kautta (ja niille, joille en ole ehtinyt kertoa kasvotusten): en ole kertonut kaikkea romaaninraakileeni viimeisimmistä seikkailuista matkalla kirjaksi. Reilu viikko ennen hiihtolomaa Otavalta kutsuttiin minut tapaamiseen, jossa oli tarkoitus "tutustua" ja "jutella" - mistä, se jäi itsellenikin hiukan epäselväksi, mutten uskaltanut udella enempää. Se tapaaminen oli tänään.

Rakennus oli vaikuttava, karhea graniittilinna perinteisine porraskäytävineen. Vasta vahtimestarille ilmoittautuessani aloin tajuta, missä olin; ääneni värähti jännityksestä, jota en ole vieläkään oppinut hallitsemaan, sillä se sijaitsee syvällä kurkussa. Hissin ovi piti työntää auki. Ja se huone, jonne minut ohjattiin! Kaksi seinää lattiasta kattoon pelkkää täyteen ahdettua kirjahyllyä. Kirjojen iloinen epäjärjestys taustalla aloin keriä auki ajatuksiani kirjoittamisesta kolmelle uteliaalle.

Kyse oli todellakin juuri siitä kuin minulle oli sanottu: tutustumisesta ja juttelemisesta. Kustannustoimittajat ja -päällikkö kyselivät kaikenlaista elämääni ja kirjoittamisharrastukseeni liittyen. Sitten sovimme hiukan tulevasta: kesäloman alussa tapaamme uudestaan ja käymme ihan lausetasolla läpi sen, mitä tekstissä on vielä hiottavaa. Hiukan isompiakin korjausehdotuksia heiltä vielä tuli, ei mitään mullistavaa, mutta sen verran merkittävää, että käsittelen sitä myöhemmin täällä blogissa, kunhan olen saanut sen itse käsiteltyä. Sovimme, että minulla on hyvin aikaa kesälomalla ja vaikka sen jälkeenkin tehdä hienosäätöä käsikirjoitukseen. Ja sitten kun olen valmis...

...sitten ei mitään. Tai ainakaan mitään ei vielä sanottu ääneen. (Sanoja kuten "kustannussopimus", "kirja", "kirjailija".) Tietenkin olen aika vakuuttunut siitä, etteivät he käyttäisi näin paljon aikaa ja vaivaa minuun, elleivät he tosissaan haluaisi tehdä romaanistani kirjaa. Mutta mikseivät he sano sitä? Eivätkö he halua lupailla liikoja? Eivätkö he vain pidä sitä tarpeellisena? Ajattelevatko he, että minä "luonnollisesti" ymmärrän, että tämä kaikki tähtää kirjan julkaisuun? En minä uskalla ymmärtää mitään, ei minulla ole siihen kokemusta eikä itsevarmuutta. Vaikka totta kai minä toivon, uskon, toivon, toivon.
  Anteeksi, ei ollut tarkoitus valittaa. Tämähän on edistystä, yksi askel lähempänä oikeaa kirjaa. Syy siihen, miksei tämä postaus säkenöi riemua joka sanallaan, vaan on pikemminkin viileän analyyttinen, johtuu siitä, etten vain tunne itseäni kovin riemukkaaksi. Onnea tämä on, epäilemättä, mutta kovin pientä vielä, muutaman salaperäisen hymyn kokoista. Ei sellaista, joka saisi onnen pirskahtelemaan laitojeni yli. Tämä onni on varovaista, epäileväistä, liian haurasta uskaltaakseen riehaantua. Se ei halua pettyä, vaan ryöpsähtää kerralla valloilleen, sitten, kun siihen todella on aihetta. Olen 99,1 prosenttisesti varma siitä, ettei se joudu odottamaan enää turhan kauaa.

23. helmikuuta 2013

...onnistunut loma

Tässä vähän hyvän mielen matematiikkaa:

9 päivää lomaa
5 päivää mummilassa
1 viheltävä suksiboksi
50 hiihdettyä kilometriä
5 luettua kirjaa
1 uusi kirja ostoslistaani
liikaa pullaa tms.
liian monta kupillista mumminmehua ja glögiä
8 täytettyä sivua muistikirjassani (yhtä paljon kuin viime kuukauden aikana yhteensä!)
11 tuntia unta viime yönä

Ja inspiraation määrähän on tunnetusti mittaamaton... (Ei kun oikeasti, en ole voinut näin hyvin aikoihin, mitä tulee kirjoittamiseen ja inspiraatioon. Kymmenen kilometrin hiihtolenkki siihen tarvittiin, mutta viimeinkin olen saanut kiinni uudesta tarinasta, romaanista, miljööstä, teemasta, päähenkilöstä...)

20. helmikuuta 2013

...matkan päässä

Olen jo kuukauden päivät pohdiskellut vaeltamista, ihmisen halua kulkea ja nähdä, kokea uutta. Sitä, mistä se halu on lähtöisin ja mihin se pyrkii. Sitä, millaista se on tänä päivänä. Ja miksi se kiinnostaa minua, ja eikö se toisaalta koske meitä kaikkia. Emmekö me kaikki kaipaa aina jonnekin, tai jotakin? Onko se turhaa tyytymättömyyttä vai vaisto, joka pitää meidät hengissä?

Mietiskelyni alkoi kai Johanna Sinisalon uusimmasta kirjasta, johon hän on koonnut vaelluksiensa inspiroimia novelleja yhteen. Kirjaa lukiessani jalkani ja sydämeni muistivat jälleen syksyisen levottomuutensa. Keräsin Sinisalon vaellusvinkkejä muistikirjaani ja aloin varovaisesti ehdotella vanhemmilleni vaellusta Skotlannin maisemissa (silmissäni siinsivät Great Glen Wayn nummet, muinaiset metsät ja teräksisiä pilviä heijastavat tuimat järvet).
Huomasin myös, että vaeltaminen on yksi selkeimmin erottuvista yhtäläisyyksistä romaanieni ja romaani-ideoideni välillä. Toinen Haukkojen suvun päähenkilöistä on vaeltaja (maailmassa, johon tarina sijoittuu, vaeltajilla on ammattikunnan asema), samoin sitä edeltäneen romaaniyritelmän päähenkilö. Ainoassa onnistuneessa novellissani suutari kyllästyy korjaamaan muiden seikkailuiden jälkiä ja lähtee omalle vaellukselleen. Seuraavaksi kaavailemani romaani alkaa ja loppuu rauhattomuuteen, hahmottomaan tunteeseen siitä, että koti on jossain muualla, matkan takana. Alun ja lopun välisen tilan täyttää levoton vaellus sekä maisemaan että minuuteen, pakeneminen ja jahtaaminen samanaikaisesti.

Mietin, miksi matka on minulle niin tärkeä teema miltei kaikessa vähänkin kunnianhimoisemmassa, mitä olen kirjoittanut. Ehkä kyse on vain siitä, että mökkiinsä näivettyvä vanhapoika on kehnonlainen kertoja. Tarina tarvitsee liikettä ollakseen mukaansatempaava. Joko maisemassa tai henkilössä - mieluiten molemmissa - on tapahduttava muutos, jotta kirja on kirjoittamisen arvoinen. Pysähtyneisyys toimii vain muutaman kappaleen ajan, tehokeinona.
Mutta ei konkreettinen vaeltaminen silti ole mikään välttämättömyys. Kuitenkin palaan siihen aina, tarkastelen sitä eri puolilta, löydän ehkä jotain uutta, kulkemattomia polkuja, valloittamattomia maamerkkejä. Jokin vaeltamisessa kiehtoo minua, sen aikaansaava levottomuus, rauhattomuus ihmisessä. Ajatus siitä, että liike on meidän sielussamme, kunnes siirtyy jalkoihimme, ei jätä minua rauhaan. Teoria on surullinen, mutta kaunis. Sillä ei kyse ole siitä, että olisimme jatkuvasti tyytymättömiä siihen, mitä meillä on. Kyse on siitä, että vaeltaminen on meissä, meihin kirjoitettu, ja vaeltamalla emme vain tavoittele jotain, vaan itse vaeltaminen on jo päämäärä.

Voi olla, että tällainen pohdinta on vanhentunutta, pelkkää puhetta. Sillä kuka näinä päivinä enää vaeltaa, paitsi ehkä harvat perinteistään kiinni pitävät alkuasukkaat Australiassa ja Afrikassa, ja elämyksiä kalastelevat turistit? Väitän silti, ettei vaeltamisen takana piilevä levottomuus ole minnekään kadonnut. Me vain pyrimme tyynnyttämään sen eri tavalla. Minä, esimerkiksi, kirjoittamalla siitä, yrittämällä ymmärtää.

(Jos blogillani olisi hitusen enemmän lukijoita, esittäisin tässä vaiheessa kysymyksen: Tunnistitko kuvailemani levottomuuden itsessäsi? Miten sinä pyrit sitä toteuttamaan? Olisi kiva herättää keskustelua, sen sijaan, että pidän täällä yksinpuhelua, ja te muutamat uskolliset tahollanne.)

19. helmikuuta 2013

...


Ei vieläkään mitään. Tai oikeastaan "ei mitään" on ehkä väärin sanottu. Onhan niitä, yksittäisiä tunnekuvia, haparoivia askeleita muistikirjassa, kielikuvia, luonnehdintoja. Mutta ei mitään kokonaista, ymmärrättekö? Ei tarinaa, ei juonta, ei sitä punaista lankaa, joka kutoo kaikki nuo yksittäiset havainnot ja sanat yhteen. Ei romaania, vieläkään. Ei mitään Haukkojen suvun tilalle.

Ehkä vika on vuodenajassa? Eihän tällainen autio valkoisuus voi tehdä hyvää ammattikunnalle, joka muutenkin kärsii tyhjän paperin kammosta. Ehkä nuo nietokset yltävät ajatuksiinikin, peittävät kaiken elämän pehmeään, höttöiseen kerrokseen, joka pyöristää muodot ja kätkee kaiken alleen. Siltä se joskus tuntuu. On kuin en voisi ajatella kirkkaasti. Ideoita kyllä on, mutta niin kuin myyriä ja muita möngertäjiä hangen alla; piilossa. Jokin tukahduttaa ne, ei päästä pinnalle kuin ohuita jälkijonoja, hännän kiireisen juovan niin kuin siveltimenvedon. Kuulen ne, mutten pääse käsiksi. En voi kirjoittaa.

Täytyy kai vain toivoa, että kevät herättää jotain muutakin kuin lumen alla talvehtivat versot.

13. helmikuuta 2013

...haaveilu

Kuvittelin pienempänä, että mustat aukot ovat portaaleja toiseen todellisuuteen. Kaikki materia, joka sinne katoaa, imeytyy vain toiseen maailmaan ja rakentaa siellä samankaltaisia planeettoja ja tähtiä kuin tässäkin todellisuudessa - paitsi että mustien aukkojen takaisessa maailmassa taikuus olisi arkipäivää, satuolennot ja henget todellisia, ja luonto turmeltumaton.

En ole itse asiassa vieläkään täysin suostunut luopumaan käsityksestäni. Minun on jotenkin vaikea hyväksyä sitä, että aine vain yksinkertaisesti katoaa. Eikö olisi oikeastaan paljon järkevämpää ajatella, että planeetat, tähdet ja kaikenlaiset irtonaiset kappaleet jatkaisivat olemistaan jossakin toisessa ajassa ja paikassa, meidän ulottumattomissamme, mustan aukon takana? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole käväissyt mustassa aukossa ja palannut kertomaan siitä, mitä näki?

12. helmikuuta 2013

...hitaat aamut

Minä en osaa nukkua pitkään. Tänäänkin, kun koulussa pitäisi olla vasta klo 11:45 (paitsi että ajattelin mennä ruokailuun, joka alkaa yhdeltätoista), heräsin tavalliseen tapaani varttia vaille seitsemän - ilman herätyskelloa. Oikeastaan tällainen aamuvirkkuus ei minua häiritse, päinvastoin. Jos joskus lomalla saan nuoren "normaalista" unirytmistä kiinni ja herään vaikkapa vasta kymmeneltä, minusta tuntuu kuin puolet päivästä olisi mennyt hukkaan.

En kuitenkaan valita niistä harvoista aamuista, jolloin koulu alkaa vasta myöhemmin. Sen sijaan, että nukkuisin pitkään, käytän aamujen hitaat tunnit heräämiseen, aamupalasta nautiskeluun, Hesarin lukemiseen ja kaikkeen muuhun pieneen puuhaan. Rakastan sitä kiireettömyyttä, kun voi antaa muiden perheenjäsenten käydä aamupesulla ensin, ja kun Lidlistä ostettua täydellistä sämpylää (rapeaa pinnalta, samettisen pehmeää sisältä) ei tarvitse ahmaista ehtimättä edes aistimaan sen makua. Jos olisin kahvi-ihmisiä, kuluttaisin luultavasti puolisen tuntia sohvannurkassa tai nojatuolissa pelkästään ulos katsellen ja musiikkia kuunnellen, haaveillen, hiljalleen jäähtyvä muki kädessäni... Nyt saman asian ajaa se, ettei sängystä tarvitse sännätä ylös heti kun on tarpeeksi tajuissaan, vaan voi ajelehtia hetken ajatuksissaan, rakentaa tulevan päivän ja todellisuuden ympärilleen. Tällaisina aamuina - hitaina, utuisina, minuutti minuutilta tuskattomasti kirkastuvina - tunnen olevani tasapainoisempi kuin muulloin.

9. helmikuuta 2013

...olarilainen eksistentialismi

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Tuntuisi itsekkäältä ajatella, ettei ääni olisi olemassa ilman ihmistä (tai eläintä), joka sen kuulee. Mutta eikö se kuitenkin ole totuus? Voiko olla olemassa, jos olemassaoloa ei tunnusteta? Voiko olla olemassa, jos ei ole ketään, jolle on olemassa?

En väitä perehtyneeni kovinkaan hyvin eksistentialismiin, siihen, mitä se oikeasti on. Itse asiassa kaikki, mitä siitä tiedän, perustuu yhteen kirjaan, Jukka Laajarinteen viehättävään filosofiseen pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus. Nimensäkin mukaan se käsittelee ainoastaan muumikirjoja ja niihin sisältyvää filosofiaa. Silti se onnistui järisyttämään ensikertalaisen elämää syvemmältä ja laajemmalta kuin vain kirjallisuuden osalta. Laajarinne avasi minulle kokonaan uuden maailman. Maailman, jossa "ihmisyyttä tai ihmistä ei voi määritellä etukäteen". Maailmankatsomuksen, jossa "oleminen on ennen olemusta" ja se, "mitä ihminen on ja mikä hänen elämänsä tarkoitus on, määräytyvät vain elämää elämällä." Eksistentialismin sanoma tuntui alusta asti omalta. Sellainen vapaus ja toisaalta vastuu, joka ajatukseen liittyi, kiehtoi mieltäni ja haastoi ajattelemaan uudella tavalla.

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Pystyykö ääni määrittelemään itse itsensä? Eksistentialistit eivät ymmärtääkseni laske kaikkia olentoja ja olemassaolon muotoja sillä tavalla tietoisiksi itsestään kuin ihminen on. Niillä ei siis voi olla vapautta määrätä elämänsä tarkoitusta itse. Mutta jos äänen tarkoitus on tulla kuulluksi, eikä sitä kuule kukaan, eikö sen olemassaolo silloin kumoudu?

En väitä perehtyneeni kovin hyvin myöskään luonnontieteisiin. Mutta jotakin on mukaan tarttunut luonnontiede- ja matematiikkapainotteisesta lukiosta. Sen verran tiedän yhden fysiikan kurssin käyneenä, että ääni syntyy ääniaalloista, jotka korvamme tulkitsevat erilaisiksi signaaleiksi, esimerkiksi puheeksi - tai kaatuvan puun rysähdykseksi.

Ääni on siis olemassa ilman, että se kuullaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole ääni, koska ei ole korvaa, joka tulkitsisi sen kuultavaan muotoon. Mutta ainakin ääniaallot ovat olemassa, näkymättöminä, äänen lähteestä loittonevina renkaina (niin kuin ne kuvittelen).

Eksistentialismin ongelma on siinä, että todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan läheskään aina voi päättää itse itsestään. Ympäristö, toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä, huolehtimisensa ja paheksuntansa vaikuttavat meihin. Laajarinne kutsuu tätä ulkopuolelta tulevaa painetta Toisiksi. Vaikka ihminen kykenisikin vastustamaan Toisten antamia vaikutteita ja mielipiteitä ja pysyttelemään vapaana ja itsenäisenä, Toisten määrittelyä hän ei pääse pakoon. Vaikka määrittelisimme itse itsemme - esimerkiksi yksinäiseksi sudeksi, kaltoin kohdelluksi ja ylpeäksi taiteilijaksi - , myös Toiset määrittelevät meidät - erakoksi, marttyyriksi, turhamaiseksi ja todellisuuspakoiseksi. Me kaikki muodostamme omat käsityksemme toisista ihmisistä. Sitä ei voi välttää. Ongelma onkin siinä, kuinka pysyä itsenään - ja mikä oikeastaan on "itse" - kun sinut nähdään ennen kaikkea Toisten silmin, eikä sellaisena kuin "oikeasti" olet. Onko sillä väliä, mitä haluat olla, jos et ole sitä kenenkään muun silmissä?

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Ei. Mutta se ei tarkoita, etteikö ääni olisi olemassa. Jos ei ole korvia, ei ole Toisia, jotka määrittelisivät ääniaallot ääneksi. Ääni, jota kukaan ei kuule, on vapaa Toisten määrittelyistä. Se ei voi olla mitään muuta kuin oma itsensä. Se ei voi muuta kuin olla olemassa.

8. helmikuuta 2013

...kerättävä sormet verillä

Parvekkeelle syöksyy kuoleva lohikäärme, katolta valunut lumimuodostelma ikuiseen viimeiseen lentoon jäätyneenä. Yritin ottaa siitä valokuvaa ja epäonnistuin. Ei niitä rypistyneitä siipiä ja joutsenkaulaa ja hevosmaista päätä pysty ikuistamaan niin, että niiden kauneus säilyisi. Ainakaan minä en pysty.

Joidenkin katse on intensiivisempi kuin toisten, syvä, mieletön. Se jysähtää suoraan sydämeen, niin raskaasti, että sydän valahtaa vatsaan ja kipu kuin nautinto sävähtää varpaissa asti. Sellaiseen katseeseen haluaisi vastata hymyllä, mutta kun ei osaa. Kun on aina niin hemmetin ujo ja epävarma.

Elämä ei ole kokonainen, se ei ole tarina. Se on absurdi, epäjohdonmukainen, mieletön, pirstaleinen. Se hajoaa käsiini. Kun ei ole sanoja, joilla kutoa se kokoon.