...jotain uutta jotain vanhaa

Olen miettinyt koko aamun, mitä kirjoittaisin uuden vuoden postaukseen. Jotain merkityksellistä sen pitäisi olla, kolumnin tapaista toiveikasta ja silti piikikästä pohdintaa... Vaatimukset taisivat olla liikaa, sillä pakenin monta aloitusta pois pyyhittyäni tiedostojen uumeniin... Kerrankin kannatti.

Löysin aikoja sitten kirjoittamani miniromaanin. Välillä sitä melkein hävetti lukea. Ajatus loikki, toinen toistaan dramaattisemmat vaaratilanteet seurasivat toisiaan kiihkeässä tahdissa auttamatta kuitenkaan itse tarinaa eteenpäin, henkilöt olivat litteitä ja jotkin tapahtumat plagioitu suoraan eräästä kirjasarjasta. Silti jatkoin lukemista.

Sillä kaiken sen lapsellisuuden ja melodramaattisuuden alta pilkotti jotain tuttua. Ideoita. Tunnistin tapahtumista ja tekstistä asioita, joita olin käsitellyt äsken kirjoittamassani romaanissa, ja toisia, joita olin ajatellut käyttää seuraavassa. Tekstistäni on tullut kypsempää ja taidokkaampaa ja ajattelusta monipuolisempaa ja syvempää, mutta pohjalla on sama idea, sama teema, puhdas ja koskematon.

Ajattelen tuota lyhytromaania - niin suurta myötähäpeää kuin se nyt tuottaakin (voiko tuntea myötähäpeää itseään kohtaan?) - ikään kuin tarpeellisena ja hyödyllisenä harjoituksena. Siitä ei koskaan tullut mitään muuta kuin koululaisen kunnianhimoinen raapustus, eikä koskaan tulekaan, vaikka olisinkin niin epätoivoinen että yrittäisin uudelleenkirjoittaa sitä. Mutta sen kantamat idean siemenet eivät ole joutuneet hukkaan tai hautautuneet liian syvälle tiedostojen kätköihin, vaikka miniromaani itse sinne joutuikin. Ne ovat kantaneet aina tähän päivään asti, itäneet, kasvaneet, jalostuneet. Ne eivät olleet vielä valmiita silloin, kun kirjoitin kyseisen lyhytromaanin; minä en ollut vielä valmis. Mutta niiden aika tuli, lopulta.

Jotkin ideat tarvitsevat enemmän aikaa kehittyäkseen. Enkä nyt tarkoita vain tarinan aihioita, vaan elämää ylipäätään. Ehkä sinullakin on jokin epäonnistunut projekti mieltäsi painamassa ja harmittamassa, ehkä viime vuoden uuden vuoden lupaus oli liian haastava? Vielä ei kannata luovuttaa. Jotkin ideat vain paranevat vanhetessaan, itäessään jossakin mielen perukoiden kosteudessa ja hämärässä. Ehkä jo tänä vuonna maailma on valmis mullistavalle keksinnöllesi? Ehkä jo tänä vuonna olet itse valmis.

Inspiroivaa uutta vuotta 2013!

...päästää irti

Lähetin romaanini tänään aamulla Otavalle. Kolmannen kerran. (Kolmas kerta toden sanoo?)

En voi uskoa, että se on ohi. Haukkojen sukua on ollut niin pitkään niin suuri osa elämääni. Olen tutustunut sen hahmoihin paremmin kuin joihinkin ystäviini, olen kiintynyt niistä jokaiseen, myös niihin "pahiksiin". Olen vaellellut sen miljöössä tuntikausia. Olen yrittänyt etäännyttää itseni siitä, jotta näkisin sen virheet. Olen antanut periksi ja antanut sen vain viedä minua. Kirjoittaminen on niin pitkään tarkoittanut minulle Haukkojen suvun kirjoittamista. Nyt siitä olisi päästävä irti, siirryttävä seuraavaan vaiheeseen, jatkettava elämäänsä ilman sitä.

Vaikka voihan olla, että saan sen vielä kerran korjattavaksi ja muokattavaksi... Mutta siihen asti olen tyhjä, päämäärätön. Äiti, joka on lähettänyt lapsensa maailmalle eikä tiedä, mitä tekisi vapaudellaan.

Seuraavan romaanin idea versoo jo, on oksinut jo pitkään. Tavallaan odotan jo, että saan alkaa rakentaa sen maailmaa, tutustua uuteen päähenkilöön, aloittaa kaiken alusta. Mutta tämä odotus ei ole malttamattomuutta, vaan pikemminkin aavistus siitä, että pian tapahtuu jotain ihanaa. Se on tuolla, ihan nurkan takana, mutta koska tiedän, että se on siellä, minulla ei ole kiire. Jonakin päivänä se tapahtuu. Jonakin aamuna (iltapäivänä, iltana, yönä?) uuden tarinan kutsu käy liian vastustamattomaksi. Ja vähitellen uusi päähenkilö, uusi miljöö, juoni, teema, syrjäyttävät vanhan. Kaikki alkaa taas alusta. Kirjoittamisen tuska ja ihanuus, tyhjän paperin kammo, sietämätön itsekritiikki, epäusko. Hyvää kannattaa odottaa, eikö?

...vihata ja rakastaa

Tein kerran kirjoitusharjoituksen, jossa piti kirjoittaa kirje jollekin tärkeimmistä (ellei tärkeimmälle) esineelle, jonka omistaa. Valitsin silloisen tietokoneeni, papan vanhan, tilaavievän, äänekkään laitteen, jonka ainoat ohjelmat olivat (vanhentunut) kirjoitusohjelma, kymmensormijärjestelmän harjoitteluohjelma - sinänsä ihan kätevä, koska opin kirjoittamaan nopeammin - , miinaharava ja pasianssi (jota en osannut pelata). Nettiä ei tietenkään ollut. Tietokone olikin tarkoitettu vain ja ainoastaan kirjoittamista varten. Nyttemmin olen saanut hiukan uudenaikaisemman koneen.

Löysin tekstin vähän aikaa sitten tiedostojeni uumenista. Olin ehtinyt jo unohtaa sen, ja ajattelin ensin poistaa sen turhana. Huomasin kuitenkin, ettei kirje lopultakaan kertonut tietokoneesta, vaan kirjoittamisesta, erityisesti sen vaikeudesta. Paremmin en sitä osaisi enää sanoa, joten kopioin kirjeen nyt kokonaisuudessaan tähän postaukseen, jotta ymmärtäisitte paremmin, mitä tarkoitan, kun kutsun suhdettani kirjoittamiseen viha-rakkaussuhteeksi.

Hei,

ajattelin tässä jokin aika sitten sinua. Sitä, kuinka paljon merkitset minulle, kuinka paljosta olen sinulle kiitollinen. Ja kuinka paljon sinä joudutkaan kestämään...

 Tiedän, että olen surkea kaikenlaisen elektroniikan kanssa. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Ehkä olen perinyt sen äidiltäni? En tiedä mitään tietokonetermeistä, en ymmärrä koodien ja komentokäskyjen ja virustorjuntaohjelmien päälle. Olen onnistunut rikkomaan ja sekoittamaan niin monen härvelin pasmat, että hirvittää. Mutta sinä, sinä rakas vanhukseni, kestät kaiken. Sinä olet niin yksinkertainen ja helppo, että minäkin pärjään. Kai se johtuu siitä, että me molemmat olemme niin vanhanaikaisia. Mutta sinun, ainoastaan sinun kanssasi minä tulen toimeen.

  Muistatko sen kerran, kun olin kirjoittamassa sinulla romaaniani, ja sähköt yhtäkkiä katkesivat? Noin vain, yllättäen, ja minä sain miltei sydänkohtauksen, koska tajusin, etten ollut painanut edes tallennusnäppäintä sivukausiin. Ja niin hyvää tekstiä kuin minä olin kirjoittanut! Harmitti niin, sillä olin ihan varma, että olin menettänyt kaiken. Mutta sinä et olekaan sellainen kuin ne nykyajan herkästi hermostuvat tietokoneet. Sinä olet vakaa, luotettava. Siinä missä kaiken maailman uutuuttaantuoksuvat-ryppyotsa-lämminveriset läppärit olisivat paitsi heittäneet tekstini bittiavaruuteen, myös menneet täysin sekaisin virtojen yllättävästä katkeamisesta, sinä palautitkin tekstini aivan ennallaan, turvassa ja koskemattomana. Et tiedäkään, kuinka rakastan sinua sen takia! Olisin voinut suudella sinun leveitä, laatikkomaisia kasvojasi (ja niin taisin oikeastaan tehdäkin, ellen aivan väärin muista).

 Hyvä on, et sinä aina ole niin ihana. Sinun tulostintasi minä vihaan. Miksei se voi toimia kunnolla, kun siihen laittaa lisää paperia? Miksi se valittaa sinun ruutusi kautta, miksimiksimiksi se pitää avata ja sulkea ja ohjelmoida ja puhdistaa ja täyttää viisi-kuusi kertaa ennen kuin se lopulta hyväksyy paperit nieluunsa ja suostuu sylkemään parhaassa tapauksessa rypistyneet sivut kitusistaan? Mutta eipä tuo haittaa, kun se kerran on ainoa vikasi. Ne ovat vain ryppyjä rakkaudessa, ja minä kestän ne, jos sinä vain kestät minut.

 Tiedän, etten aina ole ihanne-emäntä. Voi kulua kuukausia niin, etten vilkaisekaan sinuun. Tai sitten tuijotan sinua huoneen toiselta puolelta murhaavasti, vihaisesti, kaunaisesti, syyttävästi, jopa. Mistä sinä voisit tietää, ettei tuo katse kohdistu sinuun, vaan minuun sinun kauttasi? Ehkä se hyvittää jotakin, jos kerron nyt, etten minä sinua syytä ja vihaa, vaan itseäni, koska kynnys kirjoittamiseen on joskus niin hirvittävä, vaikka haluaisin kirjoittaa. Ymmärrätkö sinä sitä? Että pelkää ja karttaa jotakin, mitä samalla rakastaa? Entä muistatko ne kerrat, kun istuin edessäsi tuijottaen värisevää ruutua, sormet näppäimillä, kyyneleet silmissä? Ei se sinusta johtunut, ja olen pahoillani, jos pahoitin mielesi. Ei ollut tarkoitus. Mutta joskus kirjoittaminen ei vain onnistu. Sitä junnaa paikallaan, kritisoi liikaa, vihaa tekstiään ja niitä kömpelöitä, turpeita lausepötköjä, jotka omaavat lauantaimakkaran notkeuden. Ja sellaisina kausina minä rääkkään itseäni, kidutan itseäni istumalla sinun edessäsi ja purkamalla turhautumistani sinuun. Ei se ole reilua. Anna anteeksi, anna minulle anteeksi taas itsekeskeisyyteni ja välinpitämättömyyteni ja itku-raivokohtaukseni sinun edessäsi, paljaana ja haavoittuvaisena. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, oma vanhukseni, muinaisjäänteeni, dinosaurukseni, laatikkoni, tilanviejäni, rehti ja suora ystäväni, joka et petä minua koskaan.

Sinun,

Iida Sammalisto

...härmistyminen

Muistatko tämän? Paras (ja muutamaa surkeaa räpellystä lukuunottamatta ainoa) novellini, joka syntyi hetken inspiraatiosta äidinkielentunnilla, ja haki lopullisen muotonsa muutaman kauniin tunnin aikana. Yhtä helppoa ja palkitsevaa kirjoittaminen harvoin on.

Olen ajatellut, että olisi mukava jakaa tuo onnistuminen teillekin, ikään kuin näytteenä kirjoitustaidoistani parhaimmillaan. Ensin lykkäsin sitä, koska osallistuin novellilla kirjoituskilpailuun (jonka tuloksista en ole saanut minkäänlaista infoa mistään, kiitos vain), sitten lykkäsin sitä, koska pidin blogia hiukan omituisena julkaisualustana proosalle. Muutama viikko sitten liityin kuitenkin Helsingin Sanomien vinkistä www.aukea.net:in yhteisöön. Siellä olen julkaissut muutamia tekstejäni, muun muassa juuri tuon kyseisen novellin, Suutarin. Joten jos jotakuta kiinnostaa, niin täältä se löytyy.

Olen edelleen harvinaisen ylpeä tuotoksestani. En ole varsinaisesti lyhyen proosan kirjoittaja, mutta näköjään poikkeus tekee säännön myös tässä tapauksessa. Suutariin on suloista palata muistelemaan, kuinka joskus osasi kirjoittaa... (Kyllä, tämä on taas niitä päiviä, jolloin vihaan kirjoittamista.)

...loma

Pahinta on, kun tuntee, että nyt kirjoittaminen sujuisi, nyt kynää kiidättäisivät jonkun muun kädet, niin paljon taitavammat ja notkeammat kuin tavallisesti, mutta ei ole aikaa kirjoittaa.

...täydellinen appelsiini

Tänään on tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi olla onnellinen, mutta ensimmäinen, joka tuli mieleeni, oli täydellisen pyöreä, herkullisen oranssi, appelsiiniksi yllättävän sileäkuorinen hedelmä, jonka valikoin huolellisesti kouluruokailussa ja jota olen siitä lähtien kantanut repussani kotiin asti. Pienestä asiasta sitä voikin ilahtua...

En jaksa ottaa tähän hätään kuvaa täydellisestä appelsiinista, mutta korvaan sen kuvalla täydellisestä omenasta (Granny Smith), jonka löysin varmaan jo vuosi sitten. Eikö ole kaunis? Niin vihreä ja pyöreä... Haukatessa siitä kuului tyydyttävä napsahdus, hampaanjäljet paljastivat valkoisen hedelmälihan, joka tippui kirpeää mehua...

Etsi itsellesi täydellinen hedelmä. Nyt. Heti. Näe se. Nauti siitä.

Ja kyllä välitän tällaisesta. Juuri sitähän varten tämä blogi on.

...hiiren kiitollisuus

Luin joskus Michael Hoeyen kirjoittaman trilogian Hermux Tantamoq -nimisestä hiirestä, joka joutui erilaisiin seikkailuihin. Kirjasarja ei sinänsä ollut mitenkään mieleenpainuva, mutta eräs yksityiskohta on jäänyt mieleeni pitkäksi aikaa.
Hermux kirjoitti päiväkirjaa. Jokaisen päivän - oli se sitten kellosepänverstaalla verkkaisesti kulkenut tai seikkailuissa kulunut - jälkeen hiiri kirjasi ylös päivän pienet ilonaiheet. Hän ei kertonut, mitä oli tapahtunut, vaan kirjoitti pienistä yksityiskohdista, tuoksuista, olotiloista, ruoasta, kaikesta sellaisesta, mistä hiiri voi tuntea kiitollisuutta (jumalalle vai elämälle, se ei selvinnyt koskaan, eikä oikeastaan tarvinnutkaan selvitä). Kirjoitin itsekin tuohon aikaan päiväkirjaa, ja kokeilin tapaa muutaman päivän ajan. Myöhemmin olen huomannut, että päivän tapahtumat muistaa yllättävän hyvin pelkistä mitättömiltä vaikuttavista yksityiskohdista.

Vietin viikonlopun Turussa sukuloiden. Tolkuttomasta väsymyksestä johtuen nämä pari päivää eivät ole muuta olleetkaan kuin pirstaleita sieltä täältä, mosaiikkia liian läheltä katsottuna, yksityiskohtia, ohi välähteleviä hetkiä, joista ei saa otetta; kokonaiskuva on jäänyt hahmottamatta, kun päiviä ovat vähän väliä pilkkoneet lyhyet nokkaunet. Kerrottavaa olisi, mutta en osaisi jäsentää sitä kovinkaan järkevästi. Siksi ajattelin matkia Hoeyen kirjojen herttaista päähenkilöä, ja koostaa tämänkertaisen postauksen onnen sirpaleista:

Perjantai: Kiitos suurista, pehmeistä höyhenhiutaleista ja katulamppujen valokeiloista. Kiitos sulan juuston tuoksusta. Kiitos ilmapatjasta.
Lauantai: Kiitos koiran kynsien rapinasta ja sen kylmästä kirsusta, joka vetäytyi pois heti kun pyysin. Kiitos suihkusta, kiitos croissantista. Kiitos tutuista maisemista, joulumarkkinoista, paahdetuista manteleista, japanilaisturisteista, tanssijan huurteisiksi meikatuista ripsistä, kiitos kyltistä, jossa luki "Olen huoltamassa porojani, mutta palaan pian. T: Joulupukki". Kiitos partiolaisten glögistä, kiitos markkinaväen seasta kohoavista tonttulakeista, kiitos jokirannasta ja kirkonkelloista. Kiitos päiväunista nojatuolin sylissä, kiitos klooriveden vihertämistä hiuksista, pimenevistä ikkunoista. Kiitos, että sain mennä nukkumaan.
Sunnuntai: Kiitos tutusta mausta (fenkoli?) ja sen tuomista muistoista. Kiitos painavista luomista. Kiitos, että sain nukahtaa autoon.

...surukin

Käsittele tämä mustasukkaisuus.

Tuo hymy.

Tämä hymy.

Analysoi ne, vertaile:

kumpi on aidompi, kumpi leveämpi,

onko niillä eroa ollenkaan,

mitä se sitten tarkoittaisi...

Käsittele jokainen sana.

(Kunpa niitä vain olisi enemmän!)

Muista puhua itsekin.

(Mutta älä liikaa!)

Käsittele tämä tunne,

rinnassa poukkoileva,

levoton.

Mittaile tuota hymyä,

tuota hymyä

tuota...

Joskus elämä on niin vaikeaa.

...perinteet (osa 1)

Joulukuu on täällä. Eilen avasin ensimmäisen luukun perinteisestä partiolaisten joulukalenterista. Lopultakin saa ihan luvan kanssa alkaa hyräillä joululauluja, avata riisipuuro- ja glögikauden, suunnitella joululahjoja ja -kortteja, sytyttää adventtikynttilöitä... Ehkä tänä vuonna se jouluhenkikin löytyy, viime vuonna se kärsi lumenpuutteesta. Ei ole joulua ilman lunta, valkoista, paksua, pehmeää kerrosta routaisen maan peittona, taustana joulunpunaisille tonttulakeille ja poskille ja koristeille ja ikkunasta lankeavalle lämpimästi hehkuvalle valoneliölle.

Perinteissä on jotain todella kotoista ja rauhoittavaa, turvallista. Kun ne toistuvat vain kerran vuodessa, ne eivät vielä ala tuntua kaavamaiselta toistolta, vaan joltakin sellaiselta, jonka saa tehdä liian harvoin ja siksi se tehdään tarkalleen niin kuin ennenkin, koska niin on paras. Tulen hehkuttamaan näitä perinteitä vielä enemmänkin joulukuun mittaan, mutta tässä nyt muutamia joulunodotukseen:

Onnea on...
...kuvakalenteri (ei suklaakalenteria, ei ikinä, ei minulle)
..."pähkinä" koulun riisipuurossa
...Tonttu Toljanteri
...joululahjatoivelistat etuoven portaalla (partiotonttuja varten ;)

...lyijytahrat sormissa

Istuin tänään lähes kolme tuntia kokeessa. Olo ei silti ole nuutunut ja tyhjiinkaluttu, päinvastoin. Historian koe oli suorastaan inspiroiva: ei pelkkää tapahtumien raportointia vaan tulkintaa, analyysejä! Ei ollut oikeastaan mitään sellaista tehtävää, mitä en olisi osannut tehdä. Niinpä vain valitsin neljä mieleisintä esseen aihetta kuudesta, mietin hetken, mitä haluan sanoa ja missä järjestyksessä, ja sitten vain kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin kirjoitin... Kirjoitin pitkät esseet venäläistämiskausista ja Kekkosesta ja lyhyet esseet sisällissodasta ja Lapuanliikkeestä. Se oli helppoa, niin kevyttä.

Nyt on kirjoitusputki päällä, ja kova kiire ja palo käyttää sitä romaanin uudelleenkirjoitukseen (lupailin jo vähän minulle meilailleelle Otavan kustannustoimittajalle, että uusin versio on valmis uuden vuoden jälkeen), joten en kirjoita enää paljon enempää tähän. Kaikeksi onneksi kirjoittamiseen on nyt aikaakin, koska jakso vaihtuu eikä tänään ole MITÄÄN(!) tekemistä kouluun liittyen. Ei läksyjä, ei aineita, ei lukemista, ei edes kirjojen päällystystä! Yhden iltapäivän taivas täynnä kirjoittamista.

P.S. Tuuli ajoi edelläni pisteleviä lumikäärmeitä ja -viuhkoja.

P.P.S. Kyllä, lempityylikauteni on romantiikka. Kiitos viime äidinkielenkurssin osaan nyt myös eritellä, miksi tyylini on juuri romantiikkaa. Kaikki tunnusmerkit löytyvät tästä tekstistä: ihannointi, luontokuvaus, suuret tunteet, yksilöpainotteisuus...

...talven tuntu

Lumisade. Sitä voisi katsoa vaikka ikuisuuden. Tuijottaa verhonraosta pimennetystä huoneesta ulos. Hiutaleiden tanssi katulampun ympärillä (ja kaikkialla muuallakin, kaikkialla, pimeydessä valkoista jota ei näe) on yksinkertaisesti lumoavaa, kaunista. Maailma näyttää niin erilaiselta kun sitä verhoaa kevyt harso, läpinäkyvä, alati liikkuva ja silti rauhaisa.
Harmi vain, ettei minulla ole sitä ikuisuutta. Vain muutama minuutti, sitten palaan takaisin historiankirjan ääreen. Huomenna tämän jakson viimeinen koe.

...syksyn varjot

Koiranulkoilutuslenkki ilman iPodia, kännykkää tai ylipäänsä mitään aktiviteettia.

Koira hakeutui koko ajan viereen ja tökki kuonollaan, haki rapsutuksia. En oikein tiedä, oliko se mielissään siitä, että sai kerrankin rauhassa könytä kaikki mahdolliset tuoksut läpi, vai tylsistyttikö sitä.

Ajatuksia tuli ja meni, mutten tarttunut mihinkään, annoin niiden tuulla läpi. Ajatuksettomuus tuntui kumman helpolta, niin kevyeltä että huimasi.

Taivaalla uskomattomat värit.

Autojen äänien alla varisten tummanpuhuva hiljaisuus, kun ne kyyhöttivät paljasoksaisen koivun latvassa omaan synkkyyteensä hautautuneina.

...kaupunkitaivas

Ei se kaunis ole sillä tavalla kuin paljas, syvä ja intensiivinen tähtitaivas jossain maaseudulla tai saaristossa (sellainen johon voisi vaikka hukuttautua, niin kirkkaan tumma ja avara, kun se levittäytyy ylleni). Ei, täällä eivät tähdet tuiki, täällä valosaaste syö niiden kalpeat, pienet valot.

Ei kaupunkitaivas kaunis ole, mutta jollakin hirvittävällä tavalla lumoava. Valosaaste sytyttää iltahämärän oudon likaisenvaaleanpunaiseen hehkuun, jolla ei ole mitään tekemistä auringonlaskun kanssa. Kaupunkitaivaassa on maailmanlopun tunnelma.

...halauspakko

Lyhyt mutta mieleenpainuva välikohtaus keskellä aamukiireitä:

Olen herännyt herätyskellon ääneen. Yleensä herään omia aikojani kymmenisen minuuttia ennen kellonsoittoa, makailen sängyssä hetken ja totuttelen valveillaoloon. Tällä kertaa unirytmini on kuitenkin mennyt sekaisin, ja kellon hälytys kiskoo säpsähtelevän mieleni unesta. Pakotan itseni ylös, vaikka keho kiskoisi takaisin sängyn pohjalle.
Raahaudun huoneestani vessaan päin, kun Miksu sulkee tieni. Se on oppinut kyllä väistämään ihmisiä, mutta ilmeisesti sen mielestä aamutervehdys, -pusu, -hali ja -rapsutus on sellainen velvollisuus, jota ei niin vain väistetäkään. Tyynesti se tepsuttaa minua vastaan, paimentaa minut pöydän viereen, kun yritän livahtaa ohi, ja nostaa vielä etukäpälänsä pöytälevylle, niin että se käytännöllisesti katsoen päätyy syliini.
Ei tuollaiselle viattoman, vilpittömän röyhkeälle koiralle voi oikein suuttuakaan. Se vain halusi joka-aamuisen rapsutuksensa. Ja minä annan sen sille, suukotan kuonoa, rapsutan korvan takaa, taputan lavalle ja käsken sen laskemaan tassunsa pöydältä.

Jotenkin tuo kohtaus tuntui sopivan juuri tähän aamuun, juuri siihen mielentilaan. Olin herännyt liian äkisti ja sännännyt saman tien pystyyn ajatukset ja tasapaino vielä aivan sekaisin. Miksun aamutervehdys pakotti pysähtymään ja rauhoittumaan, rauhoittamaan aamuhetken.

...huomenna

Ei tästä mitään tule.

Mielessä on vaikka kuinka paljon onnenaiheita, hauskoja, piikikkäitä, persoonallisia postauksen aiheita, mutta teksti ei kulje. Se takkuilee, se kerääntyy niin kuin nuoskalumi koiran tassukarvoihin tiiviiksi joulupalloiksi joita pitää kynsillä ja lämpimällä vedellä irrottaa huopaantuneesta turkista. Jokainen sana pitää pakottaa ulos, hitsata kiinni edelliseen. Enkä minä ole kovin hyvä käsitöissä. Lausepötköt tasapaksuja ja turpeita, yhtä esteettisiä kuin lauantaimakkarat. Jumalauta kun ei vaan huvita. Liikaa likaa kielen päällä, liikaa villakoiria ullakolla. Haluan puhtaaksi niistä, irti, irti minusta!

Tällaisina päivinä vihaan kirjoittamista. Rakastan kirjoittamista, kun se sujuu, mutta päivinä, jolloin se ei suju, vihaan sitä senkin edestä, koska tiedän, mitä menetän. Vihaan niitä odotuksia, jotka kasautuvat päivä päivältä, vihaan jopa viime torstaina romaanikäsikirjoitukseni lukeneelta kustannustoimittajalta (tai vastaavalta) tullutta sähköpostia, jossa kysellään, miten uudelleenkirjoittaminen edistyy. Vihaan tätä turhautuneisuutta, tätä avuttomuutta, kyvyttömyyttä.

Tämä menee ohi. Tiedän sen kokemuksesta. Muutaman päivän päästä paukutan jälleen näppäimistöä posket palaen, kaiken unohtaneena. Rakastan kirjoittamista.

Mutta en tänään.

...nyt ja tässä

Joskus tuntuu, etten osaa elää hetkessä. Haaveilen aina jostakin tulevasta, suunnittelen, harjoittelen. Se suuri onni tuntuu odottavan aina nurkan takana. "Kunhan tämä jakso on ohi..." "Jos vain minusta tulisi kirjailija..." "Kunhan tulee kesäloma..." "Sitten kun muutan omaan kotiin..." "Sitten välivuonna..." "Kunhan pääsen yliopistoon..." Perustin tämän blogin osittain juuri siitä syystä, että halusin päästä tästä kurottelusta eroon. Halusin huomata ja muistaa, pysähtyä niihin onnen hetkiin, jotka ovat ihan tässä lähellä, tavoitettavissa.

Kyllä sellaisiakin hetkiä tulee. Aamuhorroksen aikaan käperryn murmeliksi peitteiden alle ja kellun unihämärässä ajatuksetta, pelkkänä pienenä lämpimänä olemassaolon tiivistymänä. Bussissa istuessani huomaan ulkona alati muotoaan muuttavan lintuparven ja onni läikähtää hymynä vastapäätä istuvan ihmeteltäväksi. Ensimmäinen suupala yhdessä laitettua lauantaiateriaa iskee makuhermoihin niin syvälle, että nautinto värähtää selkärangassa asti. Kesken koiranulkoilutuksen pysähdyn ihmettelemään valtavaan lammikkoon heijastuvaa taivasta (niin kuulasta, kirkasta, huikaisevan sinistä). Sellaisina hetkinä olen tässä, kaikkine ajatuksineni, kaikkineni. Olen, olen vain. Se riittää. Se autuus, se kauneus.

Mutta tämä levoton linnun mieli ei ole koskaan pitkään paikallaan. Se kaipaa aina jonnekin muualle, kauemmas, korkeammalle. Se pakahtuu, jos ei pääse häkistään. Sille ei riitä nykyhetki.

Minä olen onnellinen. Juuri nyt, juuri tässä. Mutta onnesta tuntuu aina puuttuvan jotain. Jos ei ystäviä, niin rakastettu. Jos ei perhettä, niin itsenäisyys. Jos ei kotia, niin matkailu. Pelkään, että se, mitä haen, mitä niin kovasti kaipaan, ei ole mahdollista ollenkaan. Että se on pelkkä haave, unelma, ihannemaailma, joka ei koskaan toteudu, ja vaikka toteutuisikin, en osaisi olla tyytyväinen siihenkään.

...pakkasen veistämät oksat

...huuruna tuprahteleva hengitys

...matalalta paistava aamuaurinko

...hiukset samaa sävyä kuin huurteiset heinät

...jään ratina jalkojen alla

...pörheät varikset paljaissa koivuissa

...lumen odotus

Ei minulla muuta.

Tai olisi, muttei teille. Ei millään pahalla.

...mummous

En ymmärrä, miksi vanhenemista niin kauhistellaan. Miksi apteekkien hyllyt täyttyvät ryppyvoiteista, miksi on niin tärkeää näyttää kaksikymmentä vuotta todellista ikäänsä nuoremmalta, miksi ensimmäinen harmaa hius on sellainen järkytys? Vanheneminen nyt vain sattuu kuulumaan elämään. Miksei sitä saisi näyttää?

En minäkään nyt vanhaksi kiirehdi. En haluaisi vielä repsahtaa, rapistua, harmaantua, hidastaa tahtia. Mutta kun sen aika tulee, uskon, että otan vanhuuden vastaan levollisena, uteliaana. En kavahda taaksepäin, piilota elettyjä vuosia voiteiden alle. Luen kasvojeni ryppykartalta menneisyyden merkkejä, seuraan hiuksiini hiipivän harmaan kulkua, kuuntelen kehoani, harrastan kaikkea sitä, mitä mummon kuuluu. Leipomista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, teatteria. Pysähdyn pieniin hetkiin, muistelen menneitä. Päivittelen nykynuorisoa.

Tuota jälkimmäisintä etuoikeutta odotan jo nyt. Tekisi joskus niin mieli pudistella päätään holtittomille, röyhkeille, suorastaan rikollisille teineille, jotka riehuvat ja riekkuvat ostoskeskuksissa, tupakkaringeissä ja koulujen käytävillä. Tekisi mieli päivitellä kavereiden kanssa, kuinka hemmoteltuja jotkut nuoret ovatkaan. Kännykkä jo ennen kouluikää! (Itse sain sen vasta kuudennella luokalla, enkä rehellisesti sanottuna olisi halunnutkaan yhtään aikaisemmin.) Opettajille haistattelua! Meikkiä ja korkokenkiä ja minihameita siinä iässä, jossa minä vielä leikin kurahousuissa lipunryöstöä!
Missä iässä saa alkaa puhua "nykynuorisosta" niin, ettei puhujaa lueta kuuluvaksi heihin ja kuitata koko pöyristynyttä saarnaa pelkkänä vitsinä? Täysi-ikäisenä? Äitinä? Vai onko se vain harmaiden mummojen ja vaarien etuoikeus?

...tämä selviytyjä

Isä sanoi kerran ihailevansa sitä, kuinka ihminen on rakentunut. Kuinka jokin ajatustakin vähäisempi nykäisee sormien lihaksia, jänteitä, koukistaa sormia ja laittaa ne tarttumaan johonkin esineeseen. Eräässä Jack Londonin kirjassa on muistaakseni samankaltainen kohtaus, jossa erämaassa susien saartama kulkija pysähtyy tutkailemaan hiipuvan tulen loimussa käsiään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tajuaa, kuinka nerokas ja kaunis järjestelmä se on, kuinka luonnollisena sitä on aina pitänyt ja kuinka ihmeellistä se tosiasiassa on, aliarvostettu ihme, nuo sormet ja niiden saumaton liike.

Itseäni tuo yksityiskohta ei ole koskaan erityisesti kiehtonut. Sen sijaan muutama muu ihmiselle varsin luonnollinen ja tavallinen ominaisuus kiinnostaa minua yhtä paljon kuin isääni tai kuolemaansa odottavaa vaeltajaa sormien toiminta.

"Pelon anatomiaksi" sitä tämän päivän Hesarissa kutsuttiin. Kuinka jokin uhkaava, epätavallinen ääni tai haju tai vaikka silmäkulmassa häilähtävä liike saa vaistomme hälyttämään. Kuinka jokainen solumme keskittyy pitämään meidät hengissä. "Pupillit laajenevat ja näkö tarkentuu." "Pelästyminen panee hikoilemaan, eli käynnistää kehon jäähdytysjärjestelmän, koska elimistö varautuu fyysiseen rasitukseen." "Iho nousee kananlihalle, koska adrenaliini saa karvankohottajalihakset supistumaan. Tästä ei ole hyötyä paljasnahkaiselle nykyihmiselle, mutta kun esi-isämme tiheä karvoitus nousi pystyyn, se näytti suuremmalta ja pelottavammalta. Lisäksi pörhistäminen säästi lämpöä." "Adrenaliini ja noradrenaliini saavat sydämen sykkimään kiivaasti ja pumppaamaan verta lihaksille." "Keuhkoputket laajenevat, jotta keuhkot saavat lisää happea. Hengityksen tahti kiihtyy." "Polvet tutisevat, jollei ihminen syöksy pakoon. Jalat voivat alkaa vapista kontrolloimattomasti, koska lihaksiin on virrannut tavallista runsaammin verta ja ne ovat jännittyneet." Kaikki tämä - ja paljon muuta - vaistomaisesti, muutaman sekunnin aikana, ilman, että ehdimme edes tulkita äänen merkityksen. Kaikki tämä, jotta ihminen säilyisi hengissä.

Minusta siinä on jotakin kaunista. Kuinka kylmällä säällä veri pakenee sormista ja muista hyödyttömistä ulokkeista keskivartaloon elintärkeitä elimiä lämmittääkseen. Kuinka jokin villi selviytyjä meissä kohottaa päätään ja pörhistää turkkiaan, kasvattaa meille kynnet. Kuinka vuosituhansien takaiset vaistot yhä elävät meissä, jotta me eläisimme.

...kirjamessumatikka

Craig Thompson: Habibi - 20 euroa
("Ei voi olla totta! Kirjakaupoissa tää on 35 euroa! Pakko ostaa nyt kun sen kerrankin saa näin halvalla!")

Erin Morgenstern: Yösirkus - 15 euroa
("Okei, onhan se aina pieni riski ostaa kirja, jota ei oo ennen lukenut ja hyväksi havainnut... Mutta eihän toi oo ees paha hinta. Ja tää vaikuttaa niiin hyvältä.")

Cornelia Funke: Mustemaailma - 7 euroa
("Ihana antikvariaattilöytö! Voiko toi olla hinta? Täytyypä kysyä tolta tyypiltä..."
"Oli se 7 euroa. Nyt ei kehtaa enää viedä takaisin, kun kysyin hintaa myyjältä... Luulevat vielä köyhäksi opiskelijaksi...")

Emmi Itärannan synkänkauniille Teemestarin kirjalle (24 euroa ja risat) ei löytynyt enää nerokkaita perusteluja, saati rahaa...

...lapsen riemu

Muistan jo monelta vuodelta sen hetken, kun aamulla katsoo ulos ja siellä ilmassa, takapihalta kohoavien kuusien pimeyttä vasten, leijuu jotain valkoista...
  - Siellä sataa lunta!
Nopea rynnistys olohuoneen sohvalle suuren ikkunan ääreen kurkistelemaan, kuinka paksuna kerroksena lunta jo on. Tällä kertaa oli kuin terassille olisi levinnyt valkoinen huntu: niin kevyt, puuterinen, kaunis.

Lumi herättää meissä (minussa) lapsen. Tekee mieli kiskoa talvikamppeet päälleen kuin se piirretty poika Lumiukossa, juosta ulos kaulaliina perässä viipottaen, pyöritellä lumipalloja, tehdä lumienkeli, seurata eläinten jälkiä metsän rajaan...

Tässä vielä vähän lumifiilistelyä viime vuosilta:

Rujoa kauneutta

...ihmisen paras ystävä

Ei se ole pelkkä ystävä. Se on peili, sisarus, huolehtiva vanhempi, suojelusenkeli.

Yritin tänään joogatessani ensimmäistä kertaa päälläseisontaa ilman minkäänlaista tukea. Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Taisin ponnistaa liikaa, kallistuin taaksepäin ja kierähdin ympäri. Ei siinä rytäkässä onneksi sattunut, mutta pelästyin hiukan, ja saatoin vähän parahtaakin kaatuessani.
Miksu oli sekunnissa luonani. Se oli maannut lähistöllä, ja ensimmäinen, minkä tajusin lattiaan rysähtäessäni, oli kylkeeni painautuva koira. Se tuli ihan kiinni minuun, miltei syliin, nuolaisi kasvojani. Ja mikä se muka oli, ellei sielu, joka sen huolestuneessa kurtussa olevien kulmien alta minua katseli?
Kiedoin käteni Miksun ympärille ja tunsin, kuinka sen kehoa huojutti heiluva häntä. Se oli pelästynyt vähintäänkin yhtä pahasti kuin minä, ja nyt se oli yhtä huojennusta siitä tiedosta, että olin kunnossa. Toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei myöskään arastele halausta (niin alistava kuin sellainen ele onkin), eikä livahtanut otteestani ennen kuin itse könysin pystyyn.

Tällaisina hetkinä sitä taas muistaa, miksi ylipäänsä hankki koiran. (Sen unohtaa, kun täytyy herätä keskellä yötä siivoamaan oksennusta, tai kun koira on kieriskellyt jossain ah-niin-ihanassa-ja-haisevassa mönjässä, jonka se on löytänyt metsästä...)

...todellinen taikuus

On sateinen ilta merellä, aurinko laskenut monta tuntia sitten. Isä on sytytellyt lyhtyjä, mutta niiden valo vain voimistaa mökin ympärillä avautuvaa pimeyttä. Ilman sateen ropinaa peltikattoon, puihin ja märkään maahan hiljaisuus olisi täydellinen.

Kuvittele se. Kuvittele puusaunasta raukea keho, joka pujahtaa ulos vilvoittelemaan, epäröi hetken mökin terassilla ja uskaltautuu sitten pihasta lähtevälle polulle. Paljaan ihon kalpeus on ainoa valo siellä, minne lyhtyjen valo ei yllä. Pysähdy. Kuuntele. Ole metsänhenki, ihmisille näkymätön, pimeydessä suurin silmin höyhenhiuksin paljain jaloin terävin korvin hiiviskelevä olento, ei täysin inhimillinen eikä toisaalta pelkkä eläinkään. Kuvittele se. Kuinka kaunis on maailma nyt, kuinka ohut on todellisuus, kun sen rajoja venyttävät käyriksi kasvaneet kynnet ja kipunoiva turkki.

Palaa todellisuuteen, lyhtyjen valoon. Ole jälleen se pehmeä, haavoittuvainen ihmiskeho, joka kylmästä väristen kipaisee suoraan saunan ylälauteelle ja vilkuilee epämääräistä pelkoa tuntien ikkunasta avautuvaa läpitunkematonta pimeyttä. Kuvittele, mikä siellä pimeydessä äsken vaelsi, mikä siellä nyt vaeltaa...

On hetkiä, jolloin todellisuus taipuu, vaikkei mitään todella yliluonnollista tapahtuisikaan. Joskus vain tuntuu siltä, että fantasiakirjoihin kuuluva kauneus on päässyt pujahtamaan myös meidän maailmaamme, aivan kuin varkain vuotanut kirjan kansien välistä. Hetken aikaa kaikki on mahdollista, minä itse jotain enemmän kuin pelkkä biologian ja fysiikan sääntöjä noudattava lihassäkki.

Onko väärin kaivata näin kovasti jotain muuta, jotain enemmän? Onko väärin rakastaa niitä hetkiä, jolloin tämä maailma ei varsinaisesti ole se kaikille tuttu, ainoa olemassaoleva maailma? Eikö se tarkoita sitä, ettei tämä todellisuus riitä minulle? Ehkä.

Mutta toisaalta: Ei tuo alun tunnelmakuvaus ollut peräisin kirjasta, vaan tästä maailmasta. Eivät nuo tunteet olleet pelkkiä sanoja, vaan minun oman mieleni, luonnon muovaamien aivojeni, tuotosta. Miksen saisi rakastaa todellisuuden taikuutta, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin luonnollinen tuntuu yliluonnolliselta?

Miksen saisi nähdä tätä maailmaa toisin silmin?

...aika

Jälleen kirjatoivelistani kasvoi yhdellä suurenmoisella, kauniilla, koskettavalla ja inspiroivalla teoksella. Luin kirjan oikeastaan jo viikonloppuna - yhdeltä istumalta, kiihkeästi ahmien, kuurona ja sokeana muulle maailmalle - mutta halusin sulatella sitä rauhassa, ennen kuin kirjoittaisin siitä tänne.

Craig Thompsonin Habibi on järkälemäinen sarjakuva, joka yhdistelee islaminuskon perinteitä nykypäivän ongelmiin, kuten jätetulvaan. Päähenkilöinä ovat arabinainen Dodola, joka ryöstetään orjaksi ja myydään eteenpäin varakkaan sulttaanin haaremiin, sekä Dodolan pelastama ja kasvattama tummaihoinen poika Habibi, joka etsii Dodolaa heidän jouduttuaan erilleen monen vuoden yhteiselon jälkeen. Tarinaa kuljetetaan monessa aikatasossa Dodolan muistellessa Habibin ja itsensä yhteistä aikaa, mutta silti siinä pysyy vaivatta perässä. Takaumat ja erilaiset islaminuskoon kuuluvat tarinat, myytit ja legendat rytmittävät teosta, solmivat siitä yhtenäisen sanojen, kuvien ja tarinan vuon.

Piirrosjälki on uskomattoman kaunista ja selkeää, ja toisaalta moniulotteista. Erilaiset islaminuskon symbolit saavat uuden merkityksen, kun Thompson solmii sanoista kuvia ja kuvista tarinoita. Kirjan teemat ovat vieraasta uskonnosta huolimatta yleismaallisia: himo ja häpeä, rakkaus ja hyväksikäyttö.

Eräässä kirjan kohtauksessa sanotaan, että mies kiihottuu näkemästään ja nainen tarinasta. Tästä kirjasta löytyy molempia: sekä estetiikkaa että mukaansatempaava tarina. Sydäntä riepoi, kun tämä elämys piti jättää kirjastoon. Onneksi kohta on joulu...

...nähdä

Koivujen palanut, liekehtivä keltainen sinisenmustaa taivasta vasten.

...tämä keveys, tämä helppous

Tilannekatsaus:

Siivet kestävät. Aluksi oli vaikeaa löytää lentämisen rytmiä, saada tarinan päästä kiinni ja kirjoittaminen vauhtiin. Mutta vähitellen muistin taas, kuinka se käy. Opin päähenkilöni uudestaan, muistin jälleen, miltä tuntuu, kun kirjoittaminen sujuu ja tarina keriytyy auki edessäni. Minun sormeni ovat pianistin sormet, ne juoksuttavat sanoja paperille kuin säveliä pianon koskettimilta. Minä lennän.

Mutta käyttämättöminä lojuneet siivet väsyvät nopeasti. Nyt en jaksa enää, jatkan huomenna virkein siivin.

P.S. Siipi-vertaus taitaa olla jo loppuun kulutettu...

...kevät komerossa

Näitä tulee joskus. Selittämättömiä siivousintoilun puuskia. Tekee mieli raivata tilaa, puunata, kiillottaa, pyyhkiä, järjestellä...

Vaatekomeroni on jo pitkään toiminut koko perheen yhteisenä kaatopaikkana. Komero ei ole erityisen tilava (noin metri kertaa puolitoista), ja suurin osa hyllyistä on varattu vaatteilleni ja vuosien varrella kerääntyneille Aku Ankka -kansioille, joten voitte kuvitella, että kun kaikki ylimääräinen kama, jolle ei ole paikkaa muualla, dumpataan aina juuri tähän pieneen huoneeseen, sen lattia suorastaan lainehtii kaikkea epämääräistä. Suurin osa on vieläpä ihan rehellistä roskaa, käytettyjä kertakäyttökylmäpusseja, rikkinäisiä leluja joita ei ole aikaisemmin raaskittu tunnesyistä heittää pois, epäonnistuneita käsitöitä etc.

Päätin ottaa tämän komeron siivousintoni kohteeksi. Aloittelin jo eilen, suurimman osan olen raivannut tänään, mutta hommaa jäi vielä ylihuomiseksikin. Työn tuloksen näkee tosin jo nyt. Tuntuu ihanalta päästä eroon kaikesta turhasta. Osa lähtee suoraan roskikseen, joitakin löytyneitä kirjoja vien antikvariaattiin, toimivia leluja ensi kesän kirpputorille, kadonneita aarteita isälleni, ja osa jää tietenkin vielä komeroon. Sitähän varten se on.

Huolestuttavinta siivousinnon puuskissani on, etteivät ne koske vain ympäristöäni. Kun näkee komeron lattian paljastuvan kaiken roinan alta, kun alkaa saada tilaa liikkua, kun jäljelle jää vain siististi omille paikoilleen aseteltuja, hyödyllisiä, tarpeellisia tavaroita, sitä alkaa toivoa samaa järjestystä elämäänsä. Alkaa kuvitella, että toimeliaisuus riittäisi myös oman elämänsä järjestämiseen, että samalla kun komero puhdistuu, puhdistuu myös keho ja mieli. Kun se olisikin niin helppoa, niin palkitsevaa. Kun lopputuloksen näkisikin niin selkeästi.
Ei taida tulla tämä komero koskaan nurkkiaan myöten kuuratuksi. Aina jää vähän parantamisen varaa, tunnesyistä.

...tuulen pesät

Elämän pieniä pettymyksiä:

Olen aina luullut, että koivujen tuulenpesät muodostuvat, kun tuuli kuljettaa pieniä risunpätkiä ja kasaa niitä sopivaan oksankohtaan palloksi. Pari päivää sitten sain kuulla, että ne ovatkin puuta riuduttava sairaus, jossa yhdestä oksasta alkaa kasvaa kymmenittäin pieniä oksia. Siis kuin puiden syöpä. Kuvottava ajatus, joka ei enää jätä minua rauhaan.

Juuri tämän takia pidän fantasian kirjoittamisesta. Pidän siitä, että ulottuvillani on toinen maailma, joissakin tapauksissa parempi ja kauniimpi kuin tämä todellinen. Maailma, jossa tuulenpesät eivät ole sairaus vaan suloinen kerä risuja, joihin tuuli käy nukkumaan.

...putoaminen

Olo on kuin kuilun reunalla seisoisi. Selässä on siivet, mutta kestävätkö ne? Jossakin unelmien ja muistojen rajalla elää tieto siitä, kuinka nuo siivet kerran kannattelivat, kantoivat ylös aurinkoon. Mutta niistä päivistä on aikaa. Pelkään, että siivet ovat surkastuneet käyttämättömyyttään. Mutta pakko on ponnistaa, yrittää vielä, luottaa siipiinsä. Hiuksissa pelmuava tuuli kutsuu jo, taivas kaipaa kosketusta, linnut leikkitoveria.

En uskalla ajatellakaan, milloin olen viimeksi kirjoittanut Romaaniani. Ei siis siitä sen enempää.
Olen tehnyt paljon muuta. Ihan käyttämättömänä eivät siis siipeni kirjoittajantaitoni ole olleet. Olen kirjoittanut blogiin, lyhyitä merkintöjä muistikirjaan, esseitä lukioon ja novelleja ja tilannekuvauksia luovan kirjoittamisen kurssin portfolioon.
Mutta ennen kaikkea minä olen lukenut. Olen lukenut sitä jatkotarinaa, josta ei sitten koskaan tullutkaan kirjaa. Olen alleviivannut kaikki hyvät ilmaukset, kielikuvat, juonenpätkät, dialogit ja henkilökuvat ja kirjoittanut ne muistikirjaani ylös. Aion käyttää niitä vielä sekä Romaanissani että tulevissa tarinoissani, etteivät ne menisi täysin hukkaan. Sillä vaikka itse sanonkin, osa niistä on todella hyviä.

Jäljellä on enää muutama sivu. Kolme, jos ollaan tarkkoja. Sitten alkaa todellinen Romaanin uudelleenkirjoitus. Ja juuri se hyppy minua pelottaa. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lojuneet niin pitkään miltei käyttämättöminä. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lähiaikoina tottuneet vain lyhyisiin välimatkoihin, kananlentoihin. Samalla se houkuttelee. Muistan yhä, miltä se tuntui silloin, kun lento oli parhaimmillaan, kun kaikki nuo kauniit maisemat olivat minun, kun taivas ja sen linnut olivat ulottuvillani.

Nyt on vain muistoja. Juuri niitä, joita olen lähiaikoina kalastellut jatkokertomuksen sivuilta. Sellaisia kuin

Tuo ääni, se nosti hänen tiikerinkarvansa pystyyn.

Sunan teki mieli lyödä miehen kasvoilta tuo jähmeä tunteettomuus, ravistella häntä, niin että kaikki katkeruus, yrmeys, ylenkatse ja välinpitämättömyys karisisi hänestä kuin vaatteen poimuihin pesiytyneet roskat.

Hirvi oli pimeyden ruhtinas, kuninkaiden sukua. Se kuului metsään, missä puut kohosivat kuin pylväät metsänpohjan hämärästä ja lintujen hiljaisuus heittyi kuin viitta sen ylle.

Jänteiden kirkas hopealaulu virtasi joukkojen yli. Nuolet halkoivat samettista pimeyttä kuiskien tulevasta hyökkäyksestä.

He ovat kuin varjoja, tavoittamattomia, häälyviä. Silloin tällöin he kurottavat piiloistaan ja vetävät meitä vähä vähältä lähemmäs omaa pimeyttään.

Eikä hänen askelissaan ollut nöyryyttä, pakenevan koiran alentuvuutta. Niissä välkehtivät tiikerin kynnet, ja jokainen hänen tielleen osuva väisti kuin rajaa todellisuuden ja tuntemattoman välillä.

Nuo illat olivat hämärän peitossa, sinisen, silkkisen hämärän, joka pyöristi terävät kulmat, himmensi kirkkaat värit, teki sanoista vain osan unta. 

Näiden muistojen varaan minun täytyy jättäytyä. Täytyy luottaa. Sillä jos joskus olen onnistunut kirjoittamaan jotakin tällaista, niin kai sen pitäisi onnistua uudestaan?
Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

...jotain, mitä odottaa

Kun pääsee epätavallisen aikaisin koulusta (koeviikko <3 ), kotiinpaluusta puuttuu jotakin. Eteisessä on ilosta steppaavan koiran kokoinen aukko. Käsi kaipaa viileää, töykkivää kirsua ja kasvot tervetulosuukkoa. Ensimmäisen kerran, kun viime vuonna tulin yhdentoista aikoihin kotiin, pelästyin ensin, että mitä sille yliherkälle talonvahdille on tapahtunut, kun sitä ei näe eikä kuule. Tavallisesti se on vastaanottamassa heti ulko-ovella, niin että hyvä kun sisälle pääsee, mutta kun tulen poikkeuksellisen aikaisin kotiin, koira ei osaakaan odottaa minua, vaan tulee yllätetyksi päivätorkuiltaan.

Raukka on aina yhtä hämmentyneen näköinen könytessään esiin vanhempien makuuhuoneesta kuin talviuniltaan herätetty karhu tai mäyrä. Sillä on silmät sirrissä ja liikkeet hitaat ja varovaiset, niin kuin se ei vielä luottaisi jalkojensa kantavuuteen. Eteiseen päästessään se on jo hiukan herännyt, ja huiskuttaa häntäänsä ja heittää muutamat kosteat pusut poskilleni ja korvilleni. Tavallista anna-ruokaa-vie-ulos-leiki-kanssani-silitä-ole-seurana-urinaansa se ei silti aloita, vaan on koko ajan hiukan pökerryksissään. Raukkaparka. Tiedän tunteen.
  - Voi pientä. Iida menee nyt kirjoittamaan susta postausta, jatka sä vaan unias.

Ja se jatkaa.

...juhlien tähteet

Ehkä tämä on se viikko.

Ehkä se muutaman yön takainen uni, jossa juoksin autotiellä (yhtä nopeasti kuin autot) neljän kilometrin matkan kouluun yhtään väsymättä, jalat ja sydän voimakkaina, oli enne. Jotainhan sen täytyi merkitä, kun yleensä joka ikiseen näkemääni painajaisuneen liittyy nimenomaan jalkojen voimattomuus, se, että niitä täytyy raahata perässään nimetöntä pahaa paetessa tai rakkaita puolustaessa, se, etteivät ne kestä, että ne ovat heikot ja hauraat, vapisevat. Täytyyhän sen merkitä jotakin, että yhtäkkiä unikehoni on niin vahva ja kevyt, niin nopea, ketterä. Ehkä jonkinlaista muutosta. Henkistä tai fyysistä. Eikö unimaailma aina kuitenkin heijastele todellisuutta?

Ehkä tämä on se viikko, kun lopultakin saan suoritettua kaikki harjoitusohjelmani kohdat: joogan joka toinen päivä, kolme käsilihastreeniä ja kaksi rankkaa urheilusuoritusta. Kalenterissa näyttää ainakin lupaavalta. Koeviikon takia viivyn koulussa vain kolmisen tuntia joka päivä, tiistaina on kokonaan vapaata. Okei, täytyyhän minun niihin kokeisiinkin lukea, mutta ei nyt sentään koko aikaa. Kyllä pitäisi ehtiä. Toinen juttu on, viitsiikö. Kun olisi muutama katsomista odottava elokuvakin, puhumattakaan pinosta toinen toistaan ihanampia kirjoja...

Ei. Tämä on se viikko, on. Liikuntapäiväkirjani etukanteen olen kirjoittanut kannustimen: yksi täydellinen viikko vastaa yhtä kirjaostosta. Kirjamessuihin enää kuukausi...

...sanat suustani

Syksyn sadepäivissä on tosiaankin jotain sanomattoman ihanaa. Se tunne, kun herää sateen kohinaan ja päästää sen sisään avaamalla tuuletusikkunan. Se veden ääni ja tuoksu, se läpikuultava harmaus ulkona, se pilvien pehmentämä valo. Se tunnelma nukkuvassa talossa, niin kuin koti olisi tavallista pesämäisempi, jotenkin niin turvallisen tuntuinen. Mäyrän hengitystä hämärissä nurkkauksissa.

Parhaat sadepäivät ovat niitä, kun ei itse tarvitse mennä sateeseen. Kun on viikonloppu ja koeviikko edessä ja ihanat vanhemmat, jotka lupautuvat viemään koiran ulos "kun sulla on niin paljon tekemistä". Kun voi jäädä omaan huoneeseen lukemaan ja opiskelemaan, kuuntelemaan sadetta peltikatolla. Kun voi täyttää kodin leipomusten tuoksulla ja lämmöllä.

Taidan olla aika kotihiiri. Varsinkin näin syksyllä iskee sellainen alkukantainen vietti, joka käskee keräämään talvivarastoa (pakkaseen, ehkä hiukan vatsaankin) ja neulomaan lämpimiä vaatteita ja rakentamaan pesää. Olen nyt pari viime päivää harhaillut sellaisella sivustolla kuin http://www.fromscandinaviawithlove.com/, kopioinut inspiroivia kuvia tiedostoihini, haaveillut omasta asunnosta, jota sisustaa, kalustaa, täyttää kirjoilla, maalata...

Mitä sinä teet sadepäivinä?

...mökkiviikonloppu

Se on täällä taas. Kirpeät aamut ja huuruna tuprahteleva hengitys. Televisioon palaavat sarjat. Muuttolinnut, sadepäivät, puolukat, omenat. Kirkas kultainen valo, aivan toinen kuin kuukausiin. Elävä, viileän kaunis kuin lasi. Syysvalo.

Minä olen syysihmisiä, muutenkin kuin vain syntymäpäiväni mukaan. Minä rakastan syksyä, rakastan kaikkea siihen liittyvää, jopa iltoihin kuin varkain hiipivää hämärää.


Syksyisin minulla on levottomat jalat (villasukkiin käärityt) ja muuttolinnun mieli. Vaeltelen metsissä ja sänkipelloilla Miksun ja kameran kanssa, metsästän konjakinhehkuista valoa ja koivuista satavaa kultaa. Hengitän ruskaa, jolle ei ole saksan kielessä sanaa, kadotan itseni niihin väreihin. Liekehtivään oranssiin, palonpunaiseen, poltettuun keltaiseen. Maalaan ne levottomaan liikkeeseen, annan niiden lentää linssini poikki niiden kiihkeää lepatusta pysäyttämättä. Kaikki on liikkeessä, muutoksessa, kuolemassa ja selviytymässä, enkä minäkään malta olla paikoillani pitkään, kaipaan Lappiin, meren äärelle, vaellukselle, ulkomaille. Työpöytäni yläpuolella maailmankartta kerjää minun katsettani kuljeskelemaan...

 Sadepäivinä en minäkään silti viitsi kuljeskella metsässä. Kun ulkona maailma verhoutuu veteen, sen ääneen ja valoon ja tuoksuun, minä tyynnytän levottomat jalkani hiihtelemällä villasukissa ja levottomat ajatukseni pakenemalla kovien kansien väliin.

Se on täällä taas. Syksy.

...neitoperhosenpunainen

Se ei nyt tästä kuvasta kauhean hyvin näy, mutta neitoperhosenpunainen on aivan oma värinsä. Tietyssä kulmassa siipien suomuista nimittäin erottuu punaista taittava kulta. Se on yksi lempiväreistäni.

Toinen lempivärini on sininen. Petrolinsininen, välimerensininen, taivaansininen, lasuurinsininen... Miltei missä tahansa sävyssä tuo väri on suosikkini.

Vihreä on myös kaunis, mutta siitä kelpaa vain kaksi sävyä: hiirenkorvien heleä vihreä sekä sellainen voimakas, intensiivinen vihreä, jonka kohtasin yllättäen pari päivää sitten. Kävelimme saksalaisten vieraiden kanssa saunalta, ja vilkaisin taakseni. Matalalta paistava ilta-aurinko kultasi märän nurmikon herättäen syksyisen vihreän eloon.

P.S. Paljastettakoon, että tämän turhanpäiväisen (?) postauksen syy on se, että yritän vältellä kertomasta, kuinka romaanini uudelleenkirjoittaminen etenee. Ei etene.

...elävä kielioppi

Syy siihen, miksi en ole pitkään aikaan kirjoitellut (siis ennen eilistä), lähti keskiviikkona takaisin kotikaupunkiinsa Berliiniin. Meillä oli siis viikon ajan vaihto-oppilas. Kyse oli lukion intensiivikurssista, joten kaikenlaista ohjelmaa oli berliiniläisille järjestetty. Minäkin, pääkaupunkiseudulla miltei koko ikäni asunut, sain tilaisuuden tutustua vähän paremmin naapurikaupunki Helsinkiin kierrättäessämme vieraitamme nähtävyydeltä toiselle.

En ole ikinä esimerkiksi nähnyt Sibelius-monumenttia. Nyt kun näin, oli tietenkin pakko pistää pää sellaisen putken sisään ja huutaa. Kivasti kaikui.

Äidin mukaan olen kyllä kerran käynyt Suomenlinnassa - tosin korkeintaan kaksivuotiaana taaperona. Oli siis korkea aika korjata tämäkin puute. Tässä muutamia onnistuneimpia otoksia tuolta reissulta:

Olen lukenut saksaa ensimmäiseltä luokalta lähtien, eli kymmenen vuotta. Oli ihanaa huomata pärjäävänsä vieraalla kielellä. Turvauduin englantiin vain yksittäisten sanojen kohdalla, kun en heti muistanut saksan vastaavaa.

Ehkä vieläkin hauskempaa oli kuunnella saksankieltä. Berliinissä on ihan oma murteensa, josta en ymmärrä juuri mitään, mutta silloin, kun "oma berliiniläiseni" puhui minulle, hän vaihtoi kirjakieliseen saksaan ja puhui muutenkin rauhallisesti ja selkeästi. Oli lumoavaa bongailla kauniisti muodostetuista lauseista eriäviä yhdysverbejä, datiivia, sivulauserakennetta, refleksiiviverbejä...kaikkia niitä asioita, joita olemme tunneilla opetelleet. Kielioppi elää, niin kuin postauksen otsikossa jo vähän vihjaisinkin.

...uusi sukupolvi

Kaksi päivää kestäneet sukkavikkelät huipentuivat tänään spektaakkelimaiseen sukkagaalaan. Niille, jotka eivät kuulu olarilaisten lahkoon, selvennettäköön, että kyse on lukion ykkösvuosikurssilaisten mopotuksesta. Olarin lukion tutorit olivat järjestäneet kaikenlaista hauskaa ja nolostuttavaa tekemistä, teemapukeutumista, leikkejä ja erilaisia tehtäviä. Kahden päivän ajan lukiomme oli taikametsä, jossa vilisti keijuja, peikkoja, kylpyläasiakkaita, Nalle Puheja, Marioita, karjapaimenia ja vampyyrejä, vain joitakin mainitakseni. Välituntisin me kakkos- ja kolmosluokkalaiset keräännyimme seuraamaan ykkösluokkalaisten julkista nöyryytystä.

Ykkösvuosikurssilaisten mopotus kuuluu lukion perinteisiin, eikä se oikeasti ole niin kamalaa kuin miltä kuulostaa. Suurin osa ykkösistä osallistui innolla leikkeihin ja tutoreiden palvontaan. Jotkut näyttivät oikein nauttivan saamastaan huomiosta. Eteisaula sykki naurusta ja musiikista.

Seurasin ylpeyden- ja ikävänsekaisin tuntein sukkavikkeliä. Viime vuonna minä olin tuossa, ensimmäisenä päivänä Uuno Turhapurona ja toisena päivänä hippinä. Silloin tällöin teki taas mieli mennä mukaan leikkiin, hullutella, tanssia. Toisaalta tuntui mukavalta myös vain seurata sivusta uuden olarilaissukupolven syntyä ja kasvua, nähdä perinteiden ja aatteiden siirtyvän eteenpäin. On ihanaa tuntea kuuluvansa joukkoon, olevansa osa yhteisöä. Etenkin, kun kyse on näin riehakkaasta, hyväntuulisesta, tervehenkisestä, fiksusta ja innostuneesta yhteisöstä kuin Olarin lukiossa. Vaikka Olarin lukion vala vannotaankin käsi MAOLilla, tunnen kuuluvani tänne. Täällä saan nauttia opiskelusta, täällä yhteishenki on hyvä ja luokkahuoneet täynnä ideoita, nuoruuden intoa.

...normaali hengitys

Sain sitten yhden vapaapäivän. Toisaalta mukavaa hengähtää vähän, tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä ja valmistautua henkisesti arjen pyöritykseen, mutta eihän kukaan oikeasti pidä yskimisestä, kuumeesta, lihassärystä ja sitkeästä nuhasta, vaikka niiden vuoksi saisikin jäädä pois lukiosta. Olo on niin kurja, ettei vapaudestaan saa lainkaan nauttia.

Sairastuminen sattui huonoon aikaan. Melontareissuani se ei sentään ehtinyt pilaamaan, mutta läheltä piti. Saa nähdä, toivunko flunssasta keskiviikon ja torstain koulukuvaukseen mennessä... Niistämisestä punainen nenä tuskin auttaa asiaa, kun minusta on muutenkin liki mahdotonta saada siedettävää valokuvaa. Keskiviikkona saapuu myös berliiniläinen vaihto-oppilas, joka viipyy luonamme viikon verran. Toivottavasti ääneni palaa siihen mennessä.

...tuhansien järvien maa

Ajatus ei oikein kulje nyt. Pää tuntuu jotenkin huokoiselta ja silti kumman raskaalta, hartioita särkee, kurkku on kipeä, kuume jyskyttää ohimoita. Haluan silti kirjoittaa tämän, ennen kuin painun sänkyyn lukemaan historian pistariin (ensimmäinen maailmansota), sillä alkava viikko on niin kiireinen, etten luultavasti ehdi lainkaan kirjoittelemaan, ja niin yksi elämäni parhaista kokemuksista jää jakamatta teidän kanssanne.

Huolimatta orastaneesta flunssasta (joka nyt painaa raskaasti päälle) nautin täysin rinnoin retkestämme Karkkilan lähistöllä sijaitsevalle Vähävedelle. Retki oli osa lukion intensiivikurssia, joka koostuu kolmesta osiosta: melonnasta, yösuunnistuksesta ja seinäkiipeilystä. Kurssin kaksi jälkimmäistä aktiviteettia järjestetään joskus lokakuussa. Tänä viikonloppuna oli vuorossa melontaretki.

Vähäveden melontakeskukselta saimme varusteet, ruokaa, yöpymispaikan, opetusta ja oppaan ensimmäiselle retkellemme. Ruoka oli herkullista (uunilämpimiä sämpylöitä aamiaiseksi!), ilma suosi ja opettajamme/oppaamme oli hyvä. Perjantaina opettelimme melomaan kajakeilla ja teimme lyhyen, muistaakseni noin seitsemän kilometrin reissun järvellä. Lauantaina lähdimme jo aamusta omien opettajiemme kanssa hiukan pidemmälle reissulle, joka kesti kuutisen tuntia ja käsitti ainakin kolme järveä, pienen kosken, siltarummun, ruovikkoa, kimaltelevia järvenselkiä, trangialla valmistetun lounaan, lumpeita, harmaahaikaroita ja kuikkia.

Rakastuin kajakkiin. Sen keveyteen, sen mukavuuteen, sen yksinkertaisuuteen. Vetten päällä liukuessa, ympärillään idyllinen järvimaisema, sitä tuntee meloneensa suoraan johonkin primitiiviseen aikaan, aikaan ennen elektroniikkaa, kristinuskoa ja tiedettä. Melan lapa viistää vettä, koskettaa pinnanalaista maailmaa ja kohoaa jälleen ylös kuin kajakin liitoa vauhdittava punasulkainen siipi. Aikaa ei ole, se katoaa täällä, muuttuu numeroista auringoksi. Maisemat vaihtuvat mutta vesi on samaa, raskasta, tummaa, makeaa. Ajatus lepää, tyyntyy. Lentää kuikan mukana.

...äänesi leveä hymy

Lukion terveydenhoitajan ovessa on tiedote, josta löytyy mm. tieto siitä, milloin on avovastaanotto ja minä aikoina terkkari on ylipäätään paikalla. Tässä tiedotteessa on kirjoitusvirhe, joka on tavallista hauskempi:

"--, muut lukion opiskelijat tapan tarvittaessa."

Rohkaisevaa. Uskaltauduin kuitenkin sisään. ;)

P.S. Lupasin eilen paljastaa, mistä kirjoista poimimani lauseet olivat peräisin. Tässä listaa siitä:

1. Richard Adams: Ruohometsän kansa
2. John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
3. Esko-Pekka Tiitinen: Villapäät
4. Tove Jansson: Muumipappa ja meri
5. Michelle Paver: Veriveljen vala
6. Päivi Honkapää: Viides tuuli
7. Michelle Paver: Suden veli

Toivottavasti edes joku innostui/innostuu tarttumaan kirjoitusharjoitukseeni.

...junanraiteiden tuoksu

Huomenna jälleen luovan kirjoittamisen tunti, ihanaa! Ryhmämme on pieni ja muut kurssille ilmoittautuneet abeja, jotka toivovat lähinnä saavansa kurssista jotain hyötyä yo-kokeisiin. Mutta opettaja on hyvä. Näkee, että hän on aidosti innostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta.

Ensimmäisillä tunneilla olemme oppineet tekniikoita ideoimiseen. Kirjoitimme tajunnanvirtaa, assosioimme, käytimme valmista aloituslausetta ponnahduslautana omalle kertomuksellemme... Pidin eniten tuosta jälkimmäisestä harjoituksesta. Opettaja näytti meille viisi-kuusi erilaista aloituslausetta eri romaaneista. Valitsimme suosikkimme ja jatkoimme kertomusta samaan tyyliin, keksien henkilöitä, tapahtumia... Itse valitsin Don De Lillon romaanin, Putoavan miehen, ensimmäisen lauseen. Sen rytmi ja kieli puhutteli minua, haastoi ja houkutteli tutustumaan lähemmin siihen maailmaan, johon lause viittasi. Tällainen teksti tuosta yhdestä lauseesta syntyi:

Se ei ollut enää katu vaan maailma, lähenevän yön ja lankeavan tuhkan aika ja paikka. Siinä maailmassa minä olin yksin, se oli minun, yksin minun. Huurteen peittämät katukivet polttivat jalkojani, kun kuljin hiljenneessä illassa kohti kujansuuta. Maailmani reunalla pysähdyin, kurotin poikkikadun toisella puolella kimmeltäviä ikkunoita kuin tähtiä. Mutta minä tiesin paikkani. Tiesin maailmani rajat. Annoin varjojen syödä minut, kävelin takaisin.

Tunsin sen kujanpätkän kuin omat taskuni, niin kuin tunsin kaupungin jokaisen kujan, hylätyn talon ja takapihan. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Kujalla oli joku muukin, hengitystä, vapinaa, läsnäolo. Roskatynnyrin kyljessä joku hengitti samaa pimeyttä kuin minä.

- Kuka siellä? Astuin lähemmäs, ääneni pakotettu rohkeus kilpenäni. Joku yskäisi. Tuhkaa ja savusumua. Samaa kuin minussa. - Kysyin, kuka siellä. Tule esiin.

- Anna minun olla. Ääni repaleinen ja lepattava kuin narulle unohtunut lakana. Astuin lähemmäs. 

Sitten loppui aika. En tiedä, miten olisin jatkanut kertomusta, eikä se oikeastaan jäänyt kaihertamaan mieltäni niin kuin potentiaalinen romaanintarina jäisi, mutta sitä oli mukava kirjoittaa.

Kurssin lopputyönä teemme kukin oman portfoliomme, johon kokoamme parhaita tekstejämme. Nyt kirjoittamamme tekstit ovat vasta raakaversioita, myöhemmin alamme kehittää ja muokata niitä. Tästäkin tekstistä saattaa vielä jalostua novelli.

Ajattelin tarjota teillekin mahdollisuuden kokeilla kirjoitusharjoitustamme. Kokosin tähän muutamia lempikirjojeni aloituslauseita, joista kokeilunhaluiset voivat valita yhden puhuttelevimman, jota jatkaa haluamallaan tavalla kymmenen minuutin ajan. Ilmoitan seuraavasssa postauksessani, mistä kirjoista lainaukset ovat peräisin (myöhemmin on hauska tarkistaa, miten erilaisen kertomuksen itse hahmotteli).

1. Esikkojen aika oli ohi.
2. Nuori kanadalainen, hädin tuskin viidentoista vanha, oli empinyt liian kauan.
3. Kun me muutimme tänne, mie en aluksi oikein osannut puhua.
4. Muutamana päivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.
5. Joskus ei yhtään aavista.
6. Minut muistetaan.
7. Torak hätkähti hereille unesta, johon ei ollut missään nimessä aikonut vaipua.

Ei kannata valita sellaista lausetta, jonka mahdollisesti tunnistaa ja muistaa, millaisesta kirjasta se on. Parempi muodostaa ihan oma kertomuksensa vain niistä eväistä, joita saa tuosta yhdestä lauseesta ja omasta mielikuvituksestaan.

...lähestyvän syksyn tuntu

Kaipaan rauhallisia kotiviikonloppuja. Sellaisia, kun voi jäädä sisälle, vetää villasukat jalkaan ja kääriytyä vilttiin ja kirjaan. Olla vain, opiskella hiukan, tehdä läksyjä. Joogata, viedä Miksua pitkille lenkeille. Leipoa, mutta vain jos oikeasti huvittaa. Katsoa televisiota. Kirjoittaa.

Sellaisia viikonloppuja joudun odottamaan vielä muutaman viikon verran. Tämän viikonlopun olin mummilassa kaverin kanssa. Poimimme viinimarjoja ja söimme liikaa. Ensi viikolla luvassa on melontaretki - se on osa valinnaista liikunnankurssia. Sitten perheeseemme muuttaa viikoksi berliiniläinen vaihtari, jonka luona olin vastavuoroisesti viime syksynä. Kolmen viikon kuluttua lähdemme toivottavasti pitkästä aikaa mökille. Siellä voin lopultakin rentoutua, mutta toisaalta kaipaan ihan oikeasti sitä, ettei tarvitse matkustaa minnekään.

Kyllä, kirjoitan tätä matkaväsymyksen vallassa. Junamatka kesti kolme tuntia. Luin, yritin aloittaa historian kirjoitelmaa (yritykseksi jäi), katselin maisemia. Junassa on mukava matkustaa autoon verrattuna, kulkeminen on tasaista ja hiljaista, maisemat liukuvat ohi, halutessaan voi kuljeskella käytävillä jalkojaan oikomassa. Mutta matkustaminen kuin matkustaminen väsyttää. Tavaroiden purkaminen väsyttää. Huomiseen koulupäivään valmistautuminen väsyttää. Onneksi olin fiksu ja ahkera ja tein kaikki läksyni lauantaina (historian projektin pitää olla valmis vasta torstaina), joten nyt, kun olen täyttänyt velvollisuuteni tätä blogia kohtaan, painun suoraan sänkyyn ja unten maille.

...joskus niin vaikea löytää

Tämä on taas näitä päiviä.

Olen ruma.
Minulla on valtavat silmäpussit.
Hiustyylini on tylsä.
Sekoan sanoissa puhuessani.
Kirjoittaminen ei luista.
Niska on kipeä.
Olen lihava.
Ruoka on pahaa.
Kynnet ovat huonossa kunnossa.
Vaatteet hiertävät, roikkuvat, tai ovat muuten vain joko epämukavia tai rumia.
Mikään ei huvita.
Kampaajakäynti maksoi liikaa.
Viimeöinen uni oli todellisuutta suloisempi.

Kaikki on huonosti tai vielä huonommin, enkä jaksa tehdä asialle mitään. Tunnen itseni kömpelöksi, kykenemättömäksi tämän todellisuuden vaatimuksiin. Kampaaja haluaisi jutella, mutta ei saa minusta irti kuin toisiinsa kompastelevia sanoja ja kasvoille kohoavan syvän punan. Haluaisin niin kovasti olla sosiaalinen, puhelias, fiksu ja filmaattinen, mutta epäonnistun pahasti kaikessa, mitä yritän.

Joskus tuntuu, ettei todellisuus ole minua varten.

...sanattomuus

En jaksa kirjoittaa tänään mitään. Pää humisee tyhjää, ja itse asiassa haluankin pitää sen juuri sellaisena, tyhjänä, valkoisena. Sille valkoiselle paperille alan sitten kirjoittaa romaaniani. Kohta. Mutta ensin luvassa valokuvia. Tämänkertainen valokuvapostaus on Miksu-painotteinen, koska vein koirani tänään hammaskivenpoistoon eläinlääkäriin. Miksu nukutettiin, ja hain sen muutama tunti sitten kotiin. Se oli ihan sekaisin ja säikky ensi alkuun, mutta alkaa nyt vähitellen palautua ennalleen. Ruokahalu on ainakin palannut. :) Joten, saanen esitellä teille Miksun, shetlanninlammaskoiraksi liian suuren, mutta minulle juuri sopivan agilityhirmun ja hurmurin:

Frisbee taustalla vähän häiritsee, muuten tämä on kuin muotokuva

Koiran nauru

Kukkulan kingi

...sydämen sulattava hymy

Kävin juuri elämäni ensimmäisellä jumppatunnilla. Olen päättänyt tehdä elämäntapamuutoksen (siitä lisää kohta), joka sisältää muun muassa rankempaa ja monipuolisempaa liikuntaa, ja niinpä päätin lähteä äidin mukaan aerobic-tunnille.

Sanotaan suoraan: Olen rapakunnossa. Hikoilin kuin pieni porsas, kasvoni helottivat, lihaksia särki. Lisäksi motoriikkani ei ole järin hyvä, joten sekoilin askeleissa ja jätin suosiolla käsiliikkeet pois ja keskityin vain jalkatyöskentelyyn. Mutta hauskaa se oli! Musiikki tempaisi mukaansa, heittäydyin, riemuitsin. Kymmenet fitness-kengät jyskyttivät lattiaa, kun varjonyrkkeilimme, rockasimme, potkimme. Tätä olen kaivannut. Jooga on nautinnollista, mutta joskus on hyvä harrastaa vähän rankempaa, tuskallisempaa, rivakampaa liikuntaa, jossa hiki lentää ja syke kohoaa.

Olen tehnyt harjoitusohjelman itselleni. Sen lisäksi, että pyöräilen kouluun ja takaisin joka arkipäivä niin kauan kuin tiet ovat lumettomat, aion

• joogata joka toinen päivä. Harrastan astangajoogaa, joka on joogista vaativinta. Se ei ole pelkkää venyttelyä, niin kuin jotkut luulevat (yrittäkääpä pysytellä päälläseisonnassa viisi pitkää, syvää hengitystä), vaan rasittaa syviä lihaksia ja kehittää tasapainoa.
• tehdä käsilihasliikkeitä kolme kertaa viikossa. Allien pelossa pyysin isääni näyttämään muutamia liikkeitä, jotka kiinteyttävät käsivarsia. Pullistelevia lihaksia en tahdo, vaan jäntevyyttä, lujuutta.
• harrastaa rankkaa, monipuolista liikuntaa kaksi kertaa viikossa. Rullaluistelua, uimista, jumppaa, sulkapalloa, liikuntatunteja lukiossa, seinäkiipeilyä, hiihtoa, pitkänmatkanluistelua, ehkä jopa muutama salikäynti hypäreillä.

Yritän parhaani, jotta pitäisin kiinni suunnitelmasta. Olen nimittäin ennenkin laatinut tällaisia harjoitusohjelmia, eivätkä ne pitkään ole kestäneet opiskelun, koiran, teatteriharrastuksen, lukemisen ja kirjoittamisen viedessä aikaani. Harrastuksia minulla ei ole paljon, mutta mielenkiinnonkohteita aivan liikaa. Ehkä kuitenkin tällä kertaa...? Yrittänyttä ei laiteta. Suunnitelma astuu voimaan tästä viikosta alkaen.

Valmiina - paikoillanne - hep!

P.S. Tuo otsikossa mainittu päätä huimaava hymy oli peräisin jumppapaikan työntekijältä. Kyllä, kyseessä oli miespuolinen henkilö. Kyllä, hän oli hyvännäköinen. Kyllä, päätökseni lähteä myös ensi tiistaina jumppaan johtuu osittain (25%:sesti) hänestä. Pitäähän sitä nyt joku kannustin olla. ;)

...mustikasta siniset sormet

En keksinyt tänään mitään kirjoitettavaa, joten ajattelin esittää kysymyksen, jonka olen jo pitkään halunnut esittää:

Mitä teille tulee mieleen kirjasta, jonka nimi on Haukkojen sukua?

Tiedän, että blogissani käydään, joten vaivautuisivatko haamulukijatkin nyt pysähtymään hetkeksi ja kirjoittamaan muutaman sanasen? Kirjoittakaa, mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Onko nimi naurettava, kaunis, dramaattinen, kummallinen? Lukisitteko kirjan nimen perusteella? Mitä ennakko-odotuksia nimi asettaa? Odotatteko tuon nimiseltä kirjalta seikkailua, romantiikkaa, kauhua? Vastatkaa rehellisesti, koska niin kuin olen ennenkin maininnut, en ole kovin kiintynyt tähän romaanini nykyiseen nimikyhäelmään, enkä siis todellakaan loukkaannu, jos ette pidä siitä. Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, kartoittaakseni vähän, mitä mahdolliset lukijat tuosta nimestä ajattelevat.

...täydellinen valokuva

Silloin tällöin käy näin. Jokin hetki, väri, muoto, valo, kiinnittää huomioni. Katson sitä ja jokin siinä kuvassa katsoo minua takaisin. Hetken verran maailma on huikaisevan kaunis, täydellinen, tiivistynyt yhteen ainoaan kuvaan.

Kuvaan, jonka tiedän voivani ikuistaa - jos minulla vain olisi kamera.

Simpeleen pieni ja syrjäinen juna-asema. Kolme lasta - yksi niistä olen minä - ja kaksi eläkeläistä kantaa painavia laukkuja junalaiturille. Kaunis, kirkas päivä. Vasemmalla aukeaa elävä valokuva.

Yritä nähdä se, minun vuokseni. Vaimeassa tuulessa huojahteleva heinä, jossa auringon kulottama kulta ja hento vihreä sekoittuvat toisiinsa. Muutama lehtipuu. Suurten, pyöreiden lehtien lomasta ja läpi siilautuva aurinko. Yhteen puista nojaa polkupyörä. Ei mikään Jopo, ei huippuunsa viritetty maastopyörä. Hiukan ruosteinen, kulunut. Sijoita se puu ja siihen nojaava pyörä kuvan oikeaan alalaitaan, niin että runko on aavistuksen irrallaan kuvan reunasta ja pyörä on puun vasemmalla puolella. Anna muun tilan täyttyä siitä heinikosta ja puiden rungoista. Aivan valokuvan ylälaidassa sumea reunus puiden lehtivihreää.

Sydäntä riepoo, etten silloin pysähtynyt, kaivanut kameraa esiin laukustani - se oli aivan pohjimmaisena, siksi kai en sitä ottanut - ja ottanut muutamaa kuvaa. Olisin ehtinyt. Junaa piti odottaa vielä reilu kymmenen minuuttia. Mutta sitä en silloin tiennyt, ja nyt olen menettänyt tuon valokuvan. Toisaalta, jos löydän samankaltaisen ympäristön joskus, voin lavastaa tilanteen. En pidä ajatuksen keinotekoisuudesta, mutta minä todella haluan saada tuon kuvan, nähdä sen milloin ikinä haluan. Tässä tapauksessa kirjoittaminen ei nimittäin riitä.

...revityn rikkaruohon tuoksu

Kun ei ole paljon tekemistä, sitä huomaa, kuinka suuri merkitys kirjoittamisella on elämään.

Täällä mummilassa ei voi mm. tavata kavereitaan, löhötä television ääressä, rullaluistella, joogata (en jaksanut raahata joogamattoa mukaan), kävelyttää koiraa (pappa ei ole koiraihminen, joten vanhemmat päättivät ottaa hundin mukaansa kotiin), käydä kaupoilla tai järjestellä ja siivota huonetta (kyllä, joskus iskee armoton siivous&sisustus -vimma). Ei täällä nyt tylsää ole, mutta hiukan yksitoikkoista välillä, päivä kun koostuu tavallisesti nukkumisesta (päiväunet), syömisestä ja uimisesta. Väliaikoina kirjoitan, luen ja harhailen netissä. (Ihan uteliaisuudesta, mitä te oikein teette, kun surffailette netissä? Itse en jaksa roikkua siellä ikuisuuksia facebookin ja sähköpostin tarkastettuani.)

Riisutussa virikeympäristössä (kaverit nauravat tätä lukiessaan, mutta eikö tullut hieno ilmaus!) muistan taas, miksi rakastan kirjoittamista. Koska minun on pakko.

Kun kirjoittaminen on kevyttä ja tarina kulkee, tunnen olevani elossa. Olen salaisuudenkantaja, sisälläni kasvaa jokin suuri ja kaunis, elävä. Onnistuneen kirjoitusrupeaman jälkeen voin sulkea läppärin kannen huojentuneena, luottavaisesti, sillä tiedän, että tarina jatkaa elämistä vielä senkin jälkeen, kun tietokone on suljettu. Se juoksee sisälläni, on koko ajan mukana.

Mutta on aikoja, jolloin teksti jumittuu. Sitä voi kestää kuukausia, viikkoja, päiviä, tai vain muutamia tunteja, niin kuin eilen kävi. Yhtäkkiä olen täynnä "pohjatonta pessimismiä--täydellistä uskon puutetta", niin kuin Claes Andersson kuvaa tavallista kirjailijan työpäivää. En jaksa uskoa tarinaan, sen henkilöihin, omaan tekstiini. Häpeän niitä. Pelkään, ettei niistä ole mihinkään. Kun suljen läppärin kannen, paha olo jää. Se horjuttaa minua. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja merkityksettömältä. Harhailen.

Kotona, arjen pyörityksessä, kirjoittamisen tärkeys ei korostu samalla tavalla. Silloin voi kulua kuukausia niin, etten kajoakaan romaaniini. Voin työntää sen mielestäni kavereiden, koiran, lukion ja harrastusten avulla, vaientaa tietokoneen pimeän ruudun syyttävän äänen. Voin esittää välinpitämätöntä, pitää ahdistuksen poissa.
Usein vasta lukon avauduttua ja kirjoittamisen taas sujuessa huomaan, kuinka kovasti olen sitä kaivannut.

...unohtunut onnistuminen

Siivoilin jokin aika sitten tietokoneen tiedostoja, poistin turhia ja järjestelin tekstejä kansioittain. Jossakin kovalevyn uumenissa törmäsin yhtäkkiä itse kirjoittamaani runonpätkään, jonka olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa. Runon ensimmäinen säkeistö oli täysin turhanpäiväinen, mutta toisesta säkeistöstä olin aika ylpeä. Tässä se on:

Sirppisiivet, silkkisiivet
kuin taiteilijan siveltimen kärki
maalaavat merta taivaalle.

Runon nimi on yksinkertaisesti Tiira. Kuvittele siro, ketterä lintu, punainen nokka, pitkä pyrstö, terävät siivet, valko-harmaa höyhenpuku ja musta päälaki. Kuvittele kesäpäivä, laiturin vierestä kuuluva molskahdus, joka herättää sinut unelmistasi. Kuvittele vedestä kohoava tiira - et ehdi tunnistaa, onko kyse kala- vai lapintiirasta - , pienen kalan hopeinen kylki pistää esiin punaisesta nokasta. Kuvittele taivaalle leviävä lento kuin serpentiini, taidokkaat syöksähdykset, silmukat ja pudotukset. Sellaisesta hetkestä syntyi runo, yksi parhaistani.

...hellepäivän raukeus

Olo on kuin tuolla mummilan portailla makaavalla maatiaiskissalla; laiska ja rento. Painostava lämpö kerääntyy pään päälle, painaa silmäluomia, sulattaa jalkojen luut. En jaksa tehdä oikein mitään, edes uida. Onneksi ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Ulkona lainehtii ruispelto. Vai onko se ohraa? Kummalla olikaan pidemmät vihneet?

Tämä väsymys ei ole ihan sitä kissapedon raukeaa valppautta, jota olen kuvaillut romaanissani. Villikissa ei ole tällainen lahna, ei edes laiskimmillaan, ei edes päivän kuumimpana hetkenä.

Irrallisia ajatuksia, katkonaisia, kevyitä. Eivät pysy otteessani. Ei ehkä ihanteellisin hetki kirjoittamiseen. Katsotaan sitten illemmalla, kun on viileämpää, raikas iltahämärä valpastuttaa nukkuvat aistit ja vaistot.

...merituulessa hulmuava huivi

Ilahtuneita, väsyneitä ja nukahtaneita lapsia + ärtyneitä vanhempia + kirkkaita värejä + aarteita + roskaa + jännittäviä tuoksuja + lyhyttä matikkaa + nälkää + auringonpaistetta + merituulta + persoonallisia vaatteita + värikkäitä persoonia = päivä Hietsun kirpputorilla

Kävin tosiaan eilen myymässä vanhoja rojujani kirpparilla hyvän ystäväni kanssa. Tulimme jo puoli yhdeksältä paikalle, ja lähdimme neljän aikoihin. Minulla oli myytävänä käsinmaalattuja elukoita (jotka sain myytyä pienintä pupujussia myöten loppuun), kirjoja (vain kaksi ostettiin), vaatteita (joista myin vain ruman T-paidan, pieneksi jääneen villatakin ja tohvelit), kaksi ratsastuskypärää (jotka asiakkaiden ilmeistä päätellen myin liian halpaan hintaan, mutta sainpahan tilaa viemästä) ja jotain sekalaista roinaa, kuten kaksi laukkua (eivät myyneet).

Päivän saldona oli reilu kolmekymppiä molemmille. Ihan mukavasti, ja niin kuin sanoin, sainpahan ainakin turhaa, käyttämätöntä rojua pois täyteen ahdetusta komerostani - jonne näin sivumennen sanoen kaikki muutkin perheenjäsenet tuovat kaiken ylimääräisen tavaransa.

Kirpputorilla parasta on ehdottomasti lapset. Se yksi, joka huojahteli täydessä unessa kantorepussaan, se tyttö, joka puristi minulta ostamansa askartelusetin rintaansa vasten ja hymyili suloisesti helmenvalkoisilla maitohampaillaan, sekä se tummatukkainen, suurisilmäinen pikkukaunotar, joka istui pöytämme edustalla pitkään ja luki myymiämme lehtiä. (Kysyin tytöltä, tiesikö hänen äitinsä, missä hän oli, eikä tyttö vaikuttanut eksyneeltä. Myöhemmin näinkin hänet äitinsä ja pikkuveljensä kanssa - pikkuveli istui rattaissa ja repesi riemastuneeseen hymyyn kun vilkutin hänelle.) Suloisia olentoja, niin uteliaita, niin eloisia, niin vilpittömän onnellisia, niin helposti kiukkunsa unohtavia. Päiväperhosia.

Tästä voisi tulla jokavuotinen traditio. Minulla on vielä ainakin kasa vanhoja pehmoleluja siinä samaisessa komerossa, ja vaikkei jonakin vuonna olisikaan mitään myytävää, niin voisin tulla jonkun mukaan myymään, tai vain kierrellä monta tuntia tuota laajaa kirpputoria etsien aarteita, syöden jäätelöä ja nauttien ihmisistä ja kauniista kesäpäivästä.

...listojen valheellinen selkeys

Heräsin mökkireissun aikana etäisesti tuttuun ajatukseen, tunteeseen, jonka muistin vuosien takaa, mutta jonka olemassaolon olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Tajusin, että pitkästä aikaa todella odotan loman loppumista.

Rakastan opiskelemista. On ihanaa oppia uutta, olla nuori, utelias, innokas, fiksukin aina silloin tällöin. On ihanaa oivaltaa asioita, oppia ajattelemaan. Tällainen palo oppimiseen minulla oli viimeksi ala-asteella. Yläasteen aikana se kärsi kurjasta ilmapiiristä, koulua vaivaavasta yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan opiskelu oli turhaa ja tylsää. Pidin silloinkin opiskelusta, mutta kun muut oppilaat häiritsivät tunneilla, haukkuivat kaltaisiani hikareiksi ja ylpeilivät seiskan koenumeroilla, oli vaikeaa oikeasti nauttia.

Nyt olen saanut tuon ala-asteen innon takaisin. Tietenkin aion ottaa kaiken ilon irti jäljelläolevista kolmesta kesälomaviikosta, mutta kun lukion toinen vuosi sitten lopulta alkaa, en tunne pettymystä tai ahdistusta, vaan odotan malttamattomana ensimmäisiä, jännittäviä kursseja, ruokapöytäkeskustelujamme, jopa läksyjä ja niiden tarjoamia haasteita.

Minusta on hauska laatia listoja (niin kuin olette varmaankin jo huomanneet), ja näin ensimmäisen lukio-opiskelujani koskevan postauksen kunniaksi ajattelin esitellä teille yo-kirjoitussuunnitelmaani, niin että pääsette vähän kärryille siitä, mitä minä pidän tärkeänä.

Syksyllä 2013 (hui, jo ensi vuonna! O.o) kirjoitan

• lyhyen ruotsin, ihan vain siitä syystä, että olen hyvä siinä. Kaunista kymppirivistöä todistuksissani rikkoo vain viime kurssin yhdeksikkö. Sain viime lukuvuodelta jopa stipendin.
• pitkän englannin, koska kaikki kirjoittavat sen, ja pärjään siinäkin ihan hyvin. Sitä paitsi kielet ovat aina hyödyllisiä.

Keväällä 2014 kirjoitan

• pitkän saksan, koska olen lukenut sitä kymmenen vuotta ja olisi tyhmää jättää se kirjoittamatta kaiken sen työn ja vaivannäön jälkeen.
• äidinkielen, totta kai... Tosin olisin kirjoittanut sen vaikkei se olisikaan pakollinen, sillä rakastan kirjoittamista ja suomen kieltä. (Yllätysyllätys)
• uskonnon, mikä oli yllätys itsellenikin. En ole nimittäin koskaan ajatellut, että haluaisin kirjoittaa uskonnon. Minähän aion erota kirkosta heti, kun olen täysi-ikäinen! Mutta sitten huomasin, kuinka mielenkiintoisia kursseja uskonnosta tarjotaan. Kirkkohistoriaa (kaikki historia on kiinnostavaa), etiikkaa, maailman uskontoja ja Suomen muinaisuskoa. Noista kursseista saa takuulla myös inspiraatiota tuleviin romaaneihini. Ja koska olisi typerää käydä kaikki tarvittavat kurssit ja sitten jättää itse aine kirjoittamatta, päätin suorittaa uskonnon yo-kokeen.
• historian, johon rakastuin (uudelleen) jopa niin syvästi, että olen pohtinut, löytyisikö sen parista itselleni se "realistisempi" ammatti (= varasuunnitelma kirjailijan uralle).

Vanhemmat patistelevat minua kirjoittamaan myös lyhyen matikan, koska olen pärjännyt siinä hyvin, ja koska "matikkaa tarvitaan aina". Mutta minä en halua tarvita matikkaa, joten jätän sen ihan periaatteesta kirjoittamatta.

...meri

Kotona taas - mutta vain muutaman päivän, sillä perjantai-iltana lähdemme Kaakkois-Suomeen mummilaan. Me lapset (minä ja kaksi pikkuveljeäni) jäämme vajaaksi viikoksi uiskentelemaan järvissä ja nauttimaan yltäkylläisistä aterioista, ja tulemme sitten junalla takaisin. Mummilaan ajattelin kuitenkin ottaa läppärini mukaan, joten enää ei tarvitse pitää taukoa kirjoittamisesta.

Mutta asiaan. Olen yrittänyt kertoa teille uimisen ihanuudesta aina, kun olen palannut mökiltä. Lopputulos ei ole kuitenkaan koskaan miellyttänyt minua tarpeeksi, ja olen aina lopulta pyyhkinyt sen pois ja alistunut kertomaan jostain ihan muusta. Kun yritän selittää, kuinka kovasti rakastan uimista, sanat eivät tunnu riittävän, ja sellainen tunne minulle tulee hyvin harvoin. Tämä yritys jääköön viimeiseksi, ja vaikka olisinkin siihen tyytymätön, aion julkaista sen (niin kuin näkyy), sillä minun on ihan pakko kertoa teille...

...kuinka ihana meri on. Pidän uimisesta muutenkin, mutta meressä kaikkein eniten. Uimahallissa on aina ahdasta, eikä sukeltaminen ole sellainen seikkailu kuin luonnonvesissä. Järvivesi sen sijaan on liian sakeaa, kummallisen väristä, ja jotenkin liian ohutta, niin että sitä vetää helpommin nenäänsäkin ja saa korvansa lukkoon. Vaikka itse asiassa ei kai pitäisi puhua "uimisesta", sillä "uin" kyllä mielelläni järvessä ja uimahallin kloorinhajussa, mutta meressä nautin eniten sukeltamisesta.

Uin mökillä joka ikinen päivä. Vesi ei ollut järin lämmintä (18-19 astetta, pintavesi parhaimmillaan 20 astetta), mutta en jaksanut välittää. Pysähtymättä ajattelemaan, miltä kylmä vesi tuntuisi, juoksin kalliorantaa pitkin niemennokkaan ja hyppäsin veteen. Kesti aina hetken, ennen kuin totuin viileyteen; tein kuperkeikkoja etu- ja takaperin, kävelin käsilläni, kierin itseni ympäri vaakatasossa, tein mitä tahansa, jotten ajattelisi, kuinka kylmä oli.

En ui itse asiassa koskaan mökkirannassa. Korkeintaan muutama sammakkouinnin veto käsillä ja potku jaloilla silloin tällöin. Muuten joko kahlaan, seison pienellä, syvistä vesistä kohoavalla kalliomatalikolla, tai sukellan.

Voin pidättää hengitystäni parhaimmillaan puolitoista minuuttia. Veden alla jatkuvassa liikkeessä happea kuluu paljon nopeammin, ja vaikka en ole koskaan aikaa ottanutkaan, luulen, että olen veden alla korkeintaan puoli minuuttia yhden sukelluksen aikana - tarpeeksi, jotta äiti jo hermostuneena katselee perääni.

Kun sukellan, sukellan pohjaa pitkin. Käsieni liike hulmuttaa ohutta pohjahiekkaa, ahvenruoho ja muut levät viistävät vatsaani, toisella puolellani pohja viettää syvyyksien sykkivään hämärään... Veden alla vallitsee yleensä sakea, painava hiljaisuus. Vaikka pintaa piiskaisi sade tai tuuli, aaltojen humu ei yllä tänne asti. Sen sijaan moottoriveneiden terävä sirinä kantaa pitkälle särkien vedenalaisen hiljaisuuden. Lyhyemmällä sukelluksella saatan kierähtää selälleni ja nousta hitaasti pintaan puhaltaen samalla kämmenenkokoisia ilmakuplia, jotka kohoavat ylöspäin kuin lasiset meduusat, kirkas, väreilevä vaippa särkyen sormissani pieniksi, ihoani pitkin vieriviksi kyyneleiksi...

Kun pääsen pintaan, rinnassani hakkaava hapenpuute pakottaa minut täyttämään kiireesti keuhkoni kasvoilleni hulmuavalla tuulella. Lepään niemennokan pystysuoraa kalliota vasten, seison pienellä leikkauksella alaruumis yhä äskeisessä maailmassa, lämmin pintavesi hartioitani huuhdellen. Jos olen sukeltanut hitaasti matalikolta niemennokalle, saatan tasaannuttaa hengitystäni jonkin aikaa ruumis väristen rasituksesta. Muuten toivun yleensä nopeasti, ponnistan jalkapohjani kalliota vasten ja sukellan jälleen, alas, alas, vihreään hämärään.