...perata mansikoita auringossa kylpevällä portaalla

Niin siinä tosiaan kävi, että innostuin niin paljon ensimmäisestä tuntemattomasta kommentoijasta blogissani, että päätin omistaa kokonaisen postauksen vastaukseen. Tässä tämä ajatuksia herättänyt kommentti nyt on:

Ihana kuulla, että edes joku pystyy toteuttamaan suunnitelmiaan - minulla kun sitä taitoa ei ole. Tai sitten vika on vain suunnitelmissani, ken tietää. Luulisi, ettei ihmiselle, joka kirjoittaa aina - vihkon reunaan, kauppakuittiin, vessapaperille ja ihan oikeasti WriteMonkeyyn, muistikirjaan tai kirjepaperille - olisi temppu eikä mikään kirjoittaa yksi sadan sanan tarina viikossa. Viikossa. Silloin tällöin on onnistunut jopa 500 sanaa päivässä, kuukauden ajan. Ehkä se on vain laiskuutta tai väsymystä. Ehkä se johtuu jostain muusta.
Mikä sinut saa pysymään suunnitelmissa? Onko se vain se suunnitelmallisuuden taito, jonka ansiosta osaa asettaa juuri itselleen mahdolliset tavoitteet? Onko se vain paloa tähän - kirjoittamiseen - joka auttaa puskemaan eteenpäin, vaikka tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään?

Korjataanpa ensin eräs virheellinen olettamus, joka kieltämättä on hyvin ymmärrettävä viime postaukseni jälkeen. Mitä kirjoittamiseen tulee, en ole erityisen suunnitelmallinen ihminen.


Innostun helposti erilaisista asioista, niin kuin taisin mainitakin heti ensimmäisessä postauksessani. Silloin yleensä laadin kaikenlaisia listoja, asetan itselleni tavoitteita. Mutta kun ensi-innostus lopahtaa, suunnitelmat jäävät. Näin on käynyt muun muassa lenkkeilyn, ruoanlaiton, neulomisen ja itsenäisen saksan opiskelun kanssa.

Tavallisesti suunnitelmani siis pettävät (toisin sanoen minä petän ne). Miksi siis onnistuin jopa alittamaan uudelleenkirjoittamista varten laatimani tehtävälistan aikarajat? Ehkä kyse oli vain siitä, että ensi-innostus kesti tarpeeksi pitkään. Luonnostelin muutamassa päivässä romaanini juonirakenteen, koska halusin tehdä sen, koska pursusin ideoita juuri silloin. Ja täytyy myöntää, että ensi-innostus on nyt jo hieman hiipunut. En ole saanut vielä aikaiseksi edes aloittaa itse kirjoittamista. Eikä se johdu ajanpuutteesta. Minua ei vain juuri nyt huvita, tarvitsen taukoa.

Toisaalta en edes halua laatia kovin tiukkoja tavoitteita ja aikarajoja kirjoittamiselle. Haluan pitää sen selkeästi erillään kaikista niistä hetken huumaa aiheuttavista harrastuksista, joihin hurahdan vain muutamaksi viikoksi, kunnes hylkään kokonaan. Kirjoittaminen on luonnollinen, itse tilansa ja aikansa ottava osa elämääni, ja haluan pitää sen sellaisena.

Oletko miettinyt, tarvitsetko välttämättä noin tarkkaa aika- ja sanatavoitetta? Sanot, että kirjoitat paljon ihan luonnostaan, kaikkialle, missä vain on tilaa. Eikö se riitä?
Ymmärrän, että kaikilla on oma tapansa kirjoittaa, enkä nyt väitä, että sinun pitäisi kuunnella neuvoani - en ole opettaja, vaan 16-vuotias harrastelijakirjoittaja. Mutta voisit ehkä miettiä, tarvitsetko suunnitelmiasi. Jos ne tuottavat vain vaivaa ja turhautumista, ei niitä välttämättä kannata edes laatia, saati yrittää noudattaa. Riittää, että kirjoitat.

P.S. Niin kuin varmaan huomasitte, postauksen otsikko ei liittynyt millään tavalla itse tekstiin. Teen niin, kun haluan mainita jonkin lähiaikoina löytämäni onnensirpaleen, josta en keksi kokonaista postausta.