30. kesäkuuta 2012

...mosaiikiksi asti

Ruoka on sellainen tienpiennar, jolta löytyy onnen sirpaleita niin paljon kuin ikinä jaksaa kerätä, niin paljon, että niistä voisi muodostaa kokonaisen aistien, muistojen ja tunteiden mosaiikin. Hyvä ruoka onkin sellaista, joka ei täytä sydäntä huonolla kolesterolilla, vaan nautinnolla. Onnen aiheita löytyy sekä valmiista aterioista että puhtaista, tuoreista raaka-aineista. Eikä ruokaa tarvitse päästä edes maistamaan, pelkästään sen haistaminen tai tekeminen on nautinto. Itse asiassa tämä onnen ruokamosaiikki on niin monipuolinen ja valtava, että on aivan mahdotonta luetella kaikkia niitä pienenpieniä sirusia, joista se rakentuu. Pakko on kuitenkin yrittää. Siispä:

Onnea on...
...sitkeäkuoriset, mutta sisältä pehmeät ciabatta-sämpylät.
...jääkylmä vesi hikiliikunnan jälkeen.
...italialainen jäätelö, esimerkiksi Ciaon hasselpähkinäjäätelö.
...uunilämpimät Ruispalat.
...rannalla kasvava villi ruohosipuli.
...New Yorkin ananas.
...uudet perunat, voi ja tilli.
...tumman suklaan tuoksu.
...isän paistamat muurinpohjaletut.
...mansikoiden perkaaminen.
...tuoreen pastan kultainen runsaus.
...yrttimaasta kohoava rosmariinin ja basilikan tuoksu.
...appelsiinin lohkojen raastaminen irti toisistaan omin sormin.
...nektariinin makeus ja kiinteys.
...isän tekemä perunamuussi.
...vielä hieman kohmeiset marjat rahkan seassa.
...kirsikankivien sylkeminen.
...vaniljajäätelön lempeä sävähdys omenapaistoksen lämmittämällä kielellä.
...lapsuudenihastuksen tarjoamat salmiakit (inhoan salmiakkia).
...jääsalaatin raikas rapeus.
...jauhohunnutus leivän päällä.
...savustetun kalan tuoksu.
...huolellisesti peratut, paistetut muikut.
...tuoreen parmesaanin raastaminen.
...lämmöstä ja tuoksuista täyttyvä ahdas keittiö mökillä.
...uusien perunoiden peseminen kalliorannalla.
...merisuolan hienontaminen sormien välissä.
...herkullisen taikinakuoren alla piilevä kirpeä omenatäyte.
...viinin siemailu ruoanlaiton aikana (en ole kokeillut, mutta näyttää niin hienolta).
...riisipuuro jouluna.
...vihreät marmeladikuulat.
...sitruunan tuoksu.
...kahvin tuoksu aamuisin.
...pakastimen täyttyminen marjoista.
...Donna Leonin kirjojen ruokakuvaukset.
...äidin tekemä, valkoviinillä maustettu risotto.
...konjakin kulunut kulta.
...kahden erivärisen taikinan sekoittuminen vähitellen toisiinsa vatkauksen takia.
...huhmareen käyttö.
...juhlissa tarjottu mustaherukanlehtimehu.
...perinteinen sitruunalimonaadi (ilman hiilihappoa).

Lisää on varmasti, mutta liikaa. Siksi jätän joitakin sirpaleita muidenkin löydettäväksi. Hyvää ruokahalua!

28. kesäkuuta 2012

...huumori hoivakodissa

"Sä pokaat rikkaan kundin."
Tuo oli erään hoivakodin vanhuksen ensireaktio, kun kerroin, että kirjailijan ammatilla ei tienaa elantoaan.

Salassapitovelvollisuuden (ja lähdesuojan) takia en voi paljastaa sen hoivakodin nimeä, jossa olen kesätöissä seuraneitinä, ja tätä kyseistä vanhusta kutsun samasta syystä vain Marjaksi. Juttu nimittäin jatkuu vielä.

Kaikki alkoi, kun Marja kysyi, miksi haluan tulla isona. Kerroin, että haaveammattini on kirjailija, mutta että luultavasti minun täytyy keksiä jokin järkevämpi ammatti sen lisäksi, koska ainakin täällä Suomessa hyvin harva kirjailija elättää itsensä pelkästään kirjoillaan. Siihen Marja tokaisi, että minun pitäisi vain löytää rikas mies, jonka rahoilla voisin elää ja kirjoittaa. Nauroin ja sanoin, että samaan lopputulokseen olin kaverinkin kanssa päätynyt. Innostuimme molemmat suunnittelemaan tarkemmin tulevaisuuttani. Näillä kahdella suunnitelmalla turvaan tulevaisuuteni.

Suunnitelma A: Rikas mies ja vankila
  • etsin rikkaan miehen, joka elättää minut
  • nautin jonkin aikaa olostani
  • jos mies alkaa käydä hermoilleni, myrkytän hänet kärpässienellä (tämä oli Marjan ajatus)
  • päädyn vankilaan mieheni murhasta
  • vankilassa saan ilmaisen ruoan ja katon pääni päälle, ja voin jatkaa kirjoittamista (minun ideani)
Suunnitelma B: Öljysheikki
  • etsin haaremia pitävän oikein rikkaan ja oikein vanhan sheikin (jälleen Marjan idea)
  • sheikillä on jo niin paljon naisia, ettei hän muista minua
  • välttelen sheikkiä, kunnes hän kuolee
  • saan osani perinnöstä ja jatkan elämääni vapaana kirjailijana
Ymmärrettävästä syystä en voi paljastaa suunnitelmia äidilleni tai opinto-ohjaajalleni, joten kerroin ne nyt teille, ettei tämä henkevä keskustelu 70-vuotiaan kanssa menisi ihan hukkaan. Tällaista tänään.

26. kesäkuuta 2012

...perata mansikoita auringossa kylpevällä portaalla

Niin siinä tosiaan kävi, että innostuin niin paljon ensimmäisestä tuntemattomasta kommentoijasta blogissani, että päätin omistaa kokonaisen postauksen vastaukseen. Tässä tämä ajatuksia herättänyt kommentti nyt on:
Ihana kuulla, että edes joku pystyy toteuttamaan suunnitelmiaan - minulla kun sitä taitoa ei ole. Tai sitten vika on vain suunnitelmissani, ken tietää. Luulisi, ettei ihmiselle, joka kirjoittaa aina - vihkon reunaan, kauppakuittiin, vessapaperille ja ihan oikeasti WriteMonkeyyn, muistikirjaan tai kirjepaperille - olisi temppu eikä mikään kirjoittaa yksi sadan sanan tarina viikossa. Viikossa. Silloin tällöin on onnistunut jopa 500 sanaa päivässä, kuukauden ajan. Ehkä se on vain laiskuutta tai väsymystä. Ehkä se johtuu jostain muusta.
Mikä sinut saa pysymään suunnitelmissa? Onko se vain se suunnitelmallisuuden taito, jonka ansiosta osaa asettaa juuri itselleen mahdolliset tavoitteet? Onko se vain paloa tähän - kirjoittamiseen - joka auttaa puskemaan eteenpäin, vaikka tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään?
Korjataanpa ensin eräs virheellinen olettamus, joka kieltämättä on hyvin ymmärrettävä viime postaukseni jälkeen. Mitä kirjoittamiseen tulee, en ole erityisen suunnitelmallinen ihminen.


Innostun helposti erilaisista asioista, niin kuin taisin mainitakin heti ensimmäisessä postauksessani. Silloin yleensä laadin kaikenlaisia listoja, asetan itselleni tavoitteita. Mutta kun ensi-innostus lopahtaa, suunnitelmat jäävät. Näin on käynyt muun muassa lenkkeilyn, ruoanlaiton, neulomisen ja itsenäisen saksan opiskelun kanssa.

Tavallisesti suunnitelmani siis pettävät (toisin sanoen minä petän ne). Miksi siis onnistuin jopa alittamaan uudelleenkirjoittamista varten laatimani tehtävälistan aikarajat? Ehkä kyse oli vain siitä, että ensi-innostus kesti tarpeeksi pitkään. Luonnostelin muutamassa päivässä romaanini juonirakenteen, koska halusin tehdä sen, koska pursusin ideoita juuri silloin. Ja täytyy myöntää, että ensi-innostus on nyt jo hieman hiipunut. En ole saanut vielä aikaiseksi edes aloittaa itse kirjoittamista. Eikä se johdu ajanpuutteesta. Minua ei vain juuri nyt huvita, tarvitsen taukoa.

Toisaalta en edes halua laatia kovin tiukkoja tavoitteita ja aikarajoja kirjoittamiselle. Haluan pitää sen selkeästi erillään kaikista niistä hetken huumaa aiheuttavista harrastuksista, joihin hurahdan vain muutamaksi viikoksi, kunnes hylkään kokonaan. Kirjoittaminen on luonnollinen, itse tilansa ja aikansa ottava osa elämääni, ja haluan pitää sen sellaisena.

Oletko miettinyt, tarvitsetko välttämättä noin tarkkaa aika- ja sanatavoitetta? Sanot, että kirjoitat paljon ihan luonnostaan, kaikkialle, missä vain on tilaa. Eikö se riitä?
Ymmärrän, että kaikilla on oma tapansa kirjoittaa, enkä nyt väitä, että sinun pitäisi kuunnella neuvoani - en ole opettaja, vaan 16-vuotias harrastelijakirjoittaja. Mutta voisit ehkä miettiä, tarvitsetko suunnitelmiasi. Jos ne tuottavat vain vaivaa ja turhautumista, ei niitä välttämättä kannata edes laatia, saati yrittää noudattaa. Riittää, että kirjoitat.

P.S. Niin kuin varmaan huomasitte, postauksen otsikko ei liittynyt millään tavalla itse tekstiin. Teen niin, kun haluan mainita jonkin lähiaikoina löytämäni onnensirpaleen, josta en keksi kokonaista postausta.

21. kesäkuuta 2012

...leikatun nurmikon tuoksu

Viittasin viime postauksessanikin jo lyhyesti tähän suunnitelmaani, jonka laadin kaksi viikkoa sitten. Olen ollut yli-innokas ja alittanut paljon asettamiani aikarajoja, joten ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki kertoa teillekin, missä vaiheessa mennään. Kurkkailkaa tuolta linkittämästäni postauksesta, että mikä oli homman nimi kussakin tehtäväsarakkeessa, niin saatatte ymmärtääkin jotakin.


  1. Vastaus Otavalle. Tämä vaihe oli helppo ja nopea, kirjoitin lyhyen mutta kiitollisen sähköpostin Otavan kustannustoimittajalle, joka vastasi yhtä lyhyesti ja nopeasti "odottavansa innolla tekstistä uutta versiota".
  2. Miljöön kehittely. Uusi, kiehtova maailma odottaa enää kirjoittamistaan. Uskon, että tällä kertaa maailman miljöö vastaa enemmän kustannustoimittajan toiveita. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Tosin "lopputuloksesta" on ehkä vielä liian aikaista puhua - miljööllä kun on tapana aina vähän "elää" sitä mukaa, kun siitä kirjoittaa. Perustukset on nyt ainakin valettu.
  3. Vapaa ideointi. Tämän vaiheen hyppäsin melkein kokonaan yli.
  4. Romaanin lukeminen. Tehty. Täytyy sanoa, että olen iloinen päästessäni kirjoittamaan romaania uusiksi - muutamassa vuodessa kirjoittaminen ehtii kehittyä jo niin paljon, että välillä melkein hävetti lukea omaa vanhaa tekstiään, sen lapsellisia ilmaisuja ja naurettavaa dramaattisuutta...
  5. Rakenteen päättäminen. Niin kuin jo sanoin, hyppäsin vapaasta ideoinnista suoraan tähän vaiheeseen. Vaikeinta oli myöntää itselleen, että ainoa mahdollinen keino on pudottaa jatko-osa kokonaan pois ja keskittyä vain yhteen tarinaan. Näin romaanista, jonka nimi oli Haukkojen sukua (vaihdan luultavasti nimeäkin, en ole erityisen tyytyväinen tähän) tulee yhtenäisempi, eheämpi ja yksinkertaisempi, ilman jatkuvia, epäselviä viittauksia tulevaisuuteen. Harmittaa vain, että kirjoittamani jatko-osan reilut sata sivua menevät melkein kokonaan hukkaan. Luen romaanin myöhemmin ja otan talteen sellaiset kohdat, jotka haluan säästää. Ehkä voin käyttää niitä vielä jossakin toisessa yhteydessä. Olen jo kirjoittanut ylös, millaisia kohtauksia tarvitsen ja mihin kohtiin tarinaa ne sijoitan. Enää on siis jäljellä vain vaihe numero 6, eli...
  6. Kirjoittaminen! Luvassa verta, hikeä ja kyyneleitä, itkua, naurua, epätoivoa, huikaisevaa onnea, itsesääliä ja ylpeyttä. Pidän teidät ajan tasalla.

20. kesäkuuta 2012

...kirjailijan sielu sisälläni

Kutsun sitä "kirjailijanvaistoksi". Mielestäni nimitys kuvaa sitä hyvin, sillä se ei ole ääni, ei tuoksu, ei maku, ei kuva, ei mitään konkreettista ja aistittavaa. Nimensä mukaan se on silkkaa vaistoa, tunne siitä, että jokin ohjaa. Ei Jumala, siitä olen tarkka. Vaan se osa minusta, jolla on kirjailijan sielu ja ajatukset ja tunteet ja vaisto.

Yleensä kirjailijanvaisto ilmaisee itsensä "sulkemalla luukut". Tämä näkyy siinä, ettei kirjoittaminen oikein tunnu kulkevan, teksti on kömpelöä, rumaa. Vihaan näitä kuivia kausia, sitä turhautumista, sitä epätoivoa, sitä itseinhoa. Vähitellen olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että se on kirjailijanvaistoni hälytys minulle, merkki siitä, ettei tarina kulje oikeaan suuntaan. Siihen ei auta muu kuin pyyhkiä pois kaikki kömpelö teksti ja aloittaa uudestaan, lähteä kuljettamaan tarinaa jollakin toisella tavalla eteenpäin.
Tässä vaiheessa täytyy mainita, että olen jo monta kuukautta taistellut nimeämättömän romaanini kanssa, joka on jatkoa Haukkojen suvulle. Tarina tökkii, tympii, kompastelee omaan nerokkuuteensa. Olisi pitänyt taas kuunnella kirjailijanvaistoa, eikä vain puskea hammasta purren eteenpäin. Olen nimittäin suunnitelmani mukaan miettinyt uusiksi Haukkojen suvun juonirakennelmaa, ja päätynyt sellaiseen ratkaisuun, joka ei sisällä jatko-osaa. Päätös oli raskas, mutta kirjailijanvaisto vakuuttaa, että se on ainoa mahdollinen.

Toinen tapa, jolla kirjailijanvaisto näkyy kirjoittamisessani, on monimutkainen selittää, mutta yritän parhaani. Luultavasti elävän elämän esimerkki toimii tässä parhaiten.
Kun kirjoitin Haukkojen suvun ensimmäistä versiota ja rakentelin sen miljöötä, kirjoitin eräästä suljetusta kaupungista, sitä kiertävästä muurista, muurin ylle kohoavasta tornista ja kaupungin salaperäisistä, yliluonnollisen kauniista asukkaista. Kaupungilla ei ollut mitään roolia tarinassa, enkä ajatellut sen tarkoitusta sen syvemmin. Se nyt vain oli yksi tapa tehdä miljööstä uskottavampi, yksityiskohtaisempi.
Myöhemmin, kun olin jo lopettanut Haukkojen suvun kirjoittamisen ja siirtynyt sen jatko-osaan, tuo kaupunki tuli uudestaan mieleeni. Olin pyöritellyt mielessäni erästä ongelmaa. Olenkin jo kertonut, että tarinani kulkee kahdessa maailmassa. Juonirakenne edellytti, että minun piti keksiä jokin luonteva, tarinaan sopiva keino, jolla tarinan henkilöt voisivat kulkea maailmasta toiseen. Nyt muistin tämän kaupungin, sen asukkaat ja sen salaisuuden, joita olin maalaillut jo aikaisemmassa romaanissa. Kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. En ikävä kyllä halua paljastaa liikaa yksityiskohtia, mutta uskokaa, kun sanon, että hetki tuntui miltei aavemaisen loogiselta. Suljettu kaupunki ja sen asukkaat sopivat täydellisesti portaaliksi maailmoiden välille. Kehitellessäni kaupunkia en ollut tiennyt, että tulisin vielä tarvitsemaan sitä. En osaa kutsua sitä muuksikaan kuin sisäänrakennetuksi vaistoksi.
Vastaavia yhteensattumia on tapahtunut useita. Tähän kirjailijanvaistoni piirteeseen olen oppinut nopeasti luottamaan, enkä enää kysele päästäni pursuavien, näennäisen sattumanvaraisten yksityiskohtien merkitystä itseltäni - tiedän, että ennen pitkää niille kyllä löytyy merkitys.

19. kesäkuuta 2012

...kirjoittaa provokatiivista tekstiä

Jokin aika sitten oli Helsingin Sanomissa artikkeli, johon oli haastateltu kustannustoimittajia aiheesta käsikirjoitusten hylkääminen/hyväksyminen, eli mitkä seikat käsikirjoituksessa ja/tai saatekirjeessä saavat kustannustoimittajien kiinnostuksen heräämään. Erityisesti eräs vastaus jäi mieleeni, koska olin pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia itsekin jo pidemmän aikaa.

Tämän kyseisen kustannustoimittajan (en muista nimeä enkä kustantamoa) mielestä joistakin saatekirjeistä ja jopa itse käsikirjoituksista näkee, että niiden kirjoittajan päätavoite on tulla kirjailijaksi. Eikä tämä piirre tässä yhteydessä ole hyvä asia.

Yritän selittää.
Olen törmännyt netissä ihmisiin, jotka kuuluttavat kaikille haluavansa olla kirjailijoita. Vastenmielistä tässä on se, että blogeissaan ja kommenteissaan ja epätoivoisissa keskustelupalstakysymyksissään he pohtivat, kuinka ylittää kustannuskynnys. Millaisia tarinoita kustannustoimittajat haluavat juuri nyt? Mikä on muotia lukijoiden keskuudessa? Mikä myy? Miten tulla kirjailijaksi(=miten tulla kuuluisaksi)? Nämä wannabe-kirjailijat (anteeksi ilmaisu) etsivät tarinaa, joka tekisi heistä kirjailijoita, sen sijaan, että etsisivät keinoa, joka tekisi tarinasta kirjan. Tässä muodikkaan tyylin ja myyvän teeman etsimisessä kärsii myös se paljonpuhuttu ja kustannustoimittajienkin peräänkuuluttama oma ääni.

Tässä vaiheessa blogia haluan tehdä selväksi, mitä kirjailijaksi tuleminen minulle tarkoittaa.

Minä rakastan kirjoittamista. Minä rakastan tarinoita, kuvia, ideoita, henkilöitä, maailmoita, joita päässäni asustaa. Haluan, että muutkin saavat niistä osansa, koska tiedän, että ne ovat sen arvoisia.

Toki olen valmis muokkaamaan tarinaani kustannustoimittajan ehdotuksesta, mutta en siksi, että ylittäisin kustannuskynnyksen, vaan jotta tarinastani tulisi vieläkin parempi - tarpeeksi hyvä julkaistavaksi. Myönnän, että ero on hiuksenhieno. Ehkä ero on vain pääni sisällä, mutta se ei vähennä sen arvoa ja merkitystä minulle. Teidän, jotka ette pääse pääni sisään, on vain etsittävä todisteita postauksistani.
Ja siitä paljonpuhutusta romaanistani, jos/kun löydän keinon, joka tekee tarinastani kirjan.

18. kesäkuuta 2012

...rajattomuuden tunne

Teille, jotka olette lukeneet edelliset postaukseni runoistanovelleista ja näytelmistä, ei pitäisi tulla yllätyksenä, miksi juuri romaani on minulle se kaikkein mieluisin, luonnollisin, ominaisin ja rakkain kerronnan muoto. Kaikissa edellisissä kaunokirjallisissa tekstilajeissa minua on kiehtonut niiden tiivis, jollain tapaa rajoitettu muoto, mutta lopulta olen aina jäänyt kaipaamaan juuri sitä vapautta, sitä mahdollisuutta kirjoittaa vähän laajemmin, vähän yksityiskohtaisemmin, omalla tavallani, rajoja tunnustamatta.

Romaanin pituus tarjoaa minulle ja kirjoitustyylilleni tämän vapauden, tämän tilan ja ajan, jota saan käyttää juuri niin kuin itse parhaaksi näen. Romaanissa ei ole rajoja, ei mittaa, ei kaavaa, ei erillisiä parenteeseja, joihin pitäisi mahduttaa niin miljöö, puvustus kuin käyttäytyminenkin. Romaania kirjoittaessa minulla on vapaat kädet ja vapaa kieli.

Olen jo monesti viitannut salaperäiseen "tyyliini" kirjoittaa. Olen maininnut, että tekstini on kuvailevaa, laveaa ja toisaalta yksityiskohtaista, mutten tiedä, oletteko ymmärtäneet, mitä haluan sanoa. Ehkä pieni tekstiesimerkki avaisi käyttämiäni adjektiiveja lisää. Minulle nimittäin ei riitä, että "tuomittu katsahti jokaista huoneessa olevaa". Saadakseni haluamani vivahteet, tunteet ja merkitykset lukijankin ulottuville voisin sanoa vaikkapa, että "tuomittu antoi syytöksestä raskaan katseensa langeta jokaisen huoneessa olevan ylle kuin henkilökohtaisen kirouksen, tai kuin leiman otsaan, merkiksi siitä, ettei tämä petturuus jäisi rankaisematta".

Minä nimittäin metsästän täydellisiä hetkiä. Ne ovat niitä onnen sirpaleita, joista puhuin ensimmäisessä postauksessani, ne ovat valokuvan kaltaisia, ohikiitäviä vaikutelmia, jotka syntyvät jostakin tietystä äänensävystä, asennosta, katseesta, kosketuksesta, sanasta, hiljaisuudesta, hymystä, tilanteesta... Minulle kirjoittaminen on noiden hetkien ikuistamista, jakamista muillekin, jotta muutkin ihmiset näkisivät maailman niin kuin minä sen näen. Niihin minä tarvitsen romaanin antamaa tilaa.

11. kesäkuuta 2012

...levähtää myrskynsilmässä

Olen harrastanut näyttelemistä jo kymmenen vuotta, ensin kuusi vuotta ala-asteen teatterikerhossa ja myöhemmin neljä vuotta Eskossa, Espoon esittävän taiteen koulussa. Näytteleminen on minulle henkireikä, elintärkeä harrastus, joka vie ja antaa paljon. Harjoitukset kestävät kolme tuntia, ja joskus se ottaa koville, kun pitäisi sen lisäksi ehtiä tehdä myös läksyt. Toisaalta tuntuu, että minä myös tarvitsen ne kolme tuntia, jotka ovat pois opiskelusta. Tarvitsen niiden tyyneyden, sen tunteen, että vaikka ympärilläni riehuisi pahimmanlaatuinen stressi ja ahdistus tekemättömistä tehtävistä, harjoitustila on myrskynsilmä, jossa saa hetkeksi unohtaa kaiken muun ja olla hetken aikaa joku toinen.

Rakastan näyttelemistä, eläytymistä ja heittäytymistä, mutta täytyy myöntää, etten ollut ajatellut itse näytelmäkirjallisuutta ilmaisun muotona ennen kuin viime äidinkielen kurssilla. Silloin tutustuimme lyriikkaan, proosaan ja draamaan kaunokirjallisuudenlajeina. Aloin kiinnostua näytelmien kirjoittamisesta jopa siinä määrin, että luonnostelin eräänä viikonloppuna pettämisestä ja ihmisten ottamista rooleista kertovan näytelmän juonta ja pääideaa. Ehkä tartun aiheeseen joskus paremmalla ajalla ja jalostan sen näytelmäksi asti.

Näytelmäkirjallisuudessa minua houkuttelevat ennen kaikkea dialogit ja monologit. Kohtaukset, joissa on enemmän kuin kaksi ihmistä, ovat hankalia, tuntuu, että niissä on liian paljon hallittavaa ja kasassa pidettävää.
Mutta dialogeja minä rakastan. Pidän siitä vuorovaikutuksesta, joka kahden ihmisen intensiivisessä keskustelussa syntyy.
Monologeissa eli yksinpuheluissa sen sijaan kiehtoo se, kuinka ne antavat vain yhden ihmisen näkökulman, yhden kapean, persoonallisen tarkastelutavan, joka paljastaa paljon kyseisestä henkilöstä, hänen arvoistaan ja luonteestaan. Monologeja on ihana tulkita näyttämöllä. On haastavaa ja palkitsevaa eläytyä jonkun toisen ajatuksiin niin, että unohtaa itsensä.

Minulle henkilökohtaisesti näytelmien kirjoittamisessa tuottaa ongelmia se seikka, etten itse pääse näyttelemään niitä, että täytyy luottaa toisten näyttelijöiden tulkintaan ja näkemykseen. Kuvailu on minulle niin tärkeää, että tuntuu pahalta jättää miljöön, henkilöiden ja tilanteiden tulkinta vain repliikkien ja satunnaisten parenteesien eli näyttämöohjeiden varaan. Kirjoittajalle, joka tavallisesti kuvailee yksityiskohtaisesti jokaisen katseen ja kosketuksen ja niiden piilomerkitykset, jotta lukija kokisi kaiken juuri sellaisena kuin pitääkin, näytelmäkäsikirjoitus on hyvin rajoitettu, mutta haasteellisuudessaan hyväätekevä ilmaisumuoto.

10. kesäkuuta 2012

...timantinkoviksi tiivistyneet ideat

Se oli ihan tavallinen äidinkielentunti. Opettaja piti yksinpuheluaan luokan edessä, sälekaihtimien välistä siilautuvassa valossa leijui pölyhiukkasia. Ilma seisoi. Inspiraatio iski.
En muista enää, mistä idea syntyi. Oliko se jokin sana, jokin kuva, vai tuliko se ihan tyhjästä, leijui eteeni pulpetille kuin loisteputkissa siipensä käräyttänyt koi, en tiedä. Mutta se tuli, ja minä tartuin siihen ja naulasin sen kiihkein, nälkäisin kynänvedoin äidinkielenvihkon takasivuun: "Suutari lähtee vaeltamaan kyllästyttyään korjaamaan muiden seikkailuiden rikkomia kenkiä."

Heti seuraavana viikonloppuna lähdimme mökille Turun saaristoon. Pieneen saareen ei ole johdettu sähköjä, joten täytyy olla hiukan mielikuvitusta, nostalgiannälkää, keksiäkseen tekemistä. Kun olin kyllikseni haaveillut, pumpannut vettä, lämmittänyt puusaunaa, hakannut halkoja (vitsivitsi), kuvannut lintuja ja kuljeskellut metsässä ja rannoilla, istahdin pöydän ääreen suurten ikkunoiden alle, otin esiin äidinkielenvihkoni, muistikirjani ja kirjoitustarvikkeeni.

Kirjoitin tauotta, hurmiossa. Oli kaunista raapustaa lyijykynällä tietokoneella naputtamisen sijaan. Oli suloista kirjoittaa luonnonvalossa. Ja tarinaan uppoutuminen, se oli yhtä palkitsevaa ja lumoavaa kuin aina. Idea, joka oli syntynyt hetkessä kuin näkymättömästä nuotiosta singonnut kipuna, paloi kirkkaalla liekillä. Jälkeensä se ei jättänyt tuhkaa, vaan miellyttävän lämmön. Novellin. Suutarin.

Minulla on paljonkin ideoita, jotka ovat liian yksinkertaisia romaaniksi, mutta en ole jalostanut vielä yhtäkään valmiiksi asti. Kerran kokeilin yhtä, mutta se hangoitteli vastaan, paisui ja turposi irvokkaaksi, kunnes hylkäsin sen turhautuneena. Syynä on kirjoitustyylini. Tapani kirjoittaa on niin kuvailevaa, niin yksityiskohtaista ja samalla laveaa, että novellin rajat hiertävät luovuuttani. Sama seikka, joka tavallisesti estää minua kirjoittamasta novelleja, toisaalta myös viehättää minua.

Jos runot ovat kirjallisuusmaailman lumihiutaleita, voikukanhahtuvia ja vaahteransiemeniä, novellit ovat timantteja. Teräviä, tiiviitä, kirkkaita, kovassa paineessa täydellisiksi puristuneita mineraaleja. Taitavasti kirjoitettu novelli ei selitä puhki, vaan jättää ns. tulkinnallisia aukkoja, jotka herättävät lukijan mielikuvituksen, saavat hänet kaipaamaan lisää mutta tyytymään lopulta siihen, mitä saa. Parhaimmillaan novelli on timantti, joka pitää ensin louhia esiin kivestä ja vielä hioa muotoonsa, ennen kuin se paljastaa särmikkään kauneutensa. Tässä vähittäisen paljastamisen taidossa Stephen King ja Johanna Sinisalo ovat parhaita novellisteja, joiden teoksia olen lukenut.

Itselleni tuo vähäpuheinen tyyli on lievästi sanottuna luonnotonta. Rakastan kuvailla kaikkea tarkasti, maalata maiseman ja ihmiset ja tapahtumat lukijan eteen kaikessa yksityiskohtaisessa kauneudessaan. En haluaisi millään jättää minkäänlaisia aukkoja - edes tulkinnallisia - kerrontaani.

Postauksen alkupuolella kertomani tapahtumasarja oli oikeastaan se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Toivon kovasti, ettei se jää viimeiseksi, sillä minulla on vielä paljon käyttämättömiä ideoita novellin aiheeksi. Ehkä vien ne mukanani mökille seuraavan kerran, kun sinne lähdemme.

9. kesäkuuta 2012

...voikukanhahtuvat

Muistan yhä ensimmäisen kirjoittamani runon. Olin ala-asteikäinen - enää en muista, millä luokka-asteella olin - ja osasin jo kirjoittaa itse. Eräänä iltana, hyvin myöhään, astuin huoneeseeni. Valot olivat poissa päältä, ulkona oli jo pimeää. Huoneessani on yksi valtava, melkein kokonaisen seinän kattava ikkuna, enkä ollut vielä vetänyt verhoja sen eteen.
Huoneeseen paistoi täysikuu.
Se näkymä, ikkunan takana levittäytyvä pimeä, varjoisa, kiehtova yön valtakunta, jota yksi ainoa kirkas, täydellisen pyöreä kuu valaisi, lumosi minut hetkeksi. Jokin minussa heräsi sillä hetkellä. Etsin paperia ja kynän ja annoin kaiken sen pyhän lumouksen vuotaa paperille.

Kirjoitin paljon runoja nuorempana, monen vuoden ajan. Kliseisiähän ne olivat, kömpelöitä ja jopa naurettavia, kun niitä nyt lukee, mutta minun ei koskaan tarvinnut pakottaa mitään paperille. Runosuoneni pulppusi, niin kuin sanotaan.

Sitten, yläasteella, se ehtyi. Riimittelystä tuli jotenkin hankalaa, oli vaikea löytää aiheita, käyttämättömiä loppusointuja. Niihin aikoihin aloin kirjoittaa pidempiä tarinoita. Olin jättänyt varsinaiset runot, mutta niin kuin Otavallakin huomattiin, runollinen ilmaisu jäi tekstiini.

Runosuoneni ehtymisen jälkeen olen kirjoittanut yhden käden sormilla laskettavan määrän runoja. Paras niistä on ehkä koulutyöksi kirjoittamani Herätessä.
Aamuvalon veitsi verhon raosta
kurottuu minua kohti.
Sen verkkaisessa, matavassa liikkeessä on käsittämätöntä uhkaa.
Mitä minä pelkään?
En tiedä; ei minun pelollani
ole suuntaa eikä kohdetta.
Mutta minä pelkään
kuin lapsi,
järjettömästi,
ilman syytä.
Unen muisto
lepattaa ikkunaa vasten kuin vangittu perhonen,
sen siivet ovat veden välkettä minun tajuntani rajalla.
Kuin minua kiusaten
tuo sinisiipi tanssii
valon helmiäisterällä.
Tänä aamuna olen lapsi,
kyltymättömän utelias,
ja perhonen tietää sen.
 
Annan periksi
kurotan perhosen perään
ja keveästi, keinahdellen, se lentää ulottuviltani,
katoaa huoneen hämärään.
On niin hiljaista,
että voin kuulla huoneeni täyttävien
tuhansien siipien
kahinan. 
On kahdenlaisia runoja, joita erityisesti rakastan. Silene Lehdon runokokoelmassa Hän lähti valaiden matkaan runot ovat kuin pienoisnovelleja, runon mittaisia tarinoita, joista ei tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Niiden muoto on vapaata, vailla loppusointuja, ja teksti usein jatkuvaa, aiheesta toiseen loikkivaa tajunnanvirtaa. Ne ovat pyrskähdyttäviä, hullunkurisia runoja.
Pidän myös sellaisista lyhyistä runoista kuin tanka- ja haikurunot. Niissä jokainen sana on merkityksellinen, tärkeä, jotta runon idean ymmärtää. Sellaiset runot ovat kevyitä ja läpikuultavia, ilmassa leijuvia höyheniä, lyhyitä, kauniita hetkiä. En nyt tiedä tähän mitään esimerkkirunoilijaa tai -runoa, koska en ole koskaan erityisesti lukenut runoutta. Silloin tällöin vain silmiini osuu äidinkielenkirjojen sivuilta jokin muutaman sanan mittainen, repaleinen runo, jonka säkeet onnistuvat lyhyydestään huolimatta koskettamaan, ohikiitävyydestään huolimatta tarttumaan.

Runoissa viehättää juuri niiden lyhyys. Ne eivät voi kuvata mitään tapahtumaa, eivät kertoa kokonaista tarinaa. Sen sijaan ne tarttuvat lyhyisiin hetkiin, yksittäisiin katseisiin, tunteisiin, ilmeisiin, kohtaamisiin. Ne ovat kirjallisuuden lumihiutaleita, voikukanhahtuvia, vaahteransiemeniä. Ne leijailevat ohitsemme, hipaisevat, jättäen ehkä kevyen, suudelman kaltaisen muistijäljen.

P.S. Seuraavissa postauksissa käyn läpi muutkin itseäni kiinnostavat kirjallisuudenlajit, ja kerron, mikä niissä minua viehättää. Luvassa siis vielä novelli, näytelmäkirjallisuus ja suosikkini romaani.

7. kesäkuuta 2012

...uudet hiukset

Tiedetään, otsikko ei nyt mitenkään liity postauksen pääaiheeseen, mutta oli pakko päästä tähän väliin mainitsemaan, että kävin eilen kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. Tiivistettynä: Hiusten peseminen tuntui yhtä taivaalliselta kuin mikä tahansa hieronta tai muu ammattimainen hemmotteluhetki. Sampoo tuoksui ensin sellaisilta lapsuuden Pokemon-palloista saatavilta karkeilta, föönauksen jälkeen sulaneelta sokerilta. Leikkautin pois vain kuivimmat latvat, alkusyksyllä ajattelin leikkauttaa hiukset lyhyemmiksi. Kampaaja vinkkasi sävyttävistä hoitoaineista, sellaisia voisi myös uskaltautua kokeilemaan, kun ne eivät vahingoita hiuksia samalla tavalla kuin värjäys. Ehkä jotakin kullanpunaista...

Ja sitten postauksen pääaiheeseen. Laadin tänään suunnitelman tuolle kirjoitusprojektilleni, jonka päämääränä on kirjoittaa kolmas versio romaanista Haukkojen sukua. Kirjoitan suunnitelman nyt tännekin, jotten pääse liikaa luistamaan siitä.

  1. Vastaus Otavalle. Kirjoitan tänään (viimeistään huomenna) Otavalle sähköpostia, jossa kiitän tuhannesti kolmesivuisesta palautteesta ja kannustuksesta käsikirjoitukseni uudelleenkirjoitukseen.
  2. Miljöön kehittely. En halua kertoa liikaa käsikirjoituksestani, mutta sen verran voin paljastaa, että tarina liikkuu kahdessa rinnakkaisessa maailmassa (kyllä, fantasiaa!), ja että toiseen maailmaan Otavalla ollaan enemmän kuin tyytyväisiä, mutta toinen tuntuu liian tylsältä ja tavalliselta. Siksi aion ensi viikonlopun aikana kehitellä täysin uudenlaisen ilmeen tälle toiselle maailmalle, joka on muutenkin hiukan pienemmässä roolissa kuin tämä miljööltään "onnistunut" maailma. Ensimmäiset innostuneet ajatukset koskevat esimerkiksi mustavalkoisuutta.
  3. Vapaa ideointi. Urakan vaikein vaihe on keksiä, kuinka yhdistää romaanin kahden maailman tapahtumat toisiinsa. Alunperin ajattelin, että ne yhdistyvät vasta jatko-osassa, jota kirjoitan parhaillaan, mutta Otavan mielestä juonesta tulee tällöin (ymmärrettävästi) liian hajanainen. Yritän siis joko yhdistää kaksi romaania yhdeksi tai erottaa niiden juonikuviot kokonaan toisistaan. Kolmannessa vaiheessa, joka alkaa ensi viikolla ja päättyy heinäkuun ensimmäisenä päivänä, aion keksiä kehittelemättömiä ideanraakileita juonikuvioksi eräänlaisena tajunnanvirtana. Tässä vaiheessa en siis vielä arvioi tai tuomitse, vaan vain luon.
  4. Romaanin lukeminen. Neljännessä vaiheessa luen käsikirjoitukseni läpi pitkän tauon jälkeen. Yritän jo alustavasti lajitella kohtaukset säästettäviin ja muokattaviin/poistettaviin.
  5. Rakenteen päättäminen. Viidennessä vaiheessa, jonka ajattelin kestävän viikon tai kaksi heinäkuun alusta, käyn läpi kolmannessa vaiheessa syntyneet ideat ja valitsen niistä parhaan, sekä alan kehittää sitä eteenpäin. Ajattelin, että laadin jo tässä vaiheessa selvän suunnitelman siitä, millaisia kohtauksia pitäisi kirjoittaa ja mihin kohtaan, jotta seuraava vaihe kävisi mahdollisimman helposti.
  6. Kirjoittaminen. Sitten alkaa idean toteutus. Tämä vaihe voi tarpeen mukaan venyä ensi vuoden puolellekin, mutta ajattelin olla oikein tuottelias ja päämäärätietoinen kirjailija ja kirjoittaa suunnitelmallisesti joka viikko jotakin. Hyvä puoli uudelleenkirjoittamisessa on se, että jos jonkin kohtauksen kirjoittaminen ei huvita juuri silloin, voin tarttua johonkin mielenkiintoisempaan kohtaukseen ja näin edetä koko ajan.
Sellaista siis luvassa tänä vuonna. Nyt on parasta lopettaa postaus ja ryhtyä toteuttamaan suunnitelman ensimmäistä vaihetta.

...tämän itkun takana

Olen itkenyt ilosta viimeksi viisi vuotta sitten, kun sain tietää, että hankimme koiran. Tunteiden kaava ja vaihtelu on kuitenkin pysynyt samana kaikki nämä vuodet.

Ensin koittaa pieni, vatsasta sieppaava riemu, kun uutisen sisäistää.

Sitten, jostakin ihmeen syystä, minut valtaa hämmästyttävä tyyneys.
Viisi vuotta sitten istuin kokonaisen vartin paikallani ruokapöydän ääressä ja keskustelin rauhallisesti, itsestäni irtaantuneena, käytännön järjestelyistä.
Eilen kirjoitin postauksen, tulostin saamani sähköpostin ja vieläpä yliviivasin korostuskynällä (vai miten niitä kutsutaan) kohdat, joissa kustannustoimittaja ehdotti muutoksia käsikirjoitukseeni. Tämä kärsivällisyys, tämä rauhallisuus, tämä tyyneys ja selkeys tuntuu näin jälkikäteen käsittämättömältä. En osaa sanoa, mistä se johtuu, miksi se valtaa minut juuri ennen murtumispistettä, niin vain käy.

Lopulta tulevat kyyneleet.
Viisi vuotta sitten niin kävi vasta omassa huoneessani. Tuijotin ulos ja sanoin: "Meille tulee koira." Ja yhtäkkiä huomasin itkeväni ääneen.
Eilen hetki koitti, kun kerroin vanhemmilleni Otavan vastauksesta. Katselin äitiä, kun hän luki viestiä, ja huomasin nieleskeleväni kyyneleitä. Tuntui, kuin onni olisi ollut liian suuri sydämeeni, kuin se olisi täyttänyt onneni maljan ääriään myöten, niin että väistämättä osa valui yli kyyneleinä. Osa itkusta oli varmasti pettymystä siitä, ettei Otava sittenkään julkaissut romaaniani, osa ahdistusta valtavan projektin äärellä, mutta suurin osa oli silkkaa kuplivaa, vahvaa onneaonneaonnea.

Suurin unelmani on jo monta vuotta ollut kirjailijan ammatti. Ajattelin aina, että unelma on saavutettu, kun saan ensimmäisen kirjani julkaistua. Nyt huomaan, että tämähän on kirjailijan työtä. Tämä, tämä, mistä eilen kerroin. Se on kustantajan ja kirjailijan yhteistyötä. Minä olen kirjailija. Nyt. Tässä. Tässä on hyvä. Olla. Olla minä. Olla kirjailija.

6. kesäkuuta 2012

...kehut, jotka tietää ansaituiksi

Sain tänään pitkän palautekirjeen Otavalta - juuri, kun ajattelin lähettää sinne sähköpostia käsikirjoitukseni viipymiseen liittyen. Ei, he eivät edelleenkään ole valmiita kustantamaan romaaniani, sillä siinä on aivan perustavanlaatuinen, rakenteellinen ongelma, joka pitäisi ratkaista, ennen kuin tarinaa voi alkaa muokata kokonaiseksi, yhtenäiseksi kirjaksi. Ymmärrän kyllä ongelman, mutta tarvitsen aikaa sulatellakseni sitä. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, kuinka voisin ratkaista sen. Vielä rehellisemmin sanottuna, en edes jaksaisi ajatella sitä juuri nyt. Se tuntuu liian suurelta projektilta, liian aikaavievältä. Haluaisin kaiken tapahtuvan niin nopeasti. Haluaisin olla kirjailija nyt, enkä pari vuotta kestäneen muokkauksen ja harmaiden hiuksien jälkeen.

Hyviä uutisia on kuitenkin, että Otava on selvästikin erittäin kiinnostunut kirjoitustyöstäni. He ovat ihastuneet tekstiini, "jonka kieli on kaunista, nautittavaa, soljuvaa, tarina upea, värikäs, hengästyttävä, hienosti rytmitetty, täynnä tunnetta." Varmuuden vuoksi kustannustoimittaja oli vielä lisännyt, "että annamme palautetta vain hyvin harvoille valitsemillemme teksteille. Ilahtuisin siis kovin, jos edelleen miettisit käsikirjoitustasi tämän palautteeni pohjalta, rohkaistuisit sitä muokkaamaan, pohtimaan ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja, kirjoittamaan uudelleen - ja lähettäisit sitten uuden version luettavaksemme." Uskaltauduin tulkitsemaan sitä niin, etteivät he missään nimessä halua käsikirjoitukseni menevän hukkaan - varsinkaan jollekin toiselle kustannusyhtiölle.

Nyt en kuitenkaan jaksa ajatella tätä yhtään enempää. Tarvitsen kunnon yöunet, ehkä toisetkin. Sitten tulostan koko tarinani, otan sen mukaan mökille, vuoraan huoneeni seinät liuskoilla, ja aloitan ankaran, uuvuttavan ja säälimättömän (sekä minulle että romaanilleni) urakan tavoitteenani muokata käsikirjoituksen perustuksia, mutta jättää sen pinta koskemattomaksi. Toivottakaa onnea!


5. kesäkuuta 2012

...musiikki minussa

http://www.youtube.com/watch?v=yoId16HP8U4

Tämä kappale on täyttä tulta. Sitä voisi kuunnella kymmenen kertaa peräkkäin (niin kuin olen itse asiassa tehnytkin) monen päivän ajan, kyllästymättä. Tuntuu, kuin siitä aina löytäisi jotakin uutta, kuin ymmärrys ja eläytyminen syventyisivät kerta kerralta, loputtomiin. Tämä kappale on kokonainen eepos.

Silloin tällöin näitä sattuu eteen. Kappaleita, joissa on paljon, muttei liikaa. Kappaleita, jotka vain yksinkertaisesti lumoavat.

Haluaisin kirjoittaa kirjan, joka olisi yhtä juovuttava, yhtä riipivän kaunis kuin tämä kappale.
Kirjan, jonka alku houkuttelisi lukijan vähä vähältä mukaansa, esittelisi lukijalle uuden maailman, kaikki sen ihmeet ja kauhut, opettaisi rakastamaan sitä.
Kirjan, joka yhdistäisi alun yksittäiset teemat taitavaksi, alati kiihtyväksi kuvioksi.
Kirjan, jota lukiessa lukijan käsivarsissa ja selässä kulkisi kylmiä väreitä kuin sähköankeriaita.
Kirjan, joka tempaa mukaansa yhtä vastustamattomasti kuin syvällä kulkeva pohjavirtaus, saa sekä ruumiin että sielun resonoimaan kanssaan.
Kirjan, jonka maailmasta on vaikea palata omaansa, mutta joka silti antaa jotakin kaikille meistä, myös tässä todellisuudessa.

En osaa kirjoittaa samalla kun kuuntelen musiikkia. Voin keskittyä vain jompaan kumpaan, en koskaan molempiin samaan aikaan toisen kärsimättä. Minusta sekä musiikki että kirjoittaminen ansaitsevat täyden huomioni, ei yhtään sen vähempää. Silti ne kaksi liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Tarvitsen musiikkia kirjoittamisprosessissani.
Tietynlainen musiikki ennen kirjoittamiseen ryhtymistä saa minut oikeaan tunnelmaan. Taidolla valittu kappale toisaalta irrottaa minut ympäröivästä todellisuudesta, toisaalta auttaa eläytymään siihen todellisuuteen, josta kirjoitan.
Musiikin voima on pujahtanut myös sellaisenaan tekstiini. Tässä on katkelma parhaillaan kirjoittamastani nimettömästä romaanista.
Harvalla asialla on kyky koskettaa ihmisiä yhtä voimallisesti kuin musiikilla. Musiikkia ei vain kuunnella; sen voi nähdä, tuntea, jopa haistaa ja maistaa. Se vetoaa tunteisiimme, muistoihimme, koko kehoomme. Musiikki ei ole vain soittajan sorminäppäryyttä ja oikeaan järjestykseen asetettuja nuotteja - se on jotakin elävää, kasvavaa ja muuttuvaa, joka virtaa meissä jokaisessa puhutellen alkukantaisimpia, väkevimpiä vaistojamme.
  Viulunsoitto tuoksui pähkinältä, hunajalta ja mausteruusulta. Kun jousi liukui viulun kiiltävillä kielillä, Sunan suuhun valui konjakin kultainen läike ja kyynelten suolaisuus, ja hänen lihaksensa muistivat taas, kuinka kouristellaan maassa sydäntä suuremman surun kourissa.
  Ion kuoltua musiikista oli tullut veitsenterä, ohut köysi, jolla nuorallatanssija huojahtelee. Kappaleet, joita Suna oli ennen soittanut, kantoivat mukanaan muistoja, niin paljon muistoja, ettei niitä enää voinut soittaa muistamatta ketun joustavaa, painottomalta vaikuttavaa kehoa ja sen viehkeitä piruetteja, joille markkinakansa hurrasi.
  Mutta Suna ei ollut unohtanut viulun kutsua. Yhä hän saattoi kuulla sen, haistaa sen lämpimän, mausteisen tuoksun ilmassa, muistaa taas, miltä tuntui pidellä käsissään sen aaltoilevaa kylkeä, kapeaa joutsenkaulaa ja jousen hentoa vartta. Ja silloin tällöin tuo kutsu kävi liian voimakkaaksi vastustaa, ja Suna kaivoi viulunsa esiin kuin vanhan ystävän, viritti repussa höllenneet kielet ja soitti uppoutuen musiikkiin, välittämättä enää siitä, kuinka kovasti muistot satuttivat.

2. kesäkuuta 2012

...veden äänestä täyttyvä huone

Kun tänään aamulla heräsin, jossakin ohimoiden ja otsan tienoilla oli uutta keveyttä, puhdas, kirkas avaruus. Olin niin tottunut siihen, että mielessä oli koko ajan jotain (tekemättömiä läksyjä, kirjoitelmia, sanakokeita, kiirettäkiirettä tekemistä koko päivälle ja ylikin), että olin unohtanut, miltä tuntuu, kun ei tarvitse tehdä mitään. Kun ei tarvitse opiskella. Kun ei tarvitse suunnitella. Kun ei tarvitse herätä kymmentä vaille seitsemältä ja sännätä heti pystyyn, ettei vain vahingossa nukahda uudestaan.

Jos sisälle kantautuvalla sateen ääneellä olisi väri, tältä se näyttäisi.
Tähän uuteen, päänsisäiseen avaruuteeni totutellen avasin tuuletusikkunan ja käperryin takaisin kaivamani pesän lämpöön.

Ulkona satoi. Sade rummutti peltikattoa, naputteli sormillaan ikkunalautaani. Sen ääni, sen tuoksu, sen kuulas valo täytti huoneeni ja uneni. Ajelehdin unen ja valveen välillä varmaan tunnin verran, ennen kuin nousin ylös, jos en nyt täysin virkeänä, niin ainakin rentoutuneena.

Ensimmäisen lomakuukauden vietän hoivakodissa vanhusten kanssa. Pidän kesätyötäkin lomana, koska valitsin itselleni mieluisen työn, ja toisin kuin opiskellessa, voin jättää työajatukset taakseni työajan loputtua. Tällaista vapaa-aikaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan, tuskin oli edes joululomalla. Koulunkäynnissä on se huono puoli, että se on kokovuorokausityötä. Siitä ei pääse kokonaan irti kuin kesälomalla.

Tällä yhtäkkiä saavuttamallani vapaa-ajalla kirjoitan niin paljon kuin mahdollista. Aion saada tällä hetkellä kirjoittamani romaanin valmiiksi kesäloman aikana. Romaani on jatkoa Haukkojen suvulle, josta kerroin viime postauksessa. Se on polkenut paikoillaan jo pitkään, kärsinyt hyvien arvosanojen kustannuksella. Maria Jotunin Kultaisen vasikan sanoin:
"Kun elämä kutsui ja pakotti, jätin taiteen, olin sille uskoton. Nyt saa se minut jälleen."