Mikä olikaan se aikaraja, jonka jälkeen rakkautta voi pitää pysyvänä? Jonkin tutkimuksen mukaan se oli kai vuodesta kahteen vuoteen. (Kuulostan aina niin epämääräiseltä ja epätieteelliseltä, mutta oikeasti, olen lukenut sellaisen tutkimuksen joskus jossain. Se liittyi kai hormoneihin...) Sen jälkeen ensi-ihastus on haihtunut, ja jos mitään sitovampaa kiintymystä ei ole rakentunut, rakkaus katoaa. No, minun kohdallani se ei ole kadonnut. Itse asiassa se on kestänyt kohta kahdeksan vuotta.
En tiedä, miksi olen tuntenut tarvetta nostaa esiin "suhdettani" Miksuun nyt lähiaikoina. Tai tiedänpäs. On vain luonnollista, että kun viettää enemmän aikaa rakastamansa ihmisen - tai tässä tapauksessa koiran - kanssa, sitä löytää koko ajan lisää syitä miksi rakastaa toista. Välivuoteni aikana olen kyllä paljon poissakin kotoa, töissä ja matkoilla ja kavereiden kanssa, mutta silti vietän enemmän aikaa Miksun kanssa kuin lukioaikana. Aina kun vain pystyn, vien sen lenkille kaksi kertaa päivässä. Annan sille ruoan, hellittelen tuliaisilla töistä, makoilen vieressä aamuisin ja iltaisin, jos se vain sallii. (Vaikka Miksu on siitä poikkeuksellinen koira, ettei se välttele halailua vaan jopa pitää siitä, jostain syystä se ei useinkaan siedä sitä, että tulen sen kylkeen kiinni kun se makaa lattialla.)
Joskus me oikeasti muistutamme kahta rakastavaista tai ystävää, jotka eivät saa toisistaan tarpeekseen. Eilen kun tulin kotiin töistä, se ei tyytynyt rutiinirapsutukseen ovella, vaan kierteli ympärilläni eteisessä, tunki kuonoaan käsiini kun yritin avata kenkien nauhoja, hyppäsi minua vasten ja kurotteli nuolaisemaan poskeani. Se ei jättänyt minua rauhaan ennen kuin olin kunnolla antanut ja vastaanottanut koiramaisen suloista, vilpitöntä rakkautta, kyltymättömästi pusuja puolin ja toisin.
Silloin tällöin kiehnäämme toisissamme, hieromme kasvojamme yhteen kuin jonkinlaisena ylitsevuotavana eskimopusuna, enkä minä voi tajuta niitä ihmisiä jotka sanovat, etteivät eläimet voi rakastaa tai ettei lemmikkiin voi kiintyä "koska se on vain eläin".
Ei rakkaus silti aina ole pelkkiä ihania hetkiä. Joskus se on sitä että Miksu voi huonosti ja minä siivoan jäljet. Toisaalta se on myös sitä, että tunnistan Miksun ilmeestä, milloin se voi pahoin, ja osaan kiikuttaa sen kylpyhuoneeseen ajoissa ennen kuin se alkaa kakoa. Talking about true love.
Eräs viisas ihminen (suloisen indie-elokuvan hahmo, josta kerron ehkä joskus lisää) sanoi kerran: "I think I can really fall in love when I know everything about someone." Olen samaa mieltä. Niin monet avioparit kyllästyvät toisiinsa, mutta minusta rakkauden ydin on siinä, että oppii tuntemaan toisen ihmisen (tai koiran) läpikotaisin. Tai eihän toista ihmistä voi koskaan tuntea kokonaan - eikä kai itseäänkään - , mutta minusta on silti ihanaa yrittää. On ihanaa tietää, että toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei pidä halausta uhkaavana eleenä, vaan turvaa tuovana; on ihanaa osata tarjota sille syliään, kun sitä hermostuttaa. On ihanaa, kun tietää ennalta, pelästyykö Miksu tienreunaan kaatunutta mainoskylttiä (kyllä pelästyy). On ihanaa, kun Miksu tajuaa kääntyä oikealle polulle vain pääni nyökkäyksestä. Jokainen päivä opettaa meille jotain toisistamme, punoo meitä tiukemmin yhteen, saumattomaksi koirakoksi. Tänään, kun olimme kävelyllä ulkona, Miksu yhtäkkiä pysähtyi. Se ei kiskonut taaksepäin tai haistellut mitään, seisoi vain paikoillaan vähän sen näköisenä kuin minä olisin käskenyt sen pysähtymään. Nykäisin kerran hihnasta, se pysyi paikoillaan. Sen ilme näytti etäisesti tutulta. Menin sen luo, kyyristyin sen viereen ja tunnustelin vatsan alta. Käsiin osui Miksun jalkavilloihin takertunut risu. Irrotin sen hellästi, ja Miksu lähti iloisena liikkeelle. Sellaista rakkaus kai on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti