...saarikävelyt

Ensimmäistä kertaa mökillä talven jälkeen. Saaristossa oli kaunista mutta kylmää, aamuisin venepoukamassa oli riitettä ja kamiinaan piti sytyttää tuli ennen kuin voi edes ajatella aamiaispöydän kattamista. Kylmyys ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta mökkeilystä. Toppatakkiin kääriytyneenä, nenä pilkistäen kaulahuivin ja pipon välisestä raosta tarvoin kaislikoissa ja kallioilla, rannoilla ja mäntymetsässä. Etsiskelin rannoilta jäiden ja syysmyrskyjen tuomaa rojua (löysin vain muutaman laudan ja komean pahkan, jälkimmäisen lisäsin kokoelmaani hehkulampun ja yksinäisen sinisen puukengän joukkoon). Vierailin isän kanssa muutamalla muulla saarella ja tein jännittäviä löytöjä: hiiren tai myyrän kallon ja useita paloja jonkin ison nisäkkään selkärangasta. Tervehdin lintuja: tuttua isokoskelopariskuntaa, joka oli yhtä arka kuin ennenkin, hiekkasärkällä lepääviä joutsenia, uteliaita talitiaisia, valtavina parvina ajelehtivia haahkoja. Suosikkejani, soukkasiipisiä tiiroja, ei vielä näkynyt. Niillä onkin kaikkein pisin muuttomatka.

Miksukin nautiskeli saaristolaiskoiran olostaan

Rakastan saaristossa sitä, kuinka siellä kaikki on niin äärirajoillaan. Merisumu on sakeampaa kuin mikään näkemäni sumu mantereella. Merituuli juoksee päin sellaisella voimalla, että se joko kaataa tai nostaa lentoon. Ja kun on tyyntä, on kuin kaikki äänet olisivat kuolleet. Tai ei aivan: silloin tällöin voi kuulla ohi lentävän korpin siipien humahtelun. Niin kaunis ääni - ja ajatella, etten edes tietäisi sen olemassaolosta, jos en olisi asunut saaressa kaukana liikenteen taukoamattomasta hälystä.


Joka kerta kun käymme mökillä, päätökseni vain vahvistuu: jonakin päivänä minä muutan tänne, asun jossakin saaressa keskellä merta, ajan veneellä ostoksille ja kuuntelen merta päivät pitkät. Haluan kuulua saaristoon. Haluan tuntea tarinat ja salatiedon jokaisen linnun, kasvin ja tuulen takana, jotta maisema, jota katson, olisi enemmän minun. Haluan sanoa: "Haahkat ovat myöhässä tänä vuonna." ja: "Ruohosipuli on nyt parhaimmillaan, käydään poimimassa sitä rannalta." Haluan olla kotonani saaristossa, niin kuin harmaantunut laituri tai merimetsojen ja lokkien omakseen ottama luoto. Sitä minä haluan elämältäni.

...aavistus jostakin

Ala-asteen loppuessa itkin. Itkin, koska olin viettänyt siellä kuusi onnellista, hauskaa vuotta, saanut hyviä ystäviä ja tutustunut mahtaviin opettajiin. Itkin, koska en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta, kuinka monta ystävää menettäisin eri kouluihin.

Yläasteen loppuessa olin riemuissani, että olin päässyt siitä paikasta. Se oli aiheuttanut minulle vain unettomia öitä, ahdistusta ja kiukkua, opettanut vain, että tarvitsin ympärilleni suojakuoren, etten voinut antaa kaiken osua niin syvälle itseeni, etten voinut olla niin herkkä enää.

Nyt, lukion lopun häämöttäessä, en oikein tiedä miten reagoisin. Toisaalta minusta tuntuu, että on jo aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta olen viihtynyt Olarissa niin hyvin, että tuntuu haikealta jättää se. Lukiossa olen saanut kasvaa jälleen omaan suuntaani. Toisin kuin vannoin, minusta on tullut entistä herkempi - kauneudelle, vaistoilleni ja maailmalle -, mutta myös vahvempi. Pahat puheet, ahtaat mielet, eivät enää satu minuun niin helposti. Kuulen ne kyllä, mutten anna niiden horjuttaa askeleitani, sillä minä tiedän minne olen menossa.

Huomenna vietetään penkkareita. Jätämme koulun riehakkaissa merkeissä, mutta lopulliset hyvästit ne eivät ole. Palaamme vielä monesti, ilmaiseen ruokailuun, tentteihin, preleihin, kirjoituksiin. Ja lopulta lakkiaisiin. Vasta silloin saan tietää, miltä tuntuu jättää paikka, jossa olen löytänyt varmuuden askeleisiini. Miltä tuntuu jättää ihmiset, joista on tullut minulle ystäviä, tuttavia, tai jotka ovat jääneet vain kasvoiksi täyttämään kuvaani Olarin lukiosta. Juuri nyt minua lähinnä harmittaa. Harmittaa, etten ole tutustunut useampiin ihmisiin, etten ole ollut vielä puheliaampi, uskaliaampi, avoimempi. On uskomatonta, kuinka vähän tunnen niitä ihmisiä, joita näen lähes päivittäin ympärilläni. Sen tajuamiseen tarvittiin hauska ja varmasti vielä vanhuudenpäivilläkin riemastuttava vihkonen, abikronikka. Kun luin sitä eilen itsekseni, aloin ymmärtää, että olin nähnyt vasta aavistuksen vuosikurssitovereideni kyvyistä erilaisissa juhlissa ja muissa tapahtumissa. Miten lahjakkaita, monipuolisia, mielenkiintoisia ihmisiä voikaan mahtua yhteen ainoaan lukioon! Yksi harrastaa eksoottisia lemmikkieläimiä, toinen on suosittu dj, kolmas keksijä. Jokaisen naaman takana, oli se sitten kuinka "tuttu" ja huomaamaton tahansa, on tarina. On surullista, että juuri kun olen löytänyt nuo tarinat, ne viedään minulta pois. Mutta niin toimii elämä. Kolme vuotta minulla on ollut mahdollisuus löytää nuo tarinat, ja omani niiden joukosta, ja olen kiitollinen siitä.

...viisto valo

Minä olen aamuihminen. Rakastan aamuja, etenkin sellaisia joina saan itse päättää mitä teen. Nyt kun perinteinen koulunkäynti on loppunut (jäljellä enää hyvin vajaa koeviikko ennen lukulomalle siirtymistä), olen saanut nauttia pitkistä aamuista tarvitsematta kiirehtiä bussiin, tarvitsematta valuttaa energiaani hitaasti ja hyödyttömästi pelkkään opetuksen seuraamiseen. Pitkät aamut eivät tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita hitaita aamuja, sellaisia jolloin voin kuluttaa tuntikausia yöpaidassa, siemailla kaakaota ja lueskella kirjaa. Olen herännyt suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisina koulupäivinäkin, syönyt hyvän aamiaisen kiirehtimättä mutta kuitenkin ripeästi, lukenut Hesarin läpi ja ryhtynyt sitten hommiin.

On uskomatonta, kuinka paljon saan aikaan muutamana aamutuntina. Yhdentoista aikaan olen jo opiskellut muutaman sanaston, leiponut kakun, selannut kesätyöilmoituksia ja kerrannut ruotsin kieliopista pronominit. Aamulla olen tehokkaimmillani, iltaa kohden kaikki tuntuu jähmettyvän, mukaan lukien aivotoimintani. Silloin on aika käpertyä kirjan tai hyvän elokuvan ääreen, rentoutua, tyyntyä. Tai, niin kuin tänään, lähteä jumppaan ja rasittaa vaihteeksi kroppaa eikä aivoja.

Aamut ovat myös huikaisevan kaunista aikaa. Tänään kun kävin ulkoiluttamassa Miksua lähimetsikössä, pysähdyin tuon tuostakin ihastelemaan lumen peittämiä oksia ja oksien lomasta siilautuvaa valoa. Päivällä valo on valkoista ja iltaisin sinertävää, kylmää, mutta aamuisin aurinko paistaa viistosti ja sen valossa on kevyt kullansävy. Melkein harmitti, että olin jättänyt kameran kotiin, mutta ei siinä aamun kultaamassa metsässä kovin pitkään voinut olla huonolla tuulella.

...helmikuun hanget

Tuuli heilauttaa katolta ilmaan ohuen harson, joka leijailee ikkunani ohitse laskostuen, tanssahdellen. Ilma on täynnä kiehtovia kuvioita, pakkaskeijuja. Lopultakin se on täällä. Talvi.

...vapaus

Tänään esittelen viimeisimmän elämääni lempeästi mutta peruuttamattomasti ravistelleen kirjan. Kirjat yksi, kaksi ja kolme löytyvät linkkien takaa. Muumiteemalla jatketaan, mutta (joidenkin mielestä) ehkä hiukan kypsemmissä merkeissä.

Olen tainnut ennenkin viitata tähän kirjaan blogissani, mutta se totta vie ansaitsee oman postauksensa. Oli nimittäin osittain Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus -kirjan ansiota, että kykenen nykyään nauttimaan niin suuresti muumikirjoista. Tämän filosofisen tutkielman avulla löysin muumeista niihin piileytyvät syvällisyydet, ja myös itsestäni jotakin uutta, nimittäin eksistentialistin.

Filosofia on minusta yleensä aika käsitteellistä ja käsittämätöntä, mutta eksistentialismi tuntui alusta asti minun jutultani. Ateisti minussa ilahtui siitä, että eksistentialismin mukaan jokaisella ihmisellä on vapaus itse päättää, millainen on ja miten toimii (psykologiassa eksistentialismin lähisukulainen on kai humanistinen psykologia, jossa myös uskotaan siihen, ettei ihmisen olemusta määrittele tämän biologia tai ympäristö). Empaatikko minussa kiintyi siihen, että tämä vapaus voi aiheuttaa ihmiselle myös ahdistusta. Kirjailija minussa kiinnostui siitä, että ihmisen vapaalle tahdolle on olemassa vastavoimia, nimittäin toisten ihmisten odotuksia ja oletuksia. (Mikä se sellainen tarina nyt olisi, jossa päähenkilöllä ei ole lainkaan vastuksia?)

Myöhemmin olen törmännyt eksistentialismiin muun muassa zen-buddhalaisessa temppelissä, jossa kävimme maailman uskonnot -kurssilla vierailulla. Siitähän ollaan montaa mieltä, onko zen-buddhalaisuus edes uskonto, vai pikemminkin filosofia. Uskontoon viittaavia rituaaleja ei paljon ole. Zen-buddhalaisuuteen kuuluvat lähinnä erilaiset meditaatioharjoitukset. Joissakin harjoituksissa vain keskitytään hengittämiseen tai olemiseen, mutta toisissa pyritään ratkomaan syvällisiä, filosofisia kysymyksiä keskittymällä niihin pitkään ja hartaasti. Nämä kysymykset koskettelevat usein samoja teemoja kuin eksistentialismikin: todellista olemusta, olemista, elämistä. Kuka olen? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on olemassa? Elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Nyt harhauduttiin kauas pääaiheesta, itse kirjasta, mutta juuri niin tämä Laajarinteen teos minuun vaikuttaa. Se tuo ajatteluun ja itsensä pohdintaan niin paljon uutta, avaa aivan uusia näkökulmia elämään, kuljettaa ajatukset uusiin ulottuvuuksiin.

...tuttu ja vieras

Tove Janssonin Muumipappa ja meri on luultavasti paras kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tiedän, että sitä yleisesti pidetään lastenkirjana, mutta ennen kuin heitätte ensimmäisen kiven, antakaa sille mahdollisuus. Avatkaa se, lukekaa edes yksi luku. Hämmästytte. Niin minäkin hämmästyin kun luin sen viime viikolla, vaikka olen sentään lukenut sen useita kertoja aikaisemminkin ja tiesin, kuinka hyvä se on.

Kyllä, tarinassa on mörkö ja merihevosia ja elävä saari, mutta niiden alla, niiden takana, on jotain tummaa ja syvää ja upeaa, jotain niin psykologisesti tarkkanäköistä, ettei sille löydä sanoja. Muumipappa ja meri on kertomus tarpeettomuuden tunteesta, yksinäisyydestä, kasvamisesta, häpeästä - ja merestä, totta kai. En ole koskaan lukenut parempaa kuvausta merestä, en mitään yhtä viisasta ja totta. Epäilemättä juuri tämä meren kuvaus on yksi niistä syistä, miksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä. Minä tunnistan nuo aallot, minä tunnistan tuon avaruuden, ja minä tunnistan nuo kallionkielekkeet ja metsiköt ja rannat, joilla muumitkin tallustelevat. Tunnistan ne omasta mökkisaarestani, niin rakkaaksi tulleesta.

Luulen, että koko kirja on kuin sipuli, joka aukeaa kerros kerrokselta lukijan varttuessa ja kypsyessä. Lapselle tämä on vain yksi satu lisää, ehkä hieman tummasävyinen, mutta iltasatuainesta silti. Lapsi ei kuitenkaan voi ymmärtää niitä syvyyksiä, jotka minä olen tästä kirjasta löytänyt. Enkä minäkään kai vielä ymmärrä kaikkea. Edelleen tuntuu siltä, että on jotain mitä en tavoita. Jotain mitä en aivan käsitä, koska en ole tarpeeksi vanha ja kokenut. Tämä kirja odottaa kuitenkin kärsivällisesti lukijansa kypsymistä. Jonain päivänä vielä ymmärrän. Jonain päivänä olen tarpeeksi vanha "lastenkirjalle".

Muumipappa ja meri on järjestyksessä kolmas elämäni tärkeimmistä kirjoista. Huomenna on luvassa neljäs eli tällä hetkellä viimeinen. Aikaisemmat postaukset voi lukea täältä, ja täältä.

...lapsekkuus

Tämä postaus on jatkoa eilen alkaneelle pienelle sarjalle, jossa esittelen elämäni merkittävimpiä kirjoja, kirjoja jotka ovat muuttaneet maailmaani tai minua suuntaan tai toiseen, näkyvästi tai salavihkaa. Eilen esittelin ensimmäisen, Ronja Ryövärintyttären, iltasatusuosikkini lapsuudesta. Tänään on vuorossa toinen kirja. (Järjestys ei ole tärkeysjärjestys, vaan kronologinen.)


Kuuluin ala-asteella Matilda-kerhoon, koululaisten lukupiiriin, joka luki noin kirjan kuukaudessa. Kerran luettavaksemme tuli L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian ensimmäinen osa. Innostuin siitä ja luin nopeaan tahtiin kaksi muutakin osaa. Samaistuin niin vahvasti yksinäiseen, haaveilevaan tyttöön, joka puhui kiville ja kissoille, joka antoi nimet pihakujan puille, joka näki keijuja ja koki "leimahduksia", että olin valmis julistamaan sen parhaaksi ikinä lukemakseni kirjaksi. Muut eivät kuitenkaan nähneet sitä samoin. Heidän mielestään kirja oli lapsellinen. Muistan, kuinka melkein raivostuin muille lukupiiriläisille. Kuinka he eivät ymmärtäneet! Minulle Uuden Kuun Emilia oli sielunkumppani. Me ajattelimme samalla tavalla, näimme maailman samalla tavalla. Se tuntui rohkaisevalta, sillä pienestä runotytöstä tuli lopulta oikea kirjailija. Niihin aikoihin, osittain tuon kirjan takia, aloin tajuta, että myös minusta voisi oikeasti tulla kirjailija, jos jatkaisin sinnikkäästi sitä mistä pidin.


En tiedä, kiinnostaako tämä minulle tärkeiden kirjojen listaaminen ketään, mutta itseäni varten minä lähinnä kirjoittelenkin tänne. Toivottavasti joku saa siinä sivussa hyviä lukuvinkkejä...

P.S. Lukuvinkeistä puheenollen, kaverini esitteli minut taannoin loistavalle sivustolle http://www.goodreads.com/, josta tällainen lukutoukkakin löytää paljon tutustumisen arvoisia kirjoja muiden arvostelujen ja listojen kautta. Suosittelen!

Kuva täältä