Näitä tulee joskus. Selittämättömiä siivousintoilun puuskia. Tekee mieli raivata tilaa, puunata, kiillottaa, pyyhkiä, järjestellä...
Vaatekomeroni on jo pitkään toiminut koko perheen yhteisenä kaatopaikkana. Komero ei ole erityisen tilava (noin metri kertaa puolitoista), ja suurin osa hyllyistä on varattu vaatteilleni ja vuosien varrella kerääntyneille Aku Ankka -kansioille, joten voitte kuvitella, että kun kaikki ylimääräinen kama, jolle ei ole paikkaa muualla, dumpataan aina juuri tähän pieneen huoneeseen, sen lattia suorastaan lainehtii kaikkea epämääräistä. Suurin osa on vieläpä ihan rehellistä roskaa, käytettyjä kertakäyttökylmäpusseja, rikkinäisiä leluja joita ei ole aikaisemmin raaskittu tunnesyistä heittää pois, epäonnistuneita käsitöitä etc.
Päätin ottaa tämän komeron siivousintoni kohteeksi. Aloittelin jo eilen, suurimman osan olen raivannut tänään, mutta hommaa jäi vielä ylihuomiseksikin. Työn tuloksen näkee tosin jo nyt. Tuntuu ihanalta päästä eroon kaikesta turhasta. Osa lähtee suoraan roskikseen, joitakin löytyneitä kirjoja vien antikvariaattiin, toimivia leluja ensi kesän kirpputorille, kadonneita aarteita isälleni, ja osa jää tietenkin vielä komeroon. Sitähän varten se on.
Huolestuttavinta siivousinnon puuskissani on, etteivät ne koske vain ympäristöäni. Kun näkee komeron lattian paljastuvan kaiken roinan alta, kun alkaa saada tilaa liikkua, kun jäljelle jää vain siististi omille paikoilleen aseteltuja, hyödyllisiä, tarpeellisia tavaroita, sitä alkaa toivoa samaa järjestystä elämäänsä. Alkaa kuvitella, että toimeliaisuus riittäisi myös oman elämänsä järjestämiseen, että samalla kun komero puhdistuu, puhdistuu myös keho ja mieli. Kun se olisikin niin helppoa, niin palkitsevaa. Kun lopputuloksen näkisikin niin selkeästi.
Ei taida tulla tämä komero koskaan nurkkiaan myöten kuuratuksi. Aina jää vähän parantamisen varaa, tunnesyistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti