...unelmat, jotka eivät enää tunnu niin kaukaisilta

Haluan kirjailijaksi.

Haluan kirjoittaa romaaneja, muutamia novelleja, runoja, näytelmäkäsikirjoituksia.

Haluan nähdä oman nimeni kirjan kannessa.

Haluan lukea tekstiäni kahden kovan kannen välistä.

Haluan nähdä muiden lukevan kirjojani.

Haluan nähdä heidän ilmeensä.

Haluan koskettaa, suututtaa, naurattaa, itkettää, ravistella.

Haluan antaa itsestäni jotakin.

Jotakin arvokasta, osia itsestäni.

Haluan olla kirjailija.

Haaveilu on ihanaa, mutta tyhjää, jos unelmat jäävät vain päähän, jos haaveista ei tule totta. Silloin ne jäytävät mieltä, katkeroittavat hyvänkin elämän. Toivon, ettei minulle käy niin.

Olen kirjoittanut ala-asteelta lähtien, heti kun opin kunnolla kirjoittamaan. Ensin lyhyitä tarinoita, kertomuksia elävistä nukeista, lammen hirviöistä, puhuvista linnuista. Vähitellen kertomukset pitenivät. Taikuus, yliluonnollisuus, luonto ja mystiikka jäivät.

Muutama vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen täyspitkän romaanini, Haukkojen sukua. Sen tarina sijoittuu maailmaan, joka voisi miltei olla omamme, vain kauan sitten, ennen teollistumista, ennen uskontoa. Maailma, jossa ihmiset uskovat itseensä eivätkä jumaliin. Maailma, jossa on tilaa luonnonhengille ja maahisille.

Lähetin käsikirjoitukseni maailmalle. Kahdeksan kuukauden kuluttua sain palautetta. Otava oli pitänyt romaanistani, todellakin pitänyt, muttei aikonut ainakaan vielä julkaista sitä.

Se oli enemmän kuin olin uskaltanut toivoa, kaikesta äidinkielenopettajani kannustuksesta huolimatta. Sain yksityiskohtaista palautetta, jossa oli kehujen lisäksi muutama hyvin perusteltu korjausehdotus. Rohkaistuneena kirjoitin romaanin heikoimmat kohdat uusiksi ja lähetin käsikirjoituksen takaisin. Nyt odotan sitä jo yhdeksättä kuukautta. (Aika tuntuu pitkältä, mutta jaksan vielä odottaa, sillä tällä kertaa tiedän, että viipyminen on vain hyvä merkki. Kuulemma mitä enemmän käsikirjoituksesta pidetään, sitä useammalla ihmisellä sitä luetetaan. Ja siinä ymmärrettävästi kestää.)

Halusin vain kertoa, missä mennään, jotta osaatte ottaa minut vakavasti. Jotta tiedätte, mistä puhun, kun puhun "unelmista" tai "kutsumuksesta" tai "kirjoittamisesta". Jotta tiedätte, millaista onnensirpaletta tänään ihailin, miten kiiltäväksi se on sormissani kulunut.

...olemassa

Muistatteko sen lastenohjelman, noin minuutin kestävät jaksot, joissa lapsen ääni hihkaisee: "Onnea on!..." Ja lausetta jatketaan lyhyen, aiheeseen liittyvän videopätkän jälkeen, tyyliin: "...luisteleminen isonveljen kanssa." En tiedä, tehdäänkö niitä enää, mutta mielestäni niissä oli hyvä ajatus. Ne kiinnittivät huomion ohikiitäviin hetkiin, onnensirusiin, joita meidän kaikkien pitäisi tienposkesta sormet verillä kerätä ja tunkea taskuihimme.


Ohjelma tuli mieleeni, kun pohdiskelin, aloittaako blogin pitäminen. Se tuntui sopivalta sekä nimeksi että kantavaksi ajatukseksi.
Ei sillä, että olisin mitenkään ylipirteä tai yltiöonnellinen ihminen, päinvastoin. Mutta minä näen maailman kauneuden. Minä löydän onnensirusia sieltä täältä, kerään ne talteen turvaan, sillä kauneus on katoavaista. Ja mitenkö minä sen teen? Kirjoittamalla.


Saanen jakaa katkelman yhdeksännellä luokalla kirjoittamastani kielimuotokuvasta, osiosta Kielen merkitys minulle.

Minulle kieli merkitsee tunteiden ja ajatusten tulkkia. Lahjakkaat tanssijat, maalarit ja muusikot käyttävät kanavanaan liikettä, kuvaa tai melodiaa. Se on heidän tapansa käsitellä asioita ja antaa ihmisille jotain itsestään, ja kaikki niistä ovat hyviä tapoja, mutta minä olen kömpelö ja huono piirtämään, enkä osaa soittaa yhtäkään instrumenttia. Niinpä minä kirjoitan.

Mielestäni tuo katkelma tiivistää hyvin tunteeni kirjoittamista kohtaan. Kirjoittaminen, tavut, sanat, lauseet, teksti, on minulle luontainen tapa olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, jakaa hiukan löytämääni kauneutta muillekin, kertoa, kuinka paljon tätä maailmaa rakastan, tuoda ilmi mielipiteitäni.

Tämä blogi kertoo pääasiassa kirjoittamisesta. Viha-rakkaussuhteestani kirjoittamiseen, kirjailijanhaaveistani, edistymisestäni. Mutta myös niistä muista onnensirpaleista, joita voi löytää mistä tahansa.

P.S. Koska innostun herkästi uusista asioista (feng shui, tanssiminen, naalit, neulominen, vain joitakin mainitakseni), voi olla, että blogin pitäminenkin on vain päähänpisto, joka aiheuttaa ensin kuumeen (tiheään ilmestyviä postauksia), sitten kaksi viikkoa kestävän nuhan (yhä harvemmiksi ja huonommiksi/väkinäisemmiksi käyviä postauksia) ja lopulta parantumisen (blogin poistaminen). Ajattelin vain varoittaa etukäteen.