18. maaliskuuta 2015

...valo

Minulle on lähiaikoina kertynyt hitaasti mutta varmasti varsin rasittava määrä univelkaa. Elämä on vain yksinkertaisesti liian jännittävää kulutettavaksi nukkumiseen, vaikka rakastankin unta ja lepoa yli kaiken. Viime yönä tarjoutui tilaisuus nukkua tuota velkaa pois. Tai niin kuvittelin. Menin sänkyyn puoli yhdeltätoista (aikaisemminkin olisin voinut, mutta kun postista saapuu laatikollinen omia kirjoja, ei niistä malta pitää näppejään erossa vaan alkaa heti signeerata niitä) ja nukahdin minuutin sisällä. Upposin jonnekin. Seuraavaksi muistan huoneeni ovesta työntyneen valon ja isäni, jonka sanoista vain yksi upposi tajuntaani: revontulet.

Samana iltana muutama tunti aikaisemmin kaverini oli ilmoittanut nähneensä revontulia Espoon taivaalla. Minä olin Leppävaaran juna-asemalla ja kurottelin aivan asemalaiturin reunalla, jotta näkisin katoksen alta. En nähnyt mitään. Kiroilin huonoa tuuriani kavereilleni ja kiukuttelin, etten varmaan koskaan näe revontulia. Olen ollut Lapissakin yli viikon putkeen, puhumattakaan siitä että asun Suomessa, enkä siltikään ole onnistunut näkemään niitä.

Kun isä tuli herättämään minut kello kahdeltatoista yöllä, juoksin pihalle paljain jaloin, niin paljon pelkäsin että revontulet jäisivät tälläkin kertaa näkemättä. Takin ehdin sentään laittaa päälle. Ja siellä ne olivat. Revontulet, aurora borealis, vedenvalkeat (Emmi Itärannan esikoisromaanissa revontulille on annettu mielestäni erittäin osuva ja kaunis nimi), taivaan tulet. Ensimmäiseni. Ensin erotin taivaalla vain kevyttä utua, kummallista kuultavanharmaata pilveä. Sitten näin kuinka se liikehti. Kuin tuulenvireessä väreilevä verho, tai auringon heijastus vedessä. Kovin upeanvärinen se ei ollut, korkeintaan hailakan vaaleansininen. Mutta se liikehdintä, se oli uskomattoman viehkeää katsottavaa. Kun sen näkee, ei ihmettele ollenkaan, miksi revontulia on pidetty monessa kulttuurissa henkimaailman asioina. Taivaan poikki aaltoilevissa valoissa on jotain lumoavaa, jotain joka pakottaa seisomaan hiljaa paikallaan, pää kenossa, hengitys taivasta kohti kohoavana huurupilvenä. Silloin tällöin väri ikään kuin leiskahti eteenpäin, valloitti uuden alueen kirkasta tähtitaivasta, niin kuin tuulen voimasta pullistuva ohut verho. Se leiskautti minunkin sydäntäni.

Lopulta routainen maa pakotti minut kipittämään lämpimän suihkun kautta sänkyyn. Jalkoja jäyti pakkanen, mutta verhojen takana vedenvalkeat jatkoivat tanssiaan, ja niiden tanssiin minä nukahdin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti