...veden äänestä täyttyvä huone

Kun tänään aamulla heräsin, jossakin ohimoiden ja otsan tienoilla oli uutta keveyttä, puhdas, kirkas avaruus. Olin niin tottunut siihen, että mielessä oli koko ajan jotain (tekemättömiä läksyjä, kirjoitelmia, sanakokeita, kiirettäkiirettä tekemistä koko päivälle ja ylikin), että olin unohtanut, miltä tuntuu, kun ei tarvitse tehdä mitään. Kun ei tarvitse opiskella. Kun ei tarvitse suunnitella. Kun ei tarvitse herätä kymmentä vaille seitsemältä ja sännätä heti pystyyn, ettei vain vahingossa nukahda uudestaan.

Jos sisälle kantautuvalla sateen ääneellä olisi väri, tältä se näyttäisi.

Tähän uuteen, päänsisäiseen avaruuteeni totutellen avasin tuuletusikkunan ja käperryin takaisin kaivamani pesän lämpöön.

Ulkona satoi. Sade rummutti peltikattoa, naputteli sormillaan ikkunalautaani. Sen ääni, sen tuoksu, sen kuulas valo täytti huoneeni ja uneni. Ajelehdin unen ja valveen välillä varmaan tunnin verran, ennen kuin nousin ylös, jos en nyt täysin virkeänä, niin ainakin rentoutuneena.

Ensimmäisen lomakuukauden vietän hoivakodissa vanhusten kanssa. Pidän kesätyötäkin lomana, koska valitsin itselleni mieluisen työn, ja toisin kuin opiskellessa, voin jättää työajatukset taakseni työajan loputtua. Tällaista vapaa-aikaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan, tuskin oli edes joululomalla. Koulunkäynnissä on se huono puoli, että se on kokovuorokausityötä. Siitä ei pääse kokonaan irti kuin kesälomalla.

Tällä yhtäkkiä saavuttamallani vapaa-ajalla kirjoitan niin paljon kuin mahdollista. Aion saada tällä hetkellä kirjoittamani romaanin valmiiksi kesäloman aikana. Romaani on jatkoa Haukkojen suvulle, josta kerroin viime postauksessa. Se on polkenut paikoillaan jo pitkään, kärsinyt hyvien arvosanojen kustannuksella. Maria Jotunin Kultaisen vasikan sanoin:

"Kun elämä kutsui ja pakotti, jätin taiteen, olin sille uskoton. Nyt saa se minut jälleen."